INTIAANIKULTTUURIT - POHJOIS-AMERIKAN YLÄTASANGOT JA SUURI ALLAS Osa 5.

SUURI ALLAS

Elämäntavat ja selviytymiskeinot

Pohjoisen ylätasangon alueella, jossa luonnon antimet olivat yleensä runsaita ja ennalta arvioitavissa, toimeentuloon kuului heimojen välinen kauppa. Tästä poiketen luonnehti alankoalueen väestöä elämäntapa, jota voidaan kuvata "erinomaiseksi kaikkien resurssien hyväksikäytöksi". Juuret ja siemenet olivat tärkein ravinnon lähde, mutta myös hanka-antilooppeja esiintyi hajallaan alueella ja nämä yhdessä runsaammin esiintyvän valkohäntäjäniksen kanssa muodostivat huomattavan lisäresurssin.

Perheiden syksyiset kokoontumiset antoivat mahdollisuuden ajaa joukolla näitä eläimiä. Idässä pohjoisilla shoshoneilla ja bannokeilla oli ylellisyytenä puhvelit, joita ennen vuotta 1840 vielä saattiin mantereen vedenjakajan länsipuolelta. Tämän ajan jälkeen paikallinen saanti väheni niin, että heimot joutuivat vuosittain matkustamaan tasankoalueelle - vaarallinen matka pyssyin aseistautuneiden heimojen alueille. Vaihtoehtona oli hyväksyä altaan keski- ja länsialueiden ankarat olosuhteet, missä risumajat korvasivat vuodalla peitetyn tiipiin mukavuuden ja kasvisravinnon kerääminen metsästyksen.

Kojootti (Canis latrans). Intiaanit antoivat ensimmäisen nimen koiraeläimelle, jonka tunnemme nykyisin kojoottina. Cherokeet kutsuivat kojoottia nimellä wa-ya-ha. Kuva Copyright © Wade Tregaskis - Creative Commons.

Uskonto

Suuren allasalueen uskonto antaa suuren painon kuolemattomuudelle. Kuoleman jälkeen läntisen shoshonen henki meni Kojootin maahan. Kojootin, joka yhdessä veljensä Suden kanssa oli luonut maailman. Kun Susi oli virvoittanut ja pessyt hengen, se sai oikean paikkansa. Niin voimakas oli kuolemattomuuden usko, että joissakin tapauksissa esiintyi lesken polttamista, sutteeismia.

Suureen yhteiseen antilooppien ja valkohäntäjänisten ajoon kuuluivat aina uskonnolliset seremoniat. Joillakin miehillä oli kyky houkutella riistaa. Heidän tanssiaan säestivät rituaalit ja laulut. Rituaaleihin liittyi rajoituksia; esimerkiksi paiuteilla naiset eivät saaneet lainkaan osallistua ja läntisillä shoshoneilla osallistuminen oli kielletty naisilta, joilla oli kuukautiset. Uskottiin, että se heikentäisi kutsumisvoimaa.

Utahissa sijaitsee kuvan Rainbow Bridge, Sateenkaaren silta, suurin luonnossa esiintyvä siltamainen rakenne koko maailmassa. Se muodostuu punaisesta hiekkakivestä. Sillä on korkeutta 94 m, leveyttä 10 m ja pituutta 84 m. Utahiin tulleet valkoiset kuulivat aikoinaan intiaanien kertomuksia tästä siltakaaresta. Näiden kertomusten vuoksi koottu etsintäryhmä löysi kivimuodostelman vuonna 1909. Kuva Copyright © Bernard Spragg. NZ - Creative Commons.

Kaivajaintiaanit

Keski- ja länsi-shoshonien ryhmiä, jotka asuttivat suurimman osan nykyistä Utahia ja Nevadaa, kuvasivat ensimmäiset valkoiset yhdeksännellätoista vuosisadalla "kaivajaintiaaneiksi", halventava sanonta, joka perustui siihen että he käyttivät ahkerasti teräväkärkisiä keppejään kaivaessaan maasta juuria ja villivihanneksia.

Nämä kansat, jotka vaihtelevasti todettiin gosiuteiksi, pohjoisen paiuteiksi, panaminteiksi, kawaiisuiksi, chemehueveiksi (etelän paiute) ja Weberin uteiksi, muodostivat avoimia ryhmiä käyttämänsä ravinnon perustyypin mukaisesti. Näitä olivat auringonkukan siementen, juurien, pinjan siementen, oravan, lampaan ja jopa mullan ja pölyn syöjät. Alue oli lähes kokonaan eristetty ympäröivästä maailmasta. Vain vähäisessä määrin siihen oli vaikuttanut ylätasangon ja tasankoalueiden kansat pohjoisessa ja idässä.

Pastori Pierre-Jean De Smet (1801 - 1873) teki 1800-luvun puolivälin tienoilla lähetystyötä intiaanien parissa. Hänen vuosien aikana tekemiensä lähetysmatkojen yhteispituus oli 290 000 km. Hänet opittiin tuntemaan Istuvan Härän ystävänä ja intiaanit antoivat hänelle nimen "Suuri Musta Hame", The Great Black Skirt.

Yhteisten antilooppien ja jänisten metsästyksen lisäksi on kuvailtu yhteistä heinäsirkkojen ajoa. Ensimmäinen pappi, joka vieraili läntisten shoshonien luona, Pierre-Jean de Smet, kertoo alueesta, jossa parveili heinäsirkkoja ja jossa paikalliset intiaanit usein kävivät (luultavasti gosiuteja, jotka asuivat noin 150 km Suuresta Suolajärvestä länteen). Hän antaa mielenkiintoisen ensikäden kuvauksen:

"Aluksi he kaivoivat kuopan, joka oli läpimitaltaan neljä - viisi metriä ja noin puolitoista metriä syvä. Sitten he pitkillä oksilla aseistettuina ympäröivät 12 - 15 hehtaarin alueen, riippuen siitä kuinka paljon heitä oli. He asettuivat noin 8 metrin etäisyydelle toisistaan ja sen jälkeen työnä oli piiskata maata oksilla heinäsirkkojen pelottamiseksi liikkeelle. He ajoivat niitä asteittain keskemmälle kohti kaivamaansa kuoppaa. Niitä on niin paljon, että ympäröidyn alueen heinäsirkat lopulta täyttävät kuopan."

Ylätasangon (Plateau) ja Suuren altaan (Great basin) intiaaniheimojen sijoittuminen kartalla.

Heinäsirkkojen metsästystä ja kalastusta

Gosiutet säilöivät osan heinäsirkoista tulevaisuutta varten murskaamalla ne eräänlaiseksi pastaksi, jonka he kuivattivat. Hetken tarpeisiin niistä tehtiin keittoa tai valittiin suurimmat paahdettavaksi leirinuotiolla. Myöhempinä vuosina valkoiset uudisasukkaat pitivät tällaista miljoonien heinäsirkkojen esiintymistä vitsauksena, mutta intiaaniväestö näki sen toimeentuloresurssina, täysin sen yleisen sanonnan mukaisesti, joka luonnehti suurta allasaluetta: jos se liikkuu, se voidaan todennäköisesti syödä!

Tässä kaikessa oli kuitenkin eräänlainen säilyttävä ja luontoa manipuloiva piirre. Laajalle oli levinnyt esimerkiksi se käsitys että, naaraseläinten tappamista pitää välttää kantamis- ja imetysaikaan. Pohjoiset paiutet ja shoshonit keihästivät vain urospuolisia rautuja tai lohia kutemisalueilla tai matkalla sinne. Monimutkaisia kalastussääntöjä käytettiin muuttomatkalla olevien kalojen suhteen.

Kasvit ja eläimet

Ravintoresurssien vähäisyys ja sattumanvaraisuus johti suurella allasalueella sellaisen maailmankatsomuksen kehittymiseen, joka painotti kasvien ja eläinten kunnoittamista tässä usein vihamielisessä ympäristössä. Kerättäessä kasveja osoitettiin esimerkiksi rukouksia kasvien hengille ja pohjoiset paiutet hautasivat yleisesti pienen kiven tai helmen kuoppaan, jonka nostettu juuri oli jättänyt.

Tapetut eläimet asetettiin usein niin, että pää osoitti itään, tai niiden ruumiiosia, kuten silmät, rauhaset tai sappirakot jätettiin maahan tai haudattiin. Erikoista sanastoa saatettiin käyttää osoitettaessa kunnioitusta eläimelle ja samalla toivomuksena henkivoimille, että elämiseen tarvittavat ravintoresurssit säilyisivät. Voimat sairauksien parantamiseen saatiin usein eläinten hengiltä ja enemmän kuin kolmesataa eri yrttiä poltettuina, murskattuina ja jauhettuina käytettiin lääkitsemiseen.

Suuren allasalueen mytologia liittyi myös kasveihin ja eläimiin. Eläinten seikkailut ja epäonnistumiset selittivät sellaisia asioita kuten maan ja sen ihmisten luomista, vuodenaikojen syntyä, ruokaan liittyviä tabuja ja sosiaalisen käyttäytymisen muotoutumista. Erilaisille tähtikuvioille on annettu eläinten nimiä kytkien ne siten "kertomuksiin niiden seikkailuista ja vaikeuksista taivaalla".

Valkohäntäjänis

Valkohäntäjänis oli sekä ruuan että vaatteiden lähde allasalueen sisäosan väestölle. Hienoja vaatteita talvikäyttöön tehtiin nahan suikaleista, mutta ne olivat kalliita, sillä yhteen vaippaan tarvittiin jopa neljäkymmentä nahkaa. Se oli niin ollen vaate, jota voivat käyttää vain varakkaimmat. Köyhempien oli tyydyttävä muutamiin nahkoihin, jotka käärittiin jalkoihin ja sääriin suojaksi karkeata maastoa vastaan. Kesällä miehet käyttivät lannevaatetta ja naiset kaksinkertaista hametta, joka oli kudottu saraheinästä.

Asumista ja tarvekaluja

Lukuunottamatta vuotuisia kokoontumisia vietettiin suurin osa vuotta pienissä perheryhmissä kulkien heimon alueella. Kevään ja kesän aikana asuttiin tilapäisissä majoissa tai tuulensuojissa, jotka tehtiin ruokomatoista ja oksista. Tavallinen saviastian muoto oli tasapohjainen sylinteri, jossa oli reunan lähellä reiät ripustamista varten.

Nämä yhdessä mattojen, kivityökalujen, kaivamiskeppien, punottujen ja kierrettyjen korien ja avoimien, hupulla varustettujen lapsenkuljetuskorien kanssa muodostivat perheen taloustavarat. Talvella suojat olivat jonkin verran parempia, joskus maahan kaivettuja. Niissä oli kumpumaisessa katossa aukko, joka toimi sekä ovena että savuaukkona. Ryhmä lähekkäisiä asumuksia näytti matkan päästä preeriakoirien kaupungilta.

Myös kauppaa, puhveleita ja hevosia

Tällainen elämäntapa luonnehti allasalueen kulttuuria: muuttumatta, vuosituhansien takaa, jatkuvaa ruuan etsimistä, välttämättömään minimiinsä puristettua elämää - ympäristössä, jossa vahvojen säilymisellä oli erittäin todellinen merkitys. Alue kokonaisuudessaan ei kuitenkaan ollut näin ankaraa ja anteeksiantamatonta. Idässä ja pohjoisessa maasto muuttui, kuten aikaisemmin on kerrottu.

Vaikka tavallisesti pohjoiset paiutet (paviotso), paiutet, washoet ja läntiset shoshonit elivät edelleen köyhissä oloissa, oli pohjoisten ja itäisten shoshonien sekä utejen elämäntapa toisenlainen. He elivät eteläisessä Idahossa, länsi Wyomingissa ja suuressa osassa Coloradon aluetta ja laajensivat toimintaansa heimojen väliseen kauppaan sekä tasangon että ylänköalueen heimojen kanssa. He pääsivät myös puhvelialueelle ja heillä oli monimutkaisempi sosiaalinen järjestelmä seremoniaalisine sotineen. Jo varhain seitsemännellätoista vuosisadalla heillä oli yös yhteys espanjalaiselle lounaisalueelle, josta he saivat suurimman ylellisyyden - hevosen.

Juan de O-aten perustama espanjalainen hallinto Uudessa Meksikossa vuosina 1597 - 1610 toi useita satoja hevosia tälle alueelle, varsin helposti ute-ryhmien saatavaksi, erityisesti niille, jotka asuivat San Juan-joen läheisyydessä nykyisessä Utahissa ja Coloradossa. Nämä kansat saivat pian tietää hevosista ja seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla käyttivät niitä yhdessä koirien kanssa kantojuhtina.

Utet, shoshonit, mustajalat ja kiowat kamppailevat alueiden hallinnasta. Vuoteen 1730 mennessä hevonen oli levinnyt myös pohjoisille shoshoneille, jotka soveltaen nopeasti ratsastavaa elämäntapaa laajensivat aluettaan pohjoisten tasankojen puhvelimaille, jopa Bellyjoelle saakka Saskatchewanin eteläosassa.

Eräs ryhmä erkani eteläisistä shoshoneista todennäköisesti ollakseen lähempänä eteläisiä hevosten saantipaikkoja. Aseistautuneina ranskalaisilta saamillaan pyssyillä he vaativat itselleen maata Plattesta Uuteen Meksikoon, ajaen apasseja etelään. Käännyttyään entisiä liittolaisiaan uteja vastaan he vuoteen 1755 mennessä olivat ylittäneet Arkansasin alueen. Pyssyin ja hevosin he yhdessä kiowa-heimon kanssa hallitsivat eteläisiä tasankoja enemmän kuin vuosisadan ajan. Historia tuntee heidät komansseina (engl. comanche), joka on espanjalainen muunnos ute-kielen sanasta cumanche "vihollinen".

Komanssit eivät kuitenkaan täysin katkaisseet siteitään Suurelle Altaalle, vaan jatkoivat kulkuaan edestakaisin. Jotkut ryhmät, kuten yamparika- komanssit pitivät edelleenkin juureksista säilyttäen osittain shoshonien toimeentulomallin, vaikka olivatkin pääasiassa puhvelinsyöjiä eläen tiipiissä rohkeina ja vapaina.

Shoshoni-ratsastajien elämä pohjoisilla tasangoilla oli vähemmän menestyksellistä. Arkeologiset todisteet viittaavat siihen, että kulkiessaan ja metsästäessään jalkaisin he tekivät pitkiä matkoja tasankoalueelle ennen Kristuksen syntymää ja siksi alue oli heille tuttu. Hevosrintaman leviäminen länteen sattui kuitenkin samaan aikaan kuin ampuma-aseiden leviäminen idästä.

Tämä yhdessä tuhoisan vuoden 1781 isorokkoepidemian kanssa antoi shoshonien ratsumiehille vain hetkellisen ylivallan. Lyhyemmässä kuin sukupolven ajassa, hyvin aseistettujen pieganien painostuksen alaisina jotka johtivat mustajalkojen hallintaan Kanadan tasangoilla, shoshonit vähitellen vetäytyivät turvaan Kalliovuorille.

Ulkoisessa esiintymisessään nämä itäiset shoshonit säilyttivät ison osan Suuren Allasalueen kulttuurista - mytologia, uskonto, toimeentulotalous, sosiaalinen järjestelmä sekä laajalti ymmärrettävä kieli - ja vaikka siitä on kiivaasti väitelty, on paljon perää satunnaisessa huomiossa, joka pyrkii tekemään eron itäisten ja läntisten shoshonien välillä. Kun ensin mainittu "hankki hevosen... tuli hänestä shoshoni. Jos hän menetti sen, oli hän jälleen shoshoko (kävelijä, kaivaja)".

Ironista kyllä, vähemmän kuin vuosisata sen jälkeen kun shoshonit olivat vetäytyneet tasangoilta, alkoi muodostua jälkivaikutuksia heidän rauhallisten sukulaistensa shoshokojen piirissä. Tämä johti historiallisten tasankointiaanien sotaisan hengen lopulliseen romahdukseen. Tätä kuvaa parhaiten lakota-heimon kohtalo.

Uuden vuoden päivänä, auringonpimennyksen aikana, sairaana, korkeassa kuumeessa, Wovoka, paiutien pyhä mies näki näyn. Myöhemmin hän kertoi: "Kun aurinko kuoli, hänet vietiin taivaaseen. Hän näki Jumalan ja kaikki kauan sitten kuolleet ihmiset. Wovoka väitti Jumalan kertoneen että hänen on mentävä takaisin Maahan ja saarnattava hyvyyttä, ahkeruutta ja rauhaa intiaaneille. Jos he seuraisivat hänen ohjeitaan, he tapaisivat uudelleen kuolleet sukulaisensa ja ystävänsä. Syntyisi uusi maailma, jossa ei olisi kuolemaa, sairautta eikä vanhuutta".

Suuri osa Wovokan kokemuksesta heijasti suuren allasalueen varhaisempia shamanistisia kuvioita. Kristillinen oppi oli kuitenkin muokannut niitä jonkin verran. Tärkeä vaihe uudessa uskossa oli eräs intiaanien tanssi. Se tuli tunnetuksi henki- tai kummitustanssina. Se levisi suurille tasangoille, jossa jokainen heimo tulkitsi omalla tavallaan Wovokan opetuksia. Sotaisan ja itsenäisen lakota-heimon tapauksessa se ennusti Wounded Kneen tragediaa ja Istuvan Härän kuolemaa, molemmat vuonna 1890, ja kirjoitti ikuisiksi ajoiksi Amerikan intiaanien historiaan lempeän paiuten nimen, jonka näky heijasti valtavaa ja laajalle levinnyttä, euro-amerikkalaisten vaikutuksesta nopeasti häviävän menneisyyden kaipuuta.

Lähteinä mm:
Kari J. Kettula: Villi Länsi, Villi Länsi
Villi Länsi - toimittaneet William C. Davis ja Joseph G. Rosa
Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit
Mike Sotter: Villi Länsi
Royal B. Hassrick: The Colourful Story of The American West
Norman Bancroft-Hunt ja Werner Forman: The Indians of The Great Plains
United States Marshals Service
Finn Arnesen: Intiaanikirja - WSOY
Näin elettiin Villissä Lännessä - Otava
Ulf Sindt: Intiaanit ja cowboyt - SCHILDTS
Apassit sotapolulla - Apassisoturien historiaa - Art House Oy
Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen - Otava
Michael Johnson: Villi Länsi - Otava
Kultainen Villi länsi - Tammi
The Apaches - Osprey Publishing
Colin F. Taylor, William C. Sturtevant: Suuri Intiaanikirja - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat

Intiaanien pyhät maat

Kaakkois-Utahissa sijaitsee Bears Ears National Monument suojelualue. Sen perusti presidentti Barack Obama vuonna 2016. Tämä alue on yksi Yhdysvaltain merkittävimmistä kulttuurimaisemista, ja pitää sisällään tuhansia arkeologisia kohteita ja tärkeitä alueita, joilla on monille intiaaniheimoille hengellistä merkitystä. Nämä maat ovat edelleenkin nykyisin pyhiä monille alkuperäiskansojen heimoille, jotka käyttävät maita seremonioihin, lääke- ja syötävien kasvien keräämiseen sekä materiaalien keräämiseen korien ja jalkineiden valmistusta varten.