Kuva yllä. Bryce Canyon National Park, Lounais-Utah. Nimestään huolimatta kansallispuistolle nimensä antanut luonnonmuodostelma ei ole kanjoni, vaan enemminkin useiden eroosion luomien hevosenkengän muotoisten amfiteatterien ketju. Paikan löytäneen Ebenezer Brycen väitetään kuvanneen sitä "hitonmoiseksi paikaksi lehmän hukkaamiseen". Arkeologiset tutkimukset osoittavat, että ihmiset ovat asuneet alueella vähintään 10 000 vuotta.

Paiute-intiaanit muuttivat alueelle suunnilleen muiden kulttuurien lähtiessä. He metsästivät ja keräsivät suurimman osan ruoastaan ​​täydentäen ruokavaliotaan viljelykasveilla.

Paiutet kehittivät mytologian, joka ympäröi seudun hoodooja, korkeita, ohuita kivitorneja. He uskoivat olevansa legendan mukaan ihmisiä, jotka huijari Coyote muutti hoodoon muotoisiksi kiviksi. Eräs vanhempi Paiute tiesi, että hänen kulttuurinsa kutsui näitä kivimuodostelmia nimellä Anka-ku-was-a-wits, joka on "Paiute punaiseksi maalatuilla kasvoilla". - Kuva Copyright © Matthew Dillon - Creative Commons.

INTIAANIKULTTUURIT - POHJOIS-AMERIKAN YLÄTASANGOT JA SUURI ALLAS Osa 2

Kaupankäyntiä. Hankittuaan hevosia etelätasankojen heimot, kuten esim. coeur d'lenet, spokanet ja nez percet alkoivat käydä tasangoilla metsästämässä puhveleita ja käymässä kauppaa. Idästä länteen kulkeutuvat tavarat olivat pääasiassa catlinitea ja siitä tehtyjä piippuja, sekä kankaita, puhvelinnahkoja ja huopia.

Vaikka ylätasankolaiset valmistivat esim. päähineitä, he pitivät siouxien tekemiä päähineitä hienoimpina, myös varisten viitat - ne tehtiin pehmeimmästä parkkinahasta ja koristeltiin helmi ja piikkisianpiikkireunuksella - olivat hyvin kysyttyjä.

"Usein yhdestä ainoasta hienoimmasta huovasta joutui antamaan maksuksi hevosen ja lisäksi taidokkaan nahkapaidan". Piikkisianpiikkiset koristeet, helmillä ja piikkisianpiikeillä kirjaillut piippumassit, mokkasiinit ja parkitsemattomasta nahasta tehdyt laukut olivat kaikki suurina määrinä valmistettuina laadukkaita tavaroita, joita ylätasankojen heimot halusivat tasankojen kansoilta.

Tämä kauppa vaikutti syvästi heidän pukeutumistapoihinsa ja erityisesti uskonnollisissa seremonioissa ja muissa juhlissa käytettyyn vaatetukseen.



Ylätasangon (Plateau) ja Suuren altaan (Great basin) intiaaniheimojen sijoittuminen kartalla.

Tavaroiden kirjoa. Vaikka ylätasangoilta myytiinkin tasangoille pääasiassa hevosia - satunnaisesti myös harvinaisia appaloosia - tasankojen intiaanit halusivat sellaisiakin tavaroita kuin lohesta saatua kalaöljyä, pemmikaania, camassipuli- ja marjakakkuja, hamppua ja hamppuköyttä, simpukankuoria, tietyntyyppisiä helmiä, vihreästä vuolukivestä tehtyjä piippuja, kotkan pyrstösulkia, vuorilampaan sarvia ja niistä valmistettuja lusikoita sekä kudottuja laukkuja.

Himotuimpia tavaroita oli kuitenkin ylätasangoilla lähes täydelliseksi kehitetty jousi, jota tasankoheimot pitivät täysin ylivoimaisena omien jousiensa rinnalla. Hienoimpia olivat paksusarvilampaan sarvesta tehdyt jouset, jotka olivat nimenomaan nez percein erikoistuote.

Vaatetus. Ylängön perinteellinen asu tehtiin antiloopin, hirven tai peuran pehmeistä parkkinahoista, jotka oli yleensä kaltattu. Miehet käyttivät pehmeäpohjaisia mokkasiineja, säärystimiä ja lannevaatetta, paitaa ja huopaa, naiset taas mokkasiineja, pohkeeseen ulottuvia säärystimiä, pitkää pukua ja huopaa.

Nez percet olivat erikoistuneet käyttämään paksusarvilampaita kaikin mahdollisin tavoin hyödykseen. Paksusarvilampaan lihaa syötiin, sen villataljasta tehtiin lämpimiä peitteitä ja sarvista jousia ja lusikoita. Nez perceiden mukaan paksusarvilammas oli aikoinaan kaikkein runsaslukuisin, isokokoinen eläin esimerkiksi heidän asuma-alueillaan seuduilla, joihin kuuluivat Hells Canyon, Salmon River, Wallowa Mountains - nykyisten Oregonin ja Idahon alueilla.

Uudisasukkaiden mukana seuduille vyöryvät, satoja tuhansia yksilöitä käsittävät lammaslaumat veivät tilan paksusarvilampailta ja loput niistä kuolivat lampaiden tuomiin sairauksiin. Tänä päivänä näillekin seuduille yritetään siirroin palauttaa paksusarvilammas.



Paksusarvilammas (engl. bighorn sheep - myös mountain sheep, suomeksi käytetty myös vuorilammas) (Ovis canadensis) - ylempänä uros ja alempana naaras. Kuva Elizabeth McClelland from Kays and Wilson's Mammals of North America, © Princeton University Press (2002) - Smithsonian Institution.

Horse Goes Ahead eli Two Leggings

Intiaanipäällikkö Horse Goes Ahead eli Two Leggings tyylikkäässä sivumuotokuvassa. Kuvaaja Richard Throssel (1882 - 1933). Kuva on otettu muuan vuosikymmen Villin Lännen ajan jälkeen, eli vuonna 1910.

Sodat

Vaikka hevonen ja laajat yhteydet, jotka sen myötä solmittiin tasankohiemojen kanssa idempänä vaikuttivatkin syvästi ylätasangon kulttuuriin, sikäläisten heimojen alueet säästyivät suurimmaksi osaksi ulkopuolisten hyökkäyksiltä ja ylätasangon heimojen keskinäinen sodankäynti pysyi vähäpätöisenä.

Kootenait, lattapäät ja jotkut pohjoiset shoshonit pitivät mustajalkoja ja variksia tunkeilijoina niillä läntisten tasankojen alueilla, joita he olivat vuosisatoja käyttäneet heimojen yhteisenä puhvelimaana.

Cree-intiaaneilta idästä saamillaan tuliaseilla varustautuneet mustajalat pakottivat kootenait, lattapäät ja shoshonit jättämään entiset metsästysmaansa ja jotkut Kalliovuorista itään eläneet ryhmät tuhottiin lähes kokonaan; muut perääntyivät ylängölle.

Shoshonien rivit olivat niin pahoin harventuneet, ettei yli puoleen vuosisataan ainuttakaan heistä nähty luoteisilla tasangoilla Yellowstonesta pohjoiseen. Lattapäät kutsuivat coeur d'aleneja ja muita salishan-heimoja lyöttäytymään heidän kumppaneikseen kun he suuntasivat kulkunsa entisille metsästysmailleen tasangoille; tuloksena oli suuri sotilaallinen ryhmittymä heimojen kesken (ylätasangon kansat vastaan tasankojen kansat).

Jälkimmäiset olivat heikommassa asemassa sikäli että he sotivat keskenään jatkuvasti (esim. mustajalat ja varikset olivat melkein lakkaamatta sodassa toistensa kanssa). Sotaretket vuorten yli olivat suhteellisen tavallisia.

Aselepo solmittiin silloin tällöin vain siksi, että voitiin käydä kauppaa muutamien päivien ajan. "Ei kukaan kummaltakaan puolelta saanut riidellä, tapella tai varastaa; vieläpä kaikkien oli kilpailtava ja käytävä kauppaa aivan sen mukaan kuin heitä miellytti. Ihmisten käyttäytyminen näiden aselepojen aikana oli jyrkästi vastakkainen heidän asenteelleen muina aikoina, jolloin kumpikin puoli oli aina valmis hyökkäämään tai torjumaan hyökkäyksen.

Joskus... tuskin päivääkään kului ilman että toinen osapuoli hyökkäsi toisen kimppuun. Mustajalkojen sanotaan olleen pahimpia aselevon rikkojia". 1860-luvulla näyttää syntyneen pienien ryhmien uusia ystävyyssuhteita.

Kulttuurien vuorovaikutusta heimojen välillä. Lopputuloksena oli ensinnäkin se, että nämä nez perce-ryhmät omaksuivat muutamia piirteitä tasankojen kulttuurista, erityisesti sellaisia, jotka kuuluivat aineellisen kulttuurin piiriin. Toinen seuraus oli yhä selvemmin havaittava kahtiajako nez perce -ryhmien välillä.

Lähetyssaarnaajien voimakkaan vaikutuksen alaiset ryhmät hylkäsivät enenevässä määrin niin perinteiset uskonnolliset kuin muutkin heimotavat kuin muutkin heimotavat ja perinteisen elämäntyylin. Muut ryhmät taas halusivat vaalia riippumattomuuttaan ja ominaislaatuaan.

Niin mukavaa kuin valkoisen miehen näkökulmasta katsoen olikin pitää nez perceitä yhtenä ainoana ryhmänä, tämä oli täysin ristiriidassa heimon sosiaalisen organisaation kanssa; heimo koostui ryhmistä, niin sopimukseen liittyneistä kuin sen ulkopuolelle jääneistä, kullakin oma johtajansa. 1800-luvun puoliväliin mennessä valkoinen siirtolaisuus suuntautui kasvavassa määrin ylänkömaille, ja konfliktien välttämiseksi mm. Stevensin sopimus vuodelta 1835 määritteli nez percein alueen. Sopuun päästiin vähäisin erimielisyyksin.

Kyseisen sopimuksen allekirjoitti Lawyer, suuresti kunnioitettu päällikkö Twisted Hairista; tältä olivat Lewis ja Clark saaneet ystävällisen vastaanoton puoli vuosisataa aikaisemmin. Myös 47 muuta päällikköä allekirjoitti sopimuksen; näytti siltä että odotetut vaikeudet oli näin saatu ratkaistuksi, mutta murheellista kyllä osoittautui että ratkaisu jäi lyhytaikaiseksi.

Kultaesiintymiä. Viisi vuotta myöhemmin, 1860 Elias D. Pierce -niminen kauppias löysi merkkejä kultaesiintymistä reservaatin alueelta, ja vuoden loppuun mennessä hän oli pystyttänyt leirin johon oli värvätty n. 33 miestä. Kaivostoiminta aloitettiin seuraavana keväänä. Koska kaivosmiehiä odotettiin saapuvan lisää, toinen sopimus yritti pienentää reservaatin ennestään. Tällä kertaa sopimukseen ei kyetty pääsemään ja eteläiset nez percet - joihin kuului Looking Glass - marssivat ulos neuvotteluista kieltäytyen allekirjoittamasta.

Tuolloin tunnettiin syvää mielipahaa ja levottomuutta kummallakin puolella. Kuten intiaaniasiamies Monteith huomautti 1872:

"On todella valitettavaa että laakso ylipäänsä avattiin uudisasutukselle. Se on niin korkealla ja niin kylmä, että siellä voidaan kasvattaa vain kestävimpiä vihanneksia... Se on hienoa laidunmaata, ja karjankasvattaminen on ainoa asia jota siellä voidaan harjoittaa vähänkin edullisesti. Se on ainoa kalastuspaikka mikä nez perceillä on ja he menevät sinne kaikista ilmansuunnista... Jos vain on jokin keino jolla Wallowa-laakso voidaan säilyttää intiaaneilla, niin minä tulen sitä ilman muuta suosittelemaan".

Tämä raportti kirjoitettiin joitakin kuukausia Vanhan Josefin (Tu-eka-kasin) kuoleman jälkeen; kuolinvuoteellaan hän vannotti poikaansa, ettei tämä saanut koskaan luopua Wallowa-laaksosta ja Grande Ronde-laaksosta: "Muista aina, että sinun isäsi ei koskaan myynyt maataan". Kuten Hein-mot Too-ya-la-kekt, maailman paremmin Chief Josephina tuntema, myöhemmin kommentoi:

"Minä hautasin hänet tuohon polveilevien vesien kauniiseen laaksoon. Minä rakastan tuota maata enemmän kuin mitään muuta maailmassa".