Siirtolaisten sielunhoito
Siirtolaisten sielunhoidosta vastasi keväästä 1880 alkaen Suomen
merimieslähetysseura. Tuolloin pastori Elis Bergroth aloitti työnsä
merimiespappina Iso-Britannian itärannikolla. Lontoon merimieskirkko valmistui
vuonna 1894.
Vaikka merimieslähetysseura teki työtään ensisijaisesti merimiesten
parissa, työntekijät kohtasivat toiminnassa myös siirtolaisia.
Toiminnassa tuli esiin
kielteinen suhtautuminen siirtolaisuuteen. Esimerkiksi merimieslähetysseuran
pappina San Fransiscossa toimineen Matti Tarkkasen mielestä siirtolaisuutta ei
tullut hyväksyä, sillä Jumala oli osoittanut jokaiselle oman asuinpaikkansa.
Lisäksi pois muuttamisen motiivit liittyivät usein itsekkääseen voitontavoitteluun.
Toisaalta hän painotti, että siirtolaisten sielunhoidosta piti huolehtia. Hän pyrki
vaikuttamaan siihen, että siirtolaiset saisivat merimiesten tapaan sielunhoitoa
omalla äidinkielellään.
Suomessa suhtautuminen siirtolaisuuteen lieveni toiseen maailmansotaan
mennessä. Kirkon tehtävänä oli kasvattaa koko kansaa kristillisyyteen. Suomesta pois muuttamista alettiin vähitellen ymmärtää,
mutta muuttamiseen ei kuitenkaan varsinaisesti kannustettu.
Suomalaiset siirtolaiset erityisesti Amerikassa, eivät suinkaan olleet kristillisessä elämässään riippuvaisia siitä,
miten heihin Suomessa suhtauduttiin. Heti uuteen maahan tultuaan, siellä missä riittävästi oli koolla suomalaisia,
perutisvat oman seuraknutansa ja rakensivat oman kirkkonsa.
Päivi Rohkimainen:
Hengellistä, sosiaalista ja kansallista huolenpitoa -
Suomen evankelisluterilaisen kirkon järjestämä suomenkielinen
kirkollinen toiminta Ruotsissa 1945–1967.