Kuvissa yllä ja alla, Lakota Teton Sioux-intiaaninaisen asu vuodelta 1870. Pystysuuntaiset helminauhat tyypillisen vaakasuoran kokoonpanon asettelun sijasta antavat tälle mekolle sen erottuvan luonteen. U-muotoinen kuvio alaosassa edustaa kilpikonnaa, joka on naisten terveyteen liittyvän voiman symboli. Kuten useimmat helmitöiden työntekijät 1800-luvun puolivälissä, tämäkin valmistaja suosi pieniä venetsialaisia lasihelmiä suurempien ponihelmien sijaan, jotka olivat suosittuja aikaisempina aikoina.

Nykyään intiaaninaiset käyttävät tällaisia tyylikkäitä helmillä koristeltuja mekkoja perinteisissä tansseissa, joita esitetään powwow-kilpailuissa. - Kuvat The Metropolitan Museum of Art.

PUKEUTUMINEN

Intiaanien juhla-asut ovat hyvin värikkäitä ja myös monenlaisia koruja ja symboleja, jotka liittyvät valtaan ja kantajansa heimoon ja asemaan siinä, käytetään. Tällaisia erityisen loistokkaita asuja on perinteisesti käytetty vain seremonioissa, rituaaleissa ja tanssiessa sekä nykyisin pow-wow festivaaleilla, joiden myötä tanssijoiden asut yhä kehittyvät ja saavat uusia ilmeitä.

Tänä päivänä tällainen juhlava pukeutuminen on intiaaneille yksi tapa kantaa ja tuoda näkyville heidän omaa, kunniakasta ja pitkää kultuuriaan ja sen perinteitä. Samalla, kun vanhoja traditioita pidetään yllä, voidaan kehittää uusia. Intiaanien kulttuuri ei pukeutumisenkaan suhteen ole pysähtynyt jonnekin 1800-luvulle, vaan se on elävä ja kehittyvä. Intiaanien pukeutumisen juuret ovat ajassa ennen eurooppalaisten tuloa mutta juuri pow-wow on ollut tansseineen viemässä pukeutumisen tyylejä kohti uusia tuulia.

Huopa

Huopa on perinteinen intiaanin vaatekappale. Huopa saattoi laskeutua alas harteilta, mutta kylmällä säällä siihen kiedottiin pääkin. Huopaa kirjailtiin monenlaisin kuvioin - tyypillisiä olivat raitakuviot.

Pääliina

Pääliinalla kietaistiin hiukset aloilleen.

Kangasmateriaalit ja kudonta

Intiaanien parissa hallittiin kankaan valmistus jo ennen eurooppalaisten tuloa. Kankaita tehtiin hyvin monenlaisista materiaaleista ja karkeaa kangasta saatiin esimerkiksi puunkuorikuiduista tai biisonin karvoista kehrätystä langasta, sekä intiaanihampusta ja kaisloista.

Pueblot kasvattivat puuvillaa ja kutoivat siitä kankaita noin vuonna 1300 jaa. Vaatteiden ompelu oli usein naisten tehtävä, mutta esimerkiksi juuri pueblojen parissa mattoja tekivät miehet.

Helmikudonta

Helmikirjailua harjoitettiin runsaasti erilaisissa kudonnaisissa. Jo Kolumbuksen löytäessä Amerikan intiaanit käyttivät helmiä koristeluun. Helmiä tehtiin raakunkuorista, luista, pedonkynsistä, kivistä ja mineraaleista. Tutkimusretkeilijä, jota seurasivat kauppamies, lähetyssaarnaaja ja uudisasukas, huomasi pian että Euroopasta tuodut lasihelmet olivat erittäin hyvää kauppatavaraa.

Aluksi käytetyt helmet olivat läpimitaltaan noin 3-millisiä, melkein kaksi kertaa niin isoja kuin helmet 1800-luvun puolivälissä. Niitä kutsuttiin ponihelmiksi ja ne olivat muodoltaan epäsäännöllisiä. Yleisimmin käytetyt värit olivat taivaansininen, valkoinen ja musta.

Pienempiä helmiä kutsuttiin siemenhelmiksi. Niitä käytettiin tavallisimmin ommeltaviin helmikoristeisiin. Helmiä oli useita värejä. Intiaanit käyttivät eniten punaisia, oransseja, keltaisia, vaaleansinisiä, tummansinisiä, vihreitä, laventelinsinisiä ja mustia helmiä.

Intiaanit käyttivät helmiä erityisesti seremoniavaatteiden koristeluun. He koristelivat vaatteitaan ja mokkasiinejaan sekä valmistivat helmistä päänauhoja, vöitä, rannekkeita, käsivarsi- ja nilkkarenkaita, laukkuja, pusseja ja kukkaroita.

Helmikudontatöitä tehtiin erilaisten tapahtumien kunniaksi, ja ne toimivat myös sanomien välittäjinä. Helmistä kudotuista nauhoista saattoi saada rauhoittavaa voimaa, tai niitä saattoi käyttää maksuvälineenä.

Helmikudontatöitä annettiin arvokkaina lahjoina niin ystäville kuin vihamiehillekin. Helmitöiden kuviot ja värit olivat perinteisiä ja heimokohtaisia. Kaikille heimoille yhteinen tyyli oli kuvioinniltaan hyvin yksinkertainen; yleisimmin käytetyt aiheet olivat kolmio, tiimalasi, risti ja suorakaide.

Kuvissa yllä ja alla, Wasco-intiaaninaisen asu vuodelta 1870. Tasankokulttuurit kukoistivat mäkisellä alueella Washingtonin ja Oregonin Kaskadivuoriston sekä Idahon ja Montanan Kalliovuorten välissä. Kuvien antaman esimerkin kaltaiset, erittäin korkealuokkaiset vaatteet, joissa on käytetty ostettuja materiaaleja, ilmaisivat henkilökohtaista identiteettiä ja perheen korkeaa asemaa.

Tämän kaksikerroksisen nahkamekon vartalo-osa ja hihat on peitetty ylellisesti mustavalkoisilla helmikoristeilla, jotka on kehystetty lasihelmillä koristelluilla hapsuilla, merietanan kuorilla, luulla ja kahdella arvostetulla hirven kulmahampaalla. Mekon mukana on oma vyö ja naskali: naskalit olivat yksi työkaluista, joita naiset käyttivät eläinten nahkojen valmistuksessa. - Kuvat The Metropolitan Museum of Art.

Luonnonmateriaalien kirjo kaislasta niittykirvisen päänahkoihin

Asuissa ja asusteissa, sekä niihin liittyvissä koruissa ja koristeluissa käytettiin suurta määrää erilaisia, tarjolla olevia luonnonmateriaaleja. Myös rikkautta ja vaurautta osoitettiin pukeutumisella.

Jos Nisenan-heimon pojalla oli päässään kultatikan sulista tehty päänauha ja kaulallaan koristeena kiduskotilon kuori, tiesi jokainen hänet näkevä hänet heti erityisen varakkaan perheen pojaksi. Vuonna 1833 varakkaan Miwok-päällikön vaimo näytti tältä:

"Hänen kylmänilman vaippansa (harteille heitettävä takkimainen peitto), jota vain merkittävät naiset käyttävät, on kudottu köysistä, jotka on tehty käärimällä höyheniä kaksinkertaisen nyörin ympärille. Tällaiseen vaippaan tarvitaan tuhansien lintujen valikoituja sulkia ja höyheniä (kanadanhanhi, lumihanhi, heinäsorsa). Naisen korvakoruissa on kiduskotilon kuoret ripustettuina näkinkuorihelmistä tehtyihin nauhoihin, joiden yläosat on kääritty niittykirvisen päänahkoihin. Hänellä on oliivisimpukan kuorista ja näkinkuorista tehty kaulakoru sekä kaksinkertainen esiliina revittyä kaislaa."

Lannevaate

Monin paikoin, sääolojen salliessa, intiaaneissa erityisesti miehet ja pojat kulkivat alasti, usein vain pelkkään lannevaatteeseen pukeutuneena. Lannevaatteen lisäksi heillä oli jaloissaan säärystimet ja mokkasiinit. Pidemmälle menevässä pukeutumisessa miehillä saattoi olla vielä yllään paita ja harteille heitetty huopa. Naisilla oli alasti kulkevissa yhteisöissäkin yleensä kaisla- taikka ruohohame, joka peitti etu- ja takapuolen vyötäröstä alaspäin.

Kudontaa ja villaa

Intiaaneilla oli omat perinteiset vaatekappaleensa ja kudontatyylinsä. Eräät heimot olivat taitavia kutojia. Erityisen taitavia olivat navajot, jotka kutoivat niin tiiviin huovan, että se oli lähes vedenpitävä. Navajot omaksuivat pystyt kangaspuut puebloilta vuoden 1700 tienoilla ja kutoivat alkuun puuvillasta. He siirtyivät myöhemmin käyttämään villaa. Villaa he saivat lampaista, jotka espanjalaiset toivat Yhdysvaltojen lounaisosaan.

Vanhimmat navajoserapet (pitkät värikkäät shaalit) ja peitot muistuttavat pueblojen kudonnaisia, mutta vähitellen navajot kehittivät omat, yhä monipuolisemmat ryijymallit. Navajojen kudonnaisissa kehittynyttä muototajua ilmentävät geometriset kuviot, joilla kullakin on oma rituaalinen tai luonnonkansan uskomuksiin perustuva merkityksensä.

Naiset olivat tärkeitä heimon jäseniä navajojen keskuudessa, sillä he omistivat majojen ohessa myös lampaat, ja niiden paimentaminen oli pääasiassa naisten vastuulla.

Eurooppalaiset, lähinnä englantilaiset, kankaanvalmistajat toimittivat intiaaneille 1800-luvulla villakangasta kaupaksi vaatteiden tekoa varten. Nämä erityiset "intiaanikankaat" olivat usein väriltään joko tummansinisiä tai tulipunaisia.

Vaatetuksen yleispiirteitä

Intiaanien vaatetukseen kuuluivat erilaiset päähineet, lannevaatteet, säärykset, sotapaidat, hartiaviitat, mekot ja liivit. Lisäksi he käyttivät kalvosimia, taistelukäsineitä, erilaisia kaulanauhoja ja vannekauluksia. Käsivarsi- ja nilkkarenkaat sekä erilaiset laukut ja pussit olivat myös olennainen osa intiaanien pukeutumista. Yhteinen piirre kaikille edellämainituille oli upea koristelu, joka oli tehty maalaamalla tai kirjomalla.

Eurooppalaiset toivat Amerikkaan mukanaan kankaansa ja pukeutumistyylinsä eli muotinsa, ja intiaanit omaksuivat näitäkin materiaaleja ja asuja jo heti 1500-luvulla. Pukeutuminen noudatti vuodenaikojen vaihtelua - kesäisin pukeuduttiin keveämmin ja talvisin lämpimämmin. Kristinuskon levitessä eurooppalainen puku alkoi syrjäyttää perinteiset vaatteet.

Biisonien nahkan käsittely

Vaatteita tekivät vain naiset. He myös käsittelivät kaadettujen biisoneiden nahat, joista sitten voitiin valmistaa vaatteita ja tiipii. Ensiksi biisonin nahka pingotettiin, siitä kaavittiin tarkkaan pois liha ja se huuhdeltiin vedellä ja rasvalla. Puhdas nahka kuivattiin auringossa. Sen jälkeen naiset hankasivat nahkaa päiväkausia, kunnes siitä tuli pehmeä ja taipuisa.

Arapaho-tytön viitta vuodelta 1875. Materiaalina parkittu nahka. Tehty Oklahomassa tai Wyomingissa. - Kuva The Metropolitan Museum of Art.

Nahka-asut

Asujen nahkamateriaalit vaihtelivat seutujen ja kulttuurien mukaan jäniksistä hirviin. Ylängön perinteellinen intiaaniasu tehtiin antiloopin, hirven taikka peuran pehmeistä parkkinahoista, jotka oli yleensä kaltattu.

Ylängöllä naisten nahka-asuissa oli koristeena laskosten reunoissa riipuksia ja tupsuja. Naisten asuja koristeltiin mitä erilaisimmin tavoin, kuten helmillä ja helmi- sekä piikkisianpiikkinauhoilla. Aikalainen tutkimusmatkailija kuvaa kohtaamansa paiute-parin pukeutumista vuonna 1872 näin:

"Seisovalla tytöllä on kauniisti ommeltu, tasankotyyppinen hirvennahkahame, joka on tehty kahdesta nahasta ja kaksi erillistä kappaletta on ommeltu kaarrokkeeksi, jossa on sinivalkoinen helmikoriste ja kaksi riviä nahan läpi pistettyjä hirvenhampaita sen alla. Miehellä on kovapohjaiset mokkasiinit, sekä hapsukoristeiset housut, joissa maalattuja koristeita. Hirvennahkainen hattu, joka on sidottu leuan alta, on koristettu haukansulilla."

Kori- ja vatipäähine

Intiaanit tunnetaan sulkapäähineistään, mutta eräillä seuduilla koripäähine oli yleisin. Se oli kuin pieni, nurin päin päähän asetettu kori ja tuo mieleen hieman kiinalaisen. Eräät päähineistä olivat hyvin leveitä, eivät kuin koreja, vaan kuin suuria vateja.

Varisintiaanin sota-asun pusero vuodelta 1880. Tätä runsaasti koristeltua vaatetta, joka ilmentää hengellisen ja sotilaallisen merkityksen eri tasoja, merkittävässä asemassa oleva mies käytti erilaisissa juhlatilaisuuksissa.

Punainen okramaali asusteen yläosassa edustaa pyhää voimaa. Käsivarsista ja rintakehästä riippuvat, kärpännahoista tehdyt rullatut hapsut, sekä riippuvat nauhat ihmisen hiuksista tehtyine tupsuineen merkitsevät rohkeutta ja voittoa vihollisesta. - Kuvat The Metropolitan Museum of Art.

Lähteitä
Pauliina Antila ja Eija Miettinen: Perinteisiä intiaanien käsityötapoja
Pohjois-Amerikan intiaanit - Edward S. Curtisin ainutlaatuinen kuvakokoelma
Villi Länsi - toimittaneet William C. Davis ja Joseph G. Rosa
Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit
Mike Sotter: Villi Länsi
Royal B. Hassrick: The Colourful Story of The American West
Norman Bancroft-Hunt ja Werner Forman: The Indians of The Great Plains
United States Marshals Service
Finn Arnesen: Intiaanikirja - WSOY
Näin elettiin Villissä Lännessä - Otava
Ulf Sindt: Intiaanit ja cowboyt - SCHILDTS
Apassit sotapolulla - Apassisoturien historiaa - Art House Oy
Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen - Otava
Michael Johnson: Villi Länsi - Otava
Kultainen Villi länsi - Tammi
The Apaches - Osprey Publishing
Colin F. Taylor, William C. Sturtevant: Suuri Intiaanikirja - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat
coloria.net