Jicarila Apache Reservation, Uusi Meksiko. Kuva Copyright © Suko's License Plates - All Rights Reserved. - Jicarillat elivät puolipaimentolaisina Sangre de Criston vuoristossa ja Etelä-Coloradon tasangoilla, sekä pohjoisessa Uudessa Meksikossa. Sieltä he levittäytyivät tasangoille ennen vuotta 1 525. He elivät suhteellisen rauhallista puolinomadin elämää vuosia, matkustaen kausiluonteisesti, metsästäen, keräillen ja viljellen joenuomia. 1800-luvun puolivälissä jicarillat joutuivat sotaan Yhdysvaltoja vastaan. Vuosikausia jatkuneet sodat päättyivät jicarillojen tappioon 1870-luvun alussa. - Reservaatissaan elävät jicarillat ovat nykyisin mukana öljy- ja kaasuteollisuudessa, kasinopelaamisessa, karjataloudessa ja turismissa. Heidät tunnetaan edelleen keramiikastaan, koreistaan ​​ja helmitöistään.

INTIAANIKULTTUURIT - POHJOIS-AMERIKAN TASANGOT Osa 3.

TASANGOT ALKAVAT RAUHOITTUA JA HILJETÄ - VIIMEISET INTIAANISODAT

Kyömynenän kuolema Beccher's Islandin taistelussa syyskuussa vuonna 1867 ja Mustan Padan surma yhdessä yli sadan miehen, naisen ja lapsen kanssa Custerin joukkojen toimesta Washitassa marraskuussa vuonna 1867, puhveleiden jatkuva väheneminen, paremmat aseet, ratsuväen kyky hyökätä intiaanikyliä vastaan talvella, kaikki vaikutti heimojen lannistumiseen. 1870-luvun alkuvuosina tärkeimmät kiowa- ja comanchepäälliköt - kuten Satank, Satanta ja Potkiva Lintu - olivat kuolleet ja uudet päälliköt - kuten kiowapäällikkö Sulkakoristeinen keihäs ja comanchepäällikkö Quanah Parker - aavistivat väistämättömän ja kääntyivät neuvottelujen tielle, ja monet kävivät Suuren Isän luona Washingtonissa.

Vuoteen 1875 mennessä sotatoimet eteläisillä tasangoilla olivat melkein päättyneet, mutta pohjoisempana apatia rikottujen sopimusten tähden muuttui pian avoimeksi vihamielisyydeksi.



Kartta intiaaniheimojen sijoittumisesta tasangoilla.

Fort Laramien sopimus. Fort Laramien sopimus, joka viimein allekirjoitettiin marraskuussa 1868 Punaisen Pilven samoin kuin noin kahdensadan lakotapäällikön kanssa - brulé, oglala, miniconjou, hunkpapa, mustajalka, ilman jousta ja kaksi pataa - samoin kuin santee ja yanktonai, ja jossa kaikki suostuivat Punaisen Pilven vaatimuksiin jotka "armeijalle olivat kitkeriä mutta eivät mahdottomia lääkkeitä".

Tämä merkitsi armeijan peräytymistä Bozeman Traililta, sellaisten linnoitusten kuin Fort Phil Kearny ja C.F. Smith hylkäämistä ja metsästysoikeuksien takaamista Republican Riverilla ja Nebraskassa ja Wyomingissa. Siinä varattiin myös Powder Riverin seutu "intiaanimaaksi", jolle kukaan valkoinen ei saanut tunkeutua ilman intiaanien suostumusta. Kuten lääkemajan sopimus edellisenä vuonna, se lupasi koulujen rakentamista ja muona-annoksia sekä elinkorkoja.

Laramien sopimus oli monessa mielessä menestys, se lopetti Punaisen Pilven Sodan joka oli vuodattanut paljon verta molemmilla puolilla erityisesti Fettermanin ja kahdeksankymmenen miehen saatua surmansa 21. joulukuuta 1866 ja myöhemmin Wagon Boxissa 2. elokuuta 1867 missä, vaikka valkoisten menetykset eivät olleetkaan suuret, monet ihmiset eivät koskaan todella toipuneet henkisesti tai ruumiillisesti kärsimyksistään.

Eanger Irving Couse (1866 - 1936): "Intiaanitiedustelija", 1932. Kuva Copyright © Bob Sinclair - Creative Commons.

Fort Laramien sopimuksessa Suuri Sioux Reservaatti oli määritelty käsittämään laajan alueen Missourijoesta länteen, mikä nykyään on Etelä-Dakotan osavaltio, tähän kuului Pa Sapa eli Black Hills, vuoret joita lakotat pitivät pyhinä. 1875 loppuun mennessä Kultakuume oli lakannut: lakotojen alueelle tunkeutuminen rikkoi Fort Laramien sopimusta ja armeija koetti pitää kullankaivajat ja muut seikkailijat poissa. Tehtävä oli ylivoimainen.

"Minä sanon teille ettei tällä hallituksella ole tarpeeksi valtaa pysäyttämään tuo [meidän] valloittava rotu... tämän maan... asukkaita ei voi lannistaa... ei ole kylliksi valtaa pysäyttämään meidän kansamme eteneminen" (Senaattori Hurlbut, Kongressimuistiinpanot, kesäkuu 1876).

Uusia sotia. Helmikuuhun 1876 mennessä uusi sota lakotojen kanssa oli meneillään, ja sitä edisti Istuvan Härän kieltäytyminen lähteä Powder Riverin mailta ja kirjoittautua yhteen intiaaniasiamiehen toimistoon, ultimaatumin jota vaati itse Ulysses Grant, Yhdysvaltojen presidentti.

"Jos he kieltäytyvät muuttamasta heidät ilmoitetaan Sotaministeriöön vihamielisinä intiaaneina ja sotaväkeä lähetetään paikalle huolehtimaan siitä että he noudattavat määräyksiä." (Chandler Belknapille, Kongressimuistiinpanot, kesäkuu 1876).



Prikaatinkenraali George Crook.

Prikaatinkenraali George Crook johti kymmenen komppaniaa ratsuväkeä ja kaksi jalkaväkeä talvisotaretkelle Powder Riverille Istuvaa Härkää ja cheyenneliittolaisia vastaan. Maaliskuussa 1876 sotaretki loppui lyhyeen ankarien ilmasto-olosuhteiden vuoksi. Sitten suuremman ja paremmin järjestetyn kevätoperaation suunnitteli prikaatinkenraali Alfred H. Terry. 29. toukokuuta 1876 kenraaliluutnantti P.H. Sheridan raportoi suunnitellusta kolmeosaisesta sotaretkestä jonka johdossa olisivat Terry ja Crook: "Prikaatinkenraali Terry lähti pois komentopaikastaan Fort Abraham Lincolnista Powder Riverin suuta kohti... Hänen joukkojensa kokonaisvahvuus on noin 900 miestä...

Kenraali Crook lähtee Fort Fettermanista samansuuruisella joukolla. Eversti John Gibbon siirtyy parhaillaan alas Yellowstonen pohjoispuolta ja itään Big Hornin suistosta noin neljänsadan miehen kanssa... jokaisen kolonnan tulisi pystyä pitämään huolta itse itsestään ja rangaista intiaaneja jos saavat siihen tilaisuuden... Oletan että tapahtuu seuraavaa: Kenraali Terry ajaa intiaanit kohti Big Hornin laaksoja ja kenraali Crook ajaa heidät takaisin kohti Terryä. Eversti Gibbon siirtyy alas Yellowstonen pohjoispuolta puuttuakseen asioihin... näiden kolmen kolonnan liikkeet saattavat pakottaa monet vihamielisistä intiaaneista takaisin intiaaniasiamiesten huomaan..."

Siouxien helmikirjailtu sotapaita, 1890. Kuva Copyright © Bob Sinclair - Creative Commons.

LITTLE BIG HORN

Intiaanien suuri joukkojen keskitys Little Big Hornissa. Näiden kolmen voiman tietämättä yksi suurimmista historiallisella ajalla tunnetuista tasankointiaanien liittoutumista kokoontui nopeasti Little Big Hornin laaksoon, karismaattisen Istuvan Härän, hunkpapojen päällikön ja Hullun Hevosen, yhden oglalojen arvostetuimman sotapäällikön johdolla. Noin viidentoistatuhannen tiipiin kylä jossa asui 12 000 - 15 000 intiaania - enimmäkseen siouxeja ja cheyennejä - pystytettiin kolmen mailin pituudelle Little Big Horn-joen rannoille.

Istuvan Härän viesti oli kulkenut kauaksi; muutama viikko aiemmin hän oli kutsunut mahtavan ja vaikutusvaltaisen mustajalkapäällikön Varisjalan Kanadasta liittymään souxeihin heidän taistelussaan amerikkalaisia vastaan..."...sen jälkeen kun amerikkalaiset ja varikset olisi voitettu, siouxit tulisivat Kanadaan mustajalkojen tueksi ja tappaisivat valkoiset."

Intiaanien yllätyshyökkäys! Intiaanien suunnitellun perääntymisen Crookin voimien edessä teki tyhjäksi Hullun Hevosen hyökkäys kesäkuun 17. aamuna. Crook oli leiriytynyt Rosebudin ylävirralle yli tuhannen upseerin ja miehen kanssa sekä kuudenkymmenen shoshoni- ja varis-tiedustelijan kanssa. Intiaanit hyökkäsivät varoituksetta - Crook oli pelaamassa korttia ja hänen miehensä söivät aamiaista.

Intiaanien hyökkäystä johtava Hullu Hevonen tiesi vain 16 mailin päähän leiriytyneiden naistensa ja lastensa ja koko kansansa seuraavan tätä taistelua, siksi hän osoitti nyt kaikkea sotataitoaan, urheuttaan ja hurjuuttaan. Hullun Hevosen miehet käyttivät epätavallisen julmaa taktiikkaa ja iskivät salaman nopeasti ja säälimättömästi. Pian melkein sata Crookin sotilaista makasi joko kuollena taikka havoittuneena. Mikä tärkeintä, Crook ei voinut osallistua suunniteltuun kolmenkeskiseen sotaretkeen.

CUSTERIN VIIMEINEN TAISTELU LITTLE BIG HORNISSA KESÄKUUSSA VUONNA 1876

Valmistautuminen hyökkäykseen. Neljä päivää myöhemmin, kesäkuun 21. iltapäivänä prikaatinkenraali Alfred H. Terry, eversti John Gibbon, kenraali George Armstrong Custer ja majuri James Brisbin pitivät neuvottelun Far Westillä. Myöhemmin samana päivänä Mark Kellogg lähetti viimeiseksi jäävän raporttinsa New York Heraldiin. Siinä hän kuvasi sotaretken seuraavaa askelta. Custer "aloittaisi hyökkäyksen koko sotavoimallaan ylös Rosebudin laaksoa... ja seuraisi intiaaneja niin pitkään ja niin kauas kuin hevosen liha ja ihmisen kestokyky voisi johtaa hänen käskynsä... hän aikoo elää ja tehdä matkaa kuten intiaanit, tällä tavalla sotilaat saattavat mennä sinne minne intiaanitkin.

Gibbonin komennossa oleva väki on aloittanut matkan kohti Big Hornin suuta." Gusterin Seitsemäs Ratsuväkirykmentti koostui 31 upseerista, 586 sotilaasta ja sen lisäksi 33 intiaanitiedustelijasta ja 20 virkailijasta ja kansalaisesta. Custerin lausuessa jäähyväisiään Gibbonin tiedetään huutaneen: "Hei Custer, älä ole ahne! Odota meitä!" Custer vastasi kaksiselitteisesti: "En tosiaankaan".

25. kesäkuuta Custer jakoi joukkonsa neljään kolonnaan ja valmistautui hyökkäämään. Majuri Marcus Renon 131 miehensä kanssa oli määrä kulkea samansuuntaisesti Custerin kanssa, kapteeni Benteenin 113 miehen kanssa oli määrä mennä kaakkoon ja Custerin viiden komppaniansa kanssa (yhteensä noin 215 miestä) seurata kukkulajonoa, joka johti intiaanikylän alempaan päähän.

George Armstrong Custer.

Washitan taistelussa marraskuussa 1868 Custer oli jakanut joukkonsa samalla tavoin hyökäten kylään samanaikasesti eri puolilta ja näin ollen saaden aikaan mahdollisimman suuren sekaannuksen. Reno iski suuren sioux-cheyennekylän eteläiseen osaan - Istuvan Härän hunkpapojen kimppuun.

"...pölypilven alla he näkivät vilauksen kiväärinpiipuista, näkivät lepattavan viirin, sotaväen siniset paidat... Lyijy ujelsi heidän päidensä yli iskien tiipiin salkoihin. Sotilaat ratsastivat täyttä laukkaa suoraan hunkpapaleiriin. Leirissä vallitsi täydellinen sekamelska. Vanhat miehet kiljuivat neuvoja... naiset ja lapset riensivät pakoon jalkaisin tai hevosen selässä... pakenivat sotilaita... ottivat vauvat syliinsä ja huusivat vanhempia lapsiaan... Hunkpapat puolustivat maataan urheasti... Joka hetki vahvistuksia tuli lisää ja laukaustenvaihto kävi koko ajan kovemmaksi..." (Vestal 1948:241-142)

Istuvan Härän uni voitosta - ratsuväen hyökkäys alkaa. Monta viikkoa varhemmin, Aurinkotanssiseremonioiden aikaan, Rosebud Creekissä Istuva Härkä oli nähnyt dramaattisen näyn; se ennusti siouxien suurta voittoa monien kuolleiden sotilaiden kaatuessa leiriin. Tämän näyn innoittamana hunkpapat nousivat puolustamaan maataan.

"Sen sijaan että olisivat paenneet, intiaanit nousivat puolustamaan kyläänsä kunnes sen edessä oli raskas varustus." Reno joutui nyt puolustusasemiin, hänen joukkonsa joutuivat pian siouxien ja cheyennesoturien piirittämiksi ja "pakotie oli nyt avoinna kaikille". "Taistelu ei lainkaan täyttänyt toiveitani: niin kutsuttu voitto laaksosta muodostui musertavaksi tappioksi. Tunsin voivani pahoin kaikesta mitä oli tekeillä..." (Thomas H. French Johnsonissa 1989).

Marcus Renon kolme eskadroonaa epäonnistuu ja vetäytyy sekasorrossa. Kukkulajonon takana joka aiheutti ajoituksen vääristymän "Custerin onni" oli kääntynyt onnettomuudeksi: hänen rykmenttinsä oli hajaantunut ja jokainen osa oli altis tappioille ennen kuin ne saataisiin taas yhdistymään. Jos Renon ensimmäinen hyökkäys olisi onnistunut, siitä olisi voinut seurata voitto, mutta Renon mielestä riskit olivat liian suuret, pian määrättyään miehensä jalkautumaan, hän antoi käskyn:

"Palatkaa hevostenne luo miehet!" Sekasorto oli vallalla. "Minä kun luulin että meidän oli tarkoitus laukata päätä pahkaa heitä kohti - se oli ainoa mahdollisuus. Jos kääntää selkänsä intiaaneille olematta paremmalla hevosella kuin he, on sama kuin heittäisi henkensä hukkaan. Kun hän (Reno) lähti nousemaan kukkulalle, josta hän oli kertonut minulle, eikä minuuttiakaan aikaisemmin, että hän aikoi aloittaa taistelun - se oli vastaus kysymykseeni." (Paikalla olleen näkemys ja kertomaa).

Kenraali Custerin hyökkäys - hänen ja miestensä tuho. Kun Reno oli pakosalla, kolmen mailin päässä Custer hyökkäsi kylän toiseen päähän. Renon tavoin hänkin kohtasi joukon sioux- ja cheynnesotureita tällä kertaa hunkpapoja Gallin johdolla, oglaloita ja muita Hullun Hevosen johdolla ja cheyennejä Ontuvan Valkoisen Miehen johdolla. He torjuivat hänen hyökkäyksensä. Custer ei ollut tiennyt hyökätessään parinsadan miehensä kanssa, että intiaaneja hänen ympärillään piilossa oli 2 000 - 3 000.

Ensimmäisenä Custerin komppanioista tuhoon ajautui James Calhounin johtama komppania L. Sen hevoset vauhkoontuivat, intiaanien tulittaessa molemmilta sivustoilta ja näin tämä osasto surmattiin muutamassa minuutissa Crow Kingin ja hänen sotureidensa toimesta. Muut neljä Custerin komppaniaa C,E,F, ja I, joista monet sotilaat olivat nousseet ratsailta, seisoivat asemissaan korkeammilla kukkuloilla. Ennen kello viittä kuitenkin Custer ja hänen koko miehistönsä joutui kokonaan saarretuksi eikä ehtinyt kulua tuntiakaan kun he kaikki, yli 200 miestä, olivat kuolleet.

"Custerin veripelto" löydettiin tiistaiaamuna 27. kesäkuuta ja kuten kapteeni Edward S. Godfrey myöhemmin kirjoitti, "se oli kammottava paikka. Istuvan Härän näkemä enne oli toteutunut."

Lue lisää Little Big Hornin taistelusta intiaanisodista.



Muistomerkki paikalla, jossa Custer joukkoineen lyötiin. Kuva Copyright © Story0911 - Creative Commons.

AIKAKAUSI PÄÄTTYY, ISTUVA HÄRKÄ SURMATAAN - WOUNDED KNEE - INTIAANIEN LOPULLINEN HÄVIÖ

Intiaanit hajaantuvat Little Big Hornista. Suuri intiaanileiri hajaantui nopeasti, sen kokoisia kyliä ei voitu pitää yllä. Laidunmaat olivat pian kuluneet loppuun ja riista pakeni. Monet palasivat intiaaniasiamiesten luo mutta suurin osa Istuvan Härän, Hullun Hevosen, Amerikkalaisen Hevosen, Tylsän Veitsen ja Pienen Suden alaisuuteen jääneistä jäi Powder Riverille. Heidän vapaa elämänsä Amerikan mantereella oli kuitenkin nopeasti kulkeva kohti loppuaan.

"Yksi torjuntavoitto ei anna viholliselle lopullista voittoa... sotilaidemme veri vaatii että näitä intiaaneja on jahdattava... (heidän täytyy) alistua kansakunnan tahtoon..."

Ratsuväki intiaanien kannoilla. Kesällä 1876 kaksihaarainen sotajoukko onnistui cheyennejä ja lakotoja vastaan ja Slim Buttesissa 8. syyskuuta 1876 Mills ja Crook hyökkäsivät Amerikkalaisen Hevosen kylään. Päällikkö sai surmansa ja kylä tuhottiin. Punaisessa Pilvessä ja muissa siouxien asiamiehen toimistoissa Crook kukisti intiaanit ylivoimalla. Crook syöksi vallasta Punaisen Pilven, jonka sympatiat sopimusta allekirjoittamattomien kanssa olivat aivan liian ilmeiset.

Willow Creekissä syksyllä 1876 Ranald S. Mackenzie tuhosi Tylsän Veitsen kylän, kolmekymmentä cheyenneä sai surmansa ja seitsemänsataa ponia vangittiin. Ceder Creekissä Yellowstonejoen varrella 20. lokakuuta 1876 kenraali Nelson A. Miles neuvotteli Istuvan Härän kanssa joka pyysi rauhaa vanhoilla ehdoilla (vapaus liikkua ja metsästää). Myöhemmin Miles kertoi: "Istuva Härkä puhui kuin valloittaja ja näyttikin sellaiselta".

Wolf Mountainilla tammikuussa 1877 Miles hyökkäsi Hullun Hevosen johtamia lakotoja vastaan... kylä tuhottiin ja Hullu Hevonen perääntyi. Maaliskuussa 1877 Istuva Härkä ja noin 900 hänen kannattajaansa vetäytyivät Kanadaan. Toukokuussa Miles hyökkäsi Minicounjoun kylään ja tappoi päälliköt Rautatähden ja Ontuvan Peuran.

Hullu Hevonen antautui toukokuussa 1877. Vartija iskee veitsellä Hullua Hevosta, hänen vastustaessaan vangituksi tulemista. "Isäni, olen vakavasti loukkaantunut. Kerro ihmisille ettei minuun kannata enää luottaa". Tammikuussa 1879 Tylsän Veitsen cheyennet näkivät nälkää kunnes alistuivat, murtautuivat ulos armeijan parakeista ja kuusikymmentäneljä kuoli ja viisikymmentä haavoittui.

Istuva Härkä antautuu. Ei ole epäilystäkään siitä, että tuohon aikaan Istuvassa Härässä henkilöityi vapaa ja itsenäinen tasankointiaani, mutta edessä olivat vaikeat ajat, sillä riista hupeni Kanadan tasangoilla ja vähitellen sadat lakotat ylittivät Yhdysvaltain rajat tavatakseen ystäviä ja sukulaisia. Vuoteen 1881 mennessä Istuvalla Härällä oli enää vajaat kaksisataa kannattajaa ja viimein 20.

kesäkuuta 1881 pienen joukkonsa kärjessä hän ratsasti Fort Bufordiin, Dakotan alueelle ja antautui: "lopullinen antautuminen oli isku hänen rakkaalle itsenäisyydelleen ja ylpeydelleen, ja hän otti sen raskaasti. Hän oli melkein murtunut".

Istuvaa Härkää pidettiin kaksi vuotta sotavankina, ja viimein hän sai palata kansansa luo Standing Rock reservaattiin vuonna 1883. Merkit olivat pahaenteiset... Istuvan Härän paluu ajoittui samaan aikaan kun intiaanit kokoontuivat viimeiseen suureen puhvelinmetsästykseen. Valtavat puhvelilaumat olivat kadonneet iäksi.

Elämä sammuu reservaateissa. Uudisasukkaiden jatkuva virta ja rautateiden rakentaminen asettivat uusia paineita. Suuri Siouxreservaatti nähtiin olevan länteen laajentumisen tiellä ja uudisasukkaat pyysivät että intiaanit siirtyisivät pois tieltä. Vuonna 1889 monien neuvottelujen ja kyseenalaisten lupausten jälkeen hallitus riisti suuria alueita reservaatista, teko jota Istuva Härkä vastusti kiivaasti. Vuosina 1889 - 1890 talvi levitti tautiepidemioita ja äkkiä reeservaattielämä paljastui koko karmeudessaan.

Lakotojen poliittinen järjestelmä oli hajotettu, heidän uskonnolliset seremoniansa tukahdutettu, metsästystalous tuhottu ja nyt jopa heidän lapsensa vietiin kaukaisiin kouluihin oppimaan valkoisen miehen tapoja. Näin kaikki arvot kävivät tarkoituksettomiksi niin että mahdollisuutta onneen ei enää ollut. Lakotat olivat joutuneet anomiseen tilaan, tilanteeseen joka oli yhteinen lähes kaikille heimoille ympäri tasankoa ja muualla, kun heidät pakotettiin omaksumaan uusi elämäntyyli.

Wovokan viesti tulevalle maailmalle oli yksinkertainen ja selvä. Jumalan poika rankaisisi valkoista miestä hänen vääryyksistään intiaaneja kohtaan, hän pyyhkäisisi heidät pois maankamaran kasvoilta, kuolleet heräisivät elämään, puhvelit ja muu riista palaisi, "tanssikaa neljä yötä perätysten... älkää tehkö kenellekään pahaa... kun maa järisee (uuden maailman koittaessa) älkää pelätkö. Se ei tee teille pahaa.

- He vannoivat että Messias tulisi heille unessa ja lupaisi heille riistansa takaisin ja puhveleita kasoittain." Ihmiset tanssivat - he kutsuivat sitä Henkitanssiksi - ja maa tosiaankin järisi sillä vähän aikaa kivääritkin jyrähtelivät.

"He väittävät ettei yksikään luoti läpäise Messiaan antamaa paitaa, mutta kun sotilaat ampuivat he huomasivat ettei se ollut totta... Puhkesi tappelu, käsirysy ilman trumpetin soittoa, kun siouxit kaatuivat mies toisensa jälkeen - 7. rykmentti tappoi heidät kaikki..."

15. joulukuuta 1890 Istuva Härkä kaatui kuolleena maahan luoteja päässään ja rinnassaan. 29. joulukuuta Isojalka yhdessä noin sadanneljänkymmenenkuuden Miniconjou-lakota -miehen, -naisen ja -lapsen kansa sai surmansa Wounded Kneen pellolla.

"Älkää pelätkö", Wovoka oli sanonut; "Ei se satu teihin". Mutta kansan toivo oli mennyt, mitään keskusta ei enää ollut, pyhä puu oli kuollut - tasankointiaanien valloittaminen oli tosiasia. Wovokan uutta viestiä laulettiin kovaa.

"Lapseni, tänään minä kutsun teidät kävelemään uutta polkua, ainoata joka enää on auki - Valkoisen Miehen Tietä."

"Voimakas ja sotaisa kansa, ylpeä, ylimielinen ja uhmakas - suurikasvuinen, voimakaslihaksinen ja hyvä hevosmies, hyvin pukeutunut, pääasiassa nahkoihin ja huopiin, kansa jolla on paljon hevosia ja majoja, runsaasti lihaa koska puhvelit, hirvet, antiloopit ja peurat laiduntavat heidän maillaan. He sanovat olevansa intiaaneja eivätkä halua muuttaa elämäntyyliään". - Samuel N. Latta, intiaaniasiamies, Missourin yläjuoksulla noin vuonna 1860.

Lähteinä mm:
Kari J. Kettula: Villi Länsi, Villi Länsi
Villi Länsi - toimittaneet William C. Davis ja Joseph G. Rosa
Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit
Mike Sotter: Villi Länsi
Royal B. Hassrick: The Colourful Story of The American West
Norman Bancroft-Hunt ja Werner Forman: The Indians of The Great Plains
United States Marshals Service
Finn Arnesen: Intiaanikirja - WSOY
Näin elettiin Villissä Lännessä - Otava
Ulf Sindt: Intiaanit ja cowboyt - SCHILDTS
Apassit sotapolulla - Apassisoturien historiaa - Art House Oy
Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen - Otava
Michael Johnson: Villi Länsi - Otava
Kultainen Villi länsi - Tammi
The Apaches - Osprey Publishing
Colin F. Taylor, William C. Sturtevant: Suuri Intiaanikirja - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat