Indian Peace Treaty Pageant. Sijainti: Medicine Lodge, Barber County, Kansas. Paikalla uudelleen näytellään, vuodesta 1927 alkaen, rauhanneuvottelut, joita käytiin USA:n hallituksen ja viiden tasankointiaaniheimon välillä: Apache, Arapaho, Cheyenne, Comanche ja Kiowa. Ei ole ihan varmaa, tiesivätkö intiaanit tarkoin, mikä oli näiden neuvotteluiden päämääränä. Neuvottelujen tuloksena syntyneiden sopimusten tarkoituksena oli siirtää heimot reservaatteihin, "sivistää" ja sulauttaa nämä alkuperäiskansat ja muuttaa heidän yhteiskuntansa paimentolaiselämästä maatalouselämään. Kuva Copyright © J. Stephen Conn - Creative Commons.

INTIAANIKULTTUURIT - POHJOIS-AMERIKAN TASANGOT Osa 2

Korkeampia voimia. Korkea sosiaalinen asema riippui myös suuresti sotilasmenestyksestä. Vihollisen hevosten vangitseminen pikemminkin kuin tappaminen oli päätarkoituksena tänä historiallisena aikakautena. Korkeampien voimien avuksi kutsuminen näissä asioissa toi esiin henkiset voimat, jotka voisivat auttaa päämäärään pääsemisessä.

Suuri osa tasankointiaanien maailmankaikkeudesta keskittyi eläimellisiin voimiin - puhvelin voimaan, antiloopin nopeuteen, kotkan ja lumikon rohkeuteen ja niin edelleen - mutta tunnettiin myös käsinkoskematon maailmanvalta, joka ilmaisi itsensä eri muodoissa yhdestä kielellisestä ryhmästä toiseen ja periytyi ikivanhoista uskomuksista, jotka tasankojen ympäristöön sovellettuina voidaan jäljittää takaisin useiden tasankointiaanien alkuperäisiin metsissä sijaitseviin kotialueisiin.

Kaupankäyntiä. Monimutkainen kauppaverkko kehittyi muinoin tasankojen alueella ja vaikka heimojen välillä jotka elivät samanlaista elämää ei ollut paljon kaupattavaa, niin metsästäjien ja maanviljelijöiden välinen kauppa oli menestyksekästä molemmin puolin.

Paimentolaisheimot saattoivat näin kaupata kuivattua puhvelinlihaa ja muita metsästyksellä saatuja tarvikkeita kuten parkittuja hirven- ja puhvelinnahkoja, erilaisia vaatteita ja puhvelinnahkaisia tiipiitä ja vastineeksi maanviljelijät antoivat heille maissia, papuja ja kurpitsoita.



E. Irving Couse (1866 – 1936): "Intiaanimaalari", 1800-luvun lopulla.

Kun turkismetsästäjä Charles Mackenzie matkusteli hidatsakylissä vuonna 1805 hän näki miten yli 2000 crow-intiaania tuli kaupparetkelle. Parhaimpiinsa pukeutuneina he pystyttivät kolmensadan tiipiin kylän lähelle hidatsojen maarakennuksia ja kauppaa käytiin kuin parastakin seremoniaa.

Rauhanpiipun polttamisen jälkeen hidatsat asettivat crowien eteen kauppatavaroita kaksisataa kivääriä ja sata luotia kutakin varten, sata vakkaa maissia, kirveitä, vaatteita (luultavasti eurooppalaisia) ja kattiloita. Vaihtokaupaksi crowt antoivat puhvelinnahkoja ja viisikymmentä hevosta ja suuren määrän puhvelinnahkaisia vaatteita. Kauppa oli eduksi molemmille osapuolille.

Crowt möivät hevosensa kyläläisille kaksinkertaisesti siitä hinnasta jolla olivat ne ostaneet shoshoneilta Rendezvoussa, kun taas kyläläiset kaksinkertaistivat hinnan jälleen myydessään ne assiniboineille ja creeille jotka toivat eurooppalaisia tarvikkeita koillisesta.

E. Irving Couse (1866 – 1936): "Intiaani pyhällä järvellä", 1921.

Syitä sotimiseen. Suurimman osan ellei kaikkien tasankointiaanien sotaisuuden syynä oli muu kuin aineellinen hyvinvointi, koska tyypillinen tasankointiaaniperhe ei tarvinnut laajoja karjalaumoja aineellisten tarpeidensa tyydyttämiseksi; päinvastoin, kun ottaa huomioon heidän paimentolaiselämäntyylinsä, sellainen omaisuus saattoi pikemminkin olla haitaksi kuin hyödyksi ja yleensä monipäisiä hevoslaumoja omistivat Ylätasankojen intiaanit.

Kun vieraanvaraisuus saattoi kohottaa miehen arvonantoa, niin ennen kaikkea sotasaaliit - perinnöllinen halu saada arvonantoa ja kunniaa - tuntuivat olleen tasankointiaanien sotaisuuden perustana. Jos analysoidaan kaakkoistasankojen intiaanien mahdollista kulttuurillista luonnetta suhteessa sotasaaliisiin, huomataan että täällä sotaa pidettiin sosiaalisena instituutiona ja että sotaisat edesottamukset olivat tarpeen sosiaalisessa asteikossa etenemisessä.

Olennaisia osia tasankointiaanien sodankäynnistä, kuten elävän vihollisen tökkiminen ohuella kepillä, käsiteltiin Illinoisin konfederaatiossa varhain 1700-luvulla.

Päänahan ottaminen merkitsi enemmän kuin vain vihollisen kuolemaa ja vanhojen perinteiden mukaan teko toi mukanaan useita velvoitteita. Varhain 1700-luvulla eräs lähetyssaarnaaja kertoi Lousianan kansoista että ne jotka olivat ensimmäisen kerran ottaneet päänahan tai vanginneet vihollisen - eivät saaneet nukkua vaimojensa kanssa palattuaan eivätkä syödä mitään lihaa; he eivät saaneet syödä muuta kuin kalaa ja piimää.

Tätä pidättyvyyttä kestää kuusi kuukautta. Jos he rikkovat sääntöjä, he kuvittelevat että heidän uhrinsa tappaa heidät taikuudella, että he eivät voi enää koskaan saada voittoa vihollisestaan ja että vähäisinkin haavoittuminen voi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin.

Syitä intiaanien ja valkoisten välien huononemiseen. Vaikka alunperin suhteet tasankointiaanien ja valkoisten välillä olivat yleensä ottaen ystävällisiä, erityisesti Kanadassa, majavien ja puhveleiden järjestelmällinen tappaminen, joka oli seurausta turkiskaupasta samoin kuin valkoisten uudisasukkaiden tulosta tasangoille noin vuoden 1840 jälkeen aiheutti suhteiden huonontumista punaisten ja valkoisten välillä.

Turkismetsästyksen menestys tiesi tasankointiaanien loppua puhvelinnahkojen kysynnän noustessa. Englantilainen William Blackmore joka matkusti halki Platte Riverin laakson vuonna 1868 kirjoitti nähneensä valtavia puhvelilaumoja, jotka ulottuivat yli sadan mailin laajuudelle. Tasangot olivat "niitä mustanaan" ja toisinaan junan oli pysähdyttävä päästääkseen ne ohi.

Noin viisi vuotta myöhemmin, syksyllä 1873 Blackmoren oli matkustettava jokseenkin samaa reittiä. Tällä kertaa häntä kohtasi täysin erilainen näky; koko maisema oli valkoisenaan puhvelinluita ja joillakin alueilla oli rivissä mätäneviä ruhoja niin, että ilma haisi äärimmäisen inhottavalta... Ammattimaiset puhvelinmetsästäjät olivat tulleet paikalle.

Blackmoren tutkimuksissa selvisi että jopa niin varhain kuin 1872 nahkojen vuoksi teurastettujen puhvelien määrä oli ainakin miljoona vuodessa. Ammattimaiset metsästäjät leiriytyivät Arkansasjoen varrelle ja ampuivat herkeämättä puhveleita päivin ja öin näiden tullessa juomaan.

Mieletön teurastus tyrmistytti tasankointiaaneja kuten Istuvan Härän sanotaan huomauttaneen:

"Kummallista että amerikkalaiset valittavat sitä että intiaanit tappavat puhveleita. Me tapamme puhveleita, kuten muitakin eläimiä saadaksemme ruokaa ja vaatteita ja pitääksemme kotimme lämpiminä. He tappavat puhveleita - mutta minkä takia? Menkää katsomaan miten tuhannet ruhot mätänevät tasangoilla.

Teidän nuoret miehenne ottavat kuolleelta puhvelilta sen hännän tai sen pään tai sarvet osoittaakseen että ovat tappaneet puhvelin. Mitä se on? Onko se ryöstämistä? Te kutsutte meitä villeiksi.

E. Irving Couse (1866 – 1936): "Kuvanveistäjä", 1914.

Siirtolaiset vyöryvät intiaanien maille. Puhveleiden katoamisen lisäksi oli toinenkin ongelma - siirtolaisuus Oregoniin. Vuoteen 1845 mennessä oli yleistä nähdä kangaspäällysteisten vankkurijonojen kiemurtelevan matkallaan pitkin Oregonin tietä, joka alkoi itäisestä Kansasista, seurasi Plattejokea halki Nebraskan ja Fort Laramiehin Wyomingiin. Länsi-Wyomingista se jatkui pitkin Snakejoen vartta Idahoon ja sitten Oregoniin, päättyen The Dallesiin Columbiajoen varteen, joka johtaa Tyynelle Valtamerelle.

Osa Oregonin tiestä - Nebraskassa ja Wyomingissa - kulki halki oglalojen metsästysmaiden. Oglalat olivat suurimpia ja voimakkaimpia lakotan alaheimoista. Kesällä 1850 tuhannet siirtolaiset ryntäsivät Platten ja Sweetwaterin laaksonrinteitä pitkin, pyrkien maahan (jota nykyään kutsutaan Kaliforniaksi) missä lumi tai sairaus ei vallinnut ja missä "Oregonin musta maa oli pohjatonta".

Muutamassa vuodessa tasankointiaanit ja heidän elinympäristönsä oli äkkiä ja pelottavasti joutunut alttiiksi useille paineille. Jopa loppumattomalta vaikuttava puhvelilauma suurilla preerioilla hupeni ja katosi paikoitellen tavanomaisilta laidunmailtaan. Alkoholi heikensi niitä intiaaneja, joita asutuskeskukset ja maantiet vetivät puoleensa.

Heimorajat muuttuivat jatkuvasti, kun alueiltaan ajetut heimot tunkeutuivat toisten alueille. Tilanne alkoi nopeasti käydä kestämättömäksi. Sekä intiaanien että uudisasukkaiden suojelemisesta oli nyt tullut tärkeä ongelma hallitukselle, ja räjähdysherkän tilanteen kurissapitämiseksi harkittiin kiireellisiä toimenpiteitä: tilanteeseen puuttuminen tapahtui sekä sopimusteitse että sotilaallisesti.



Kartta intiaaniheimojen sijoittumisesta tasangoilla.

Sopimuksia. Kaksi suurta sopimusta solmittiin tasankointiaanien kanssa varhain 1850-luvulla. Fort Laramien sopimus syyskuussa 1851, joka johti neuvotteluihin lakotojen, cheyennejen ja arapahojen sekä crowien, arikarojen, assiniboinien, gros ventrejen ja mandanien kanssa. Sekä Fort Atkinsonin sopimus heinäkuussa 1853, joka pyrki rauhoittamaan tilanteen eteläisillä tasangoilla sellaisten heimojen kuten comanchien, kiowien ja kiowa-apassien kanssa. Laramien sopimuksessa määrättiin heimojen rajat ja nimitettiin päälliköt, kuten Valloittava Karhu, brule-lakota. Intiaanien "paperipäälliköitä" (kuten heitä nimitettiin) lahjottiin ja annettiin lupauksia tulevista, jotta he allekirjoittaisivat sopimukset.

Sopimusten kirjoittamisen jälkeen alettiin muuttaa vanhoja turkiskauppapaikkoja sotilaallisiin tarkoituksiin ja saatiin epävarma rauha aikaiseksi. Mutta vain kymmenen vuotta aiemmin Meksikosta Kanadaan comanchet, kiowat, arapajot, cheyennet, siouxit ja muut heimot olivat vastustaneet verisesti enempää uudisasutusta ja melkein miespolven ajan estäneet rajan etenemisen.

Vaarat ja asenteet tulivat selvästi ilmi suositussa uudisasukkaiden leirinuotiolaulussa:

"Inkkarit nappaa sinut kun ylität maita.
Ne tappaa sinut ja nylkee päänahkasi ja
hakkaa pääsi aivan.
Setä Samin pitäisi heittää ne kaikki yli laidan.
Niin ettei enää olisi inkkareita sataan
vuoteen aivan."

Siouxin helmikirjailtu sotapaita. Kuva Copyright © Bob Sinclair - Creative Commons.

GRATTANIN VERILÖYLY - TASANKOJEN SUURTEN INTIAANISOTIEN YKSI ESINÄYTÖS

Grattanin verilöylyn alkusyynä huonokuntoinen lehmä. Tämän verilöylyn aiheutti lehmä, joka oli niin laiha että sen mormonisiirtolaisomistaja oli jättänyt sen jo liki heitteille ja omilleen. Tapahtuma oli yksi niistä, joiden myötä tasangot lopulta ajautuivat vuosikymmenten ajoiksi raivoisiin intiaanisotiin.

Haluten vuodan ja kenties laihan aterian Korkea Otsa, Valloittavan Karhun leirissä vieraileva miniconjousioux ampui lehmän elokuun 18. päivän iltapäivänä vuonna 1834 "tehdäkseen oikeutta kaikille mahdollisille vääryydenteoille... jonka joku ryhmä tai yksilö... oli tehnyt Yhdysvaltojen kansaa vastaan...". Uudisasukkaat vaativat korvausta, ja vaikka Valloittava Karhu tarjosi heti hevosta maksuksi, luutnantti Hugh B. Flemingin mielestä asia oli niin mitätön ettei minkäänlaista päätöstä tehty sinä iltana.

Ratsuväkiosasto lähtee tapaamaan intiaaneja katastrofaalisin seurauksin. Luultavasti asia olisi jäänyt siihen, mutta seuraavana päivänä luutnantti John Grattan asettui puolustamaan uudisasukkaita ja vaati oikeutta saada komennukseensa ratsuväkirykmentin, pidättääkseen lakia rikkoneen intiaanin.

Vastahakoisesti Fleming suostui, neuvoen Grattania ottamaan huostaansa lainrikkojan, ja mikäli tämä tekisi vastarintaa, käski Grattanin luopua leikistä, toimia parhaan kykynsä mukaan ja olla "lietsomatta välikohtausta ilman varmuutta sen onnistumisesta".

Kun Grattan miehineen tuli leirin lähettyville, hän sanoi Valloittavalle Karhulle että hän oli tullut hakemaan Korkeaa Otsaa takaisin Fortiin. Mies-jonka-hevosia-pelätään raportoi: "Karhu sanoi minulle: Sinä olet rohkea, mitä mieltä sinä olet? - Minä vastasin hänelle: Sinä olet päällikkö. Mitä sinä sanot?" Valloittava Karhu kertoi Grattanille että Korkea Otsa oli vieras hänen kylässään eikä hänen valtansa alainen.



E. Irving Couse (1866 – 1936): "Tähystämässä laaksoon", 1923.

Vaikka Grattanille tarjottiin lisää poneja lehmän vastineeksi ja vaikka häntä kehotettiin luopumaan toimenpiteistä ennen kuin majuri John W. Whitfield, intiaaniasiamies, saapuisi, hän määräsi joukkonsa brulékylään ilmoittaen että hän menisi Korkean Otsan majaan. Lähellä majaa hän määräsi haupitsit tähtäämään ja asetti miehensä kanuunan molemmin puolin.

Neuvottelut muuttuivat nyt yhä katkerammiksi ja jopa diplomaattinen Valloittava Karhu alkoi menettää kärsivällisyytensä ylimielisen Grattanin kanssa. Mies-jonka-hevosia-pelätään raportoi: "Karhu sanoi että se oli vaikeaa koska lehmä ei ollut minkään arvoinen ja että tänään sotilaat olivat saaneet hänet häpeämään sitä, että valkoiset olivat tehneet hänestä päällikön ja tänään te tulette minun kylääni ja suuntaatte minuun isot pyssynne... Te ette kuuntele minua ja minä löisin teitä ellen olisi päällikkö. Mutta koska minä olen päällikkö ja olen valkoisten päälliköksi asettama, en tee sitä."

Luutnantti Grattan tunnistetaan taskukellostaan. Lopputulos oli se, että turhautunut Grattan käski miestensä aloittaa tulitus. Aluksi intiaanit luulivat, että valkoiset miehet ampuvat vain pari laukausta, säilyttääkseen kunniansa ja poistuvat sitten ja intiaanit eivät vastanneet. Nyt Grattan komensi miehensä kuitenkin ampumaan yhteislaukauksen, johon intiaanit heti vastasivat.

Sivuilta alkoi sataa nuolia ja Grattanin miehet, jotka eivät olleet tottuneet tasankointiaanien sodankäyntiin, hajaantuivat äkkiä pakokauhun vallassa. Grattan itse kaatui maahan nuolten lävistämänä. Kun hänen ruumiinsa löydettiin, siinä oli kaksikymmentäneljä nuolta.

Yksi nuolista oli lävistänyt hänen päänsä ja Grattan kyettiin tunnistamaankin vain taskukellostaan. Vain yksi Grattanin miehistä jäi onnella henkiin: vaikeasti loukkaantunut Privat John Cuddy ehti piiloutua villiruusuryteikköön. Hänkin kuoli vammoihinsa kaksi päivää myöhemmin, antamatta mitään selitystä taistelusta.

Verilöylyn jälkitarkastelu. Jälkeen päin arvioiden voidaan todeta Grattanin toimineen sekä hyvin typerästi että varomattomasti. Hänellä oli tällä retkellään mukanaan vain kaksikymmentäkuusi jalkamiestä, kaksi soittajaa ja kauhistunut tulkki. Häntä varoitettiin ennakkoon kahdestikin siitä, että tilanne muotoutui hyvin vaaralliseksi, mutta hän ei osannut pelätä intiaanien aseellista vastarintaa.

Ennen tuhoa Obridge Allen, ammattimainen uudisasukkaiden opas, oli ilmoittanut Grattanille, että oglalat olivat alkaneet ajaa kokoon ponilaumojaan - sen he tekivät aina silloin, kun valmistautuivat taisteluun. Grattan ei havainnut vaaran merkkejä ja ilmeisesti luotti siihen, että viimeisellä rajalla, kiväärien puhuessa, intiaanit heti antautuvat. Tämä virhearvio maksoi hänen ja hänen miestensä hengen.

Lehmä, jonka ampujaa Grattan miehineen oli ollut peräämässä vastuuseen teostaan, oli silminnäkijän kuvauksen mukaan ollut hyvin huonokuntoinen kanttura, joka muutenkin olisi kuollut itsestään parin päivän sisällä.

Selkkaus korosti kahden kulttuurin välisiä suuria eroavaisuuksia ja toimi varoituksena toisille "paperipäälliköille". Epävarma rauha oli ohi. Grattanin verilöyly, jona se tultiin tuntemaan, oli alkusysäyksenä satunnaisille ja raaoille sodille, jotka päättyivät traagisesti vasta melkein neljäkymmentä vuotta myöhemmin joulukuussa 1890, kun Big Footin lakotat teurastettiin pienessä etelädakotalaisessa jokilaaksossa, jonka maailma nykyisin tuntee nimellä Wounded Knee.

RAUHATTOMUUTTA JA SOTIA

Lohikäärmesotaretki. Niin varhain kuin vuonna 1834 comanchien vihamielisyys valkoisia uudisasukkaita kohtaan, jotka olivat matkalla Arkansasista länteen Kansasin ja Texasin tasangoille, sai aikaan Lohikäärmesotaretken, jota johti kenraali Henry Dodge, rakentaakseen pohjan rauhansopimukselle. Dodge selitti comancheille sotaretken ystävällisen tarkoituksen, että hän toivoi saatavan aikaan kauppasopimuksen, joka hyödyttäisi molempia osapuolia.

Comancheja uhkasivat kuitenkin toiset ongelmat kun cheyennet, jotka halusivat käydä kauppaa Bent's Fortissa siirtyivät etelään ja liittyivät arapahoihin. Yhdessä heimot pakottivat comanchet, kiowat ja tasankoapassit hyväksymään Arkansasjoen heidän alueensa pohjoisrajaksi. Mutta kaksi vuotta myöhemmin laadittiin Suuri Rauhansopimus. Se ei ainoastaan taannut että cheyenneillä ja arapahoilla oli nyt käytössään paljon hevosia ja että kiowilla ja comancheilla oli pääsy aseisiin ja ammuksiin, vaan se johti myös valtavaan rajaan, jonka yli valkoisilla ei ollut enää asiaa idästä.

Comancheilla oli syynsä olla varuillaan valkoisten suhteen, eikä edes tämä suuri sopimus suojellut heitä. Esimerkiksi maaliskuussa 1840 kaksitoista comanchepäällikköä tapasi Texasin asiamiehet toivoen saavansa aikaan rauhansopimuksen, mutta texasilaiset vaativat comancheita vapauttamaan valkoiset vankinsa. Kun nämä kieltäytyivät, joukkoja tuotiin neuvotteluhuoneeseen ja seuranneessa kahakassa kaikki kaksitoista päällikköä, samoin kuin kaksikymmentä muuta comanchia surmattiin.

Sen jälkeen kun Texas oli liitetty Pohjoisvaltoihin (1845) Liittohallitus teki useita yrityksiä kehittää reilua politiikkaa eteläisten tasankojen heimojen kanssa. Allekirjoittamaton sopimus kiowien ja comanchein kanssa huhtikuussa 1876 johti suurempiin levottomuuksiin ja comanchet, kiowat, cheyennet, arapahot (ja jotkut siouxit) aiheuttivat sen, että tiet Denveriin ja etelään Santa Fehen kävivät turvattomiksi; uudisasutus lakkasi ja suuri osa maasta autioitui.

Sand Creekin Verilöyly. Eversti J.M. Chivingtonin kostoretki Coloradon vapaaehtoisten kanssa johti rauhallisen cheyennekylän teurastamiseen Sand Creekissä, noin sata mailia kaakkoon Denveristä. Kylän päällikköinä olivat Musta Pata, Valkoinen Antilooppi ja Vasen Käsi. Kaksi jälkimmäistä päällikköä kaatui luotisuihkussa.

Musta Pata jäi kuin ihmeen kautta henkiin, mutta sotilaiden raakuus - miehiä, naisia ja lapsia pahoinpideltiin julmasti ja heiltä vietiin päänahat - järkytti koko kansakuntaa ja Sand Creekin Verilöyly, jona se tultiin tuntemaan, nopeutti sotaisempien Cheyenne Koirasotilaiden jatkuvaa häirintäpolitiikkaa. Heidän johdossaan olivat Iso Härkä ja Valkoinen Hevonen, jotka saivat joukkoihinsa lisävahvistusta Kyömynenän johtamista pohjoisista cheyenneistä ja Pawneen Tappajan johtamista lakotoista.

Lääkemajan sopimus vuonna 1867. Erityinen hallituksen yhteistyökomitea joka julkaisi teoksen Condition of the Indian Tribes vuonna 1867 huomautti, että suurin ongelma eteläisten heimojen kanssa johtui siitä että valkoiset tunkeutuivat liiallisessa määrin heidän asuinalueilleen. Tämä johti Lääkemajan sopimukseen lähellä Fort Dodgea Kansasissa lokakuussa 1867. Se oli hallituksen puolelta vilpitön yritys sovittaa erimielisyydet punaisten ja valkoisten välillä.

Suuri intiaanikylä, jossa oli noin 850 tiipiitä ja viisituhatta intiaania - cheyennejä, arapahoja, comancheja, kiowia ja kiowa-apasseja - kokoontui viimein Lääkemajan puron läheisyyteen - sitä nimitettiin tuolla nimellä, koska kiowat olivat hiljattain viettäneet siellä vuosittaista Aurinkotanssiaan ja heidän lääkemajansa oli yhä pystyssä neuvottelujen aikana.

Noin sadan valkoisen joukkoa: asiamiehiä, tulkkeja, virkamiehiä ja lehtimiehiä saattoi pataljoona Seitsemännestä ratsuväkirykmentistä majuri Joel H. Elliotin johdolla. Tapaamista on luonnehdittu "suurimmaksi ja värikkäimmäksi kokoontumiseksi intiaanien ja valkoisten vallanpitäjien välillä tasangoilla" ja että "ilmaista ruokaa ja kahvia oli tarjolla jotta intiaanit eivät lähtisi pois".

Vaikka sopimuksen allekirjoittivat sellaiset kuuluisat päälliköt kuin Pieni Korppi (arapaho), Musta Pata ja Pieni Huopa (cheyenne), Satank ja Satanta (kiowa), Susihiha (kiowa-apassi) ja Kymmenen Karhua (comanche) ja hyökkäykset valkoisia kohtaan lakkasivat moneksi kuukaudeksi, heimojen keskinen sota jatkui. Cheyennet ja arapahot hyökkäilivät navajojen, caddojen ja wichitoiden kimppuun. Myöhemmin he alkoivat tehdä ryöstöretkiä chickasawien asuinalueille, kuten yksi heistä synkästi huomautti: "Susi kunnioittaa sopimusta yhtä paljon kuin herra Villi Intiaani".

Lähteinä mm:
Kari J. Kettula: Villi Länsi, Villi Länsi
Villi Länsi - toimittaneet William C. Davis ja Joseph G. Rosa
Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit
Mike Sotter: Villi Länsi
Royal B. Hassrick: The Colourful Story of The American West
Norman Bancroft-Hunt ja Werner Forman: The Indians of The Great Plains
United States Marshals Service
Finn Arnesen: Intiaanikirja - WSOY
Näin elettiin Villissä Lännessä - Otava
Ulf Sindt: Intiaanit ja cowboyt - SCHILDTS
Apassit sotapolulla - Apassisoturien historiaa - Art House Oy
Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen - Otava
Michael Johnson: Villi Länsi - Otava
Kultainen Villi länsi - Tammi
The Apaches - Osprey Publishing
Colin F. Taylor, William C. Sturtevant: Suuri Intiaanikirja - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat