Entisaikojen lohenpyytäjien, tervansoutajien ja koskenlaskijain muistokivi

Muistomerkki sijaitsee lähellä Pyhäkosken voimalaitosta - Leppiniemi; Leppiniementie 550.



Oulujoen rakentajat pystyttivät tämän Vaalankurkusta nostetun kiven entisaikojen lohenpyytäjien, tervansoutajien ja koskenlaskijain muistoksi.

Tervaa ja tervaveneitä

Tervankuljetus Oulujoella oli mahtavimmillaan 1800-luvulla, jolloin Oulu oli maailman suurin tervasatama.

Alun perin tervaa kuljetettiin lyhyemmillä veneillä, joihin mahtui keskimäärin 15 tynnyriä. Kun Oulujokea perattiin, tuli koskista turvallisempia kulkea. Tuolloin myös veneistä tehtiin isompia ja niissä pystyi kuljettamaan tuplamäärän tervaa.

Tervaveneet rakennettiin toisiinsa nidotuista laudoista. Ne olivat kevyitä mutta kestäviä. Oulujoella tai Oulujärvellä veneitä valmistettiin kuitenkin vain vähän, koska veneitä sai ostaa halvalla esimerkiksi Oulusta palaavilta kauppiailta.

Tervan kaupankäynti alkoi vähitellen hiljentyä 1900-luvulle tultaessa. Puisten laivojen aikakausi hiipui, mikä vähensi niiden suojaamiseen käytetyn tervan tarvetta. Tervanpolton tilalle alkoi tulla paremmin tuottavia metsäkäytön muotoja ja sahateollisuutta. Myös maatalouden osuus kasvoi. Osuutensa oli myös suurella tulipalolla, joka tuhosi Oulun tervavarastot. (Geopark Rokua)

Vaalankurkku

Muistomerkin suuri kivi on kuljetettu paikalle Vaalankurkusta. Vaalankurkku on paikka, jossa mahtavan Oulujärven vedet purkautuvat kohti Perämerta. Paikka syntyi noin 9 500 vuotta sitten, kun maa-alueet kohosivat Ancylusjärven eli silloisen Itämeren yläpuolelle ja patosivat Oulujärven omaksi järvialtaakseen.

Vaalankurkku on ollut tervataloudessa keskeinen paikka, oikea liikenteen solmukohta. Sieltä alkoi tervankuljetuksen koskireitti pitkin Oulujokea kohti Oulun satamia.

Koskenlaskijat

Suomen Matkailijayhdistys alkoi mainostaa ja markkinoida Oulujoen koskenlaskua 1800-luvun lopulta matkailureittinä. Koskenlaskusta kehittyi 1930-luvulle tultaessa melkoinen matkailuvaltti. Oulujoen laski vuosittain 3 000 - 4 000 turistia. Koskenlaskun oli järjestänyt Suomen Matkailijayhdistys, jonka palveluksessa koskenlaskijat olivat. Lisäksi oli muutamia yksityisiä laskijoita, kuten Pyhäkoskella 1930-luvun lopulla maanviljelijä Yrjö Kesti.

Laskijoiden määrä nousi 1930-luvulla enää verkkaisesti. Ongelmaksi koettiin myös matkailijoiden lyhyt viipyminen Oulujoella. He tulivat yleensä illalla laivalla Kajaanista tai Oulusta klo 20:n junalla Vaalaan, yöpyivät Vaalan hotellissa ja laskivat seuraavana päivänä alas. Niskakosken ja Pyhäkosken välinen suvanto-osuus loikattiin junalla tai autolla. (Vesivoimaa Oulujoesta 50 vuotta - Sähköllä eteenpäin)

Pyhin mielin Pyhäkosken kuohuissa

Pyhäkoskeen sen vapaana kuohuessa halusivat päästä tutustumaan myös monet matkalaiset ja turistit. Mainio matkakirjailija Ernst Lampén (1865 - 1938) on yksi monista, joka on kirjoittanut tästä ikimuistoisesta elämyksestä:

"Tultiin Pyhälle. Mieli muuttui juhlalliseksi, sillä ilta lähestyi ja komein koski oli edessämme. Laskijamme kohosi seisomaan veneen laidoille, nähdäkseen selvemmin, ja hänen parempi puolensa, pienoinen laiha vaimoihminen, joka jostakin oli yhtynyt retkeemme, otti äyskärin käteensä, syytääkseen veneestä tungettelevia hyökyaaltoja. Mieliala muuttui oikein pyhäksi.

Vene kiiruhti kulkuaan. Pyhä alkoi vetää syliinsä. Aallot juoksentelivat hiljaista hölkkää kuin myöhästyneet kirkkomiehet temppelin pyhätölle. Täältä alkoi jo kuulua selvästi ikäänkuin aamuvirren veisuuta. Pyhä selvitteli kulkkuaan. Ääni kasvoi yhä voimakkaammaksi, ja kohta olimme keskellä kovinta virrenveisuuta.

Jos Niska oli oikullinen ja raivokas, niin Pyhä sen sijaan on juhlallinen ja tasainen. Ei ole yhtään suvantoa tällä pitkällä taipaleella. Eipä voi huomata missään putouksen tapaisiakaan; vesi laskee koko matkan pauhaten, kiehuen tasaisesti viettävää rinnettä alas. Kun taakseen katsoo, huomaa, että loivaa mäkeä lasketaan, sellaista, josta suksikin kulkisi hyvänlaista vauhtia. - (Ernst Lampén: Suomea maitse ja meritse, Otava 1918)