Kirkkotarhaan haudattujen muistokivi

Muhoksen kirkon kirkon seinustalla sijaitseva kirkkotarhaan haudattujen, unhoitettujen vainajien muistokivi on oululaisen taiteilijan V. Tuomaisen kirkon 300-vuotisjuhlaan vuonna 1934 lahjoittama.

Kirkkotarha on vanhahtava ja kaunis nimitys kirkkopihalla sijaitsevalle hautausmaalle. Hautausmaata merkitsevät myös kirkkomaa ja kalmisto. Muhoksen seurakunnan ensimmäinen hautausmaa eli kirkkotarha sijaitsi kirkkopihalla - tarkemmin määritellen kirkon edustalla, eteläsivustalla. Kansanperinteen mukaan kirkon pohjoispuoli oli hautapaikkana arveluttava ja pelottava. (Kielitoimiston sanakirja, Nykysuomen sanakirja, Sirkku Pihlman: Haudat peilaavat yhteiskunnan arvomaailmaa)

Muhoksellakin hautauksia on menneinä vuosisatoina suoritettu myös kirkkotilan alle. Muhoksen kirkon korjaustyön yhteydessä vuonna 1872 poistettiin kirkon lattian alle haudattujen maalliset jäännökset, jotka siirrettiin kirkkomaahan.

Oulun Wiikkosanomat kirjoitti asiasta seuraavasti:

"Paljon on löydetty kirkon sillan alta hautaholvistansa ikivanhoja ruumiita, joista tavallista suuremman huomion sai puoleensa eräs rouvasihmisen ruumis. Vainajan arkun kannen sisäpuolelle oli kirjoitettu seuraavat ruotsinkieliset sanat:

"Wendela Catharina Mathesia född 1711 död 1770 5 juli (heinä) samt begrafen den 13 juli".

Kaiketi herätti jokaisen ajattelevan ihmisen mielessä vainajan ruumiin näkö, joka oli vielä täydessä kestävässä hahmossansa, tunteita, joita ei voi sanoilla kuvailla ja jommoisia tunteita ei nykyisin kuolleet vaikuttaa voi; sillä vainaja on maannut 102 vuotta manalan majoissa ja elänyt 59 vuoden vanhaksi, ajassa jota me vain hatarasti umeillen ajatuksissamme kuvailemme, vaan jota aikaa kumminki syvästi kunnioitamme".

Kirkon lattian alle hautaaminen kiellettiin vuoden 1779 valtiopäivien päätöksellä.



Kirkkosaareen johtava kevyen liikenteen silta.

Vuonna 1808 päätettiin Muhoksella, että uusi hautausmaa perustetaan Kirkkosaareen. Nykyinen hautausmaa on ollut Kirkkosaaressa vuodesta 1809. Sitä on laajennettu useaan otteeseen. Ensimmäinen tiedossa oleva hauta on vuodelta 1812. ”Tässä lepää kappalainen, khr:n sij. Nils Pietari Cajaner s 6/1 1763 edesmennyt 16/4 1812”. Hautaamista tapahtui silti 1820-luvulle saakka kirkkotarhaankin. (Jouko Vahtola: Muhoksen seurakunnan historia - Raimo Ranta: Muhoksen historia)

Infotaulu Kirkkosaaressa kertoo, että saaressa on joskus sijainnut Muhoksen ensimmäinen kirkko. Nykyisin Kirkkosaaressa on hautausmaa.

Kirkkotarhan hautauskulttuuria

Kirkkotarhan ympärillä oli katollinen, punavärillä maalattu hirsiaita, jota rovasti Frosteruksen aikana vuosittain katsastettiin ja kunnostettiin. Pääsisäänkäynti kirkkopihaan kävi kellotapulin läpi, toinen kulkutie oli kirkon kaakkoispuolella sijaitsevan asehuoneen kautta.

Kirkkotarhan aikaan vainajia ei haudattu ruumisarkuissa. Vaikka säätyläisiä haudattiin ruumisarkuissa jo 1700-luvulla, rahvaan parissa arkkukäytäntö yleistyi vasta 1800-luvun kuluessa. Kirkkotarhassa oli hirsistä salvettuja, suureksi osaksi maanpäällisiä, katollisia hautoja. Esimerkiksi vuonna 1783 Muhoksen kirkkotarhassa oli 54 tällaista puista hautaa. Ilmeisesti yhtä hautaa omistivat useammat talot.

Köyhät haudattiin kirkkotarhassa maahan, hyvin lähelle maanpintaa. Täysin varattomat haudattiin yhteishautaan. Kalman löyhkä oli usein voimakas. Puiset hautarakennelmat lahosivat ja lähelle maanpintaa haudattujen luut nousivat turpeiden välistä maanpintaan. Rahvas oli tällaiseen tottunut, eikä isommin rantustellut, mutta säätyläisille tällainen oli kauhistus.

Suomen sodan vuosina 1808 - 1809 riehui maassamme isorokko, ja ruumiita tuli niin tiuhaan, että hautauskäytäntöjä piti muuttaa. Ei riittänyt vain se, että hautausmaa siirtyi Kirkkosaareen, vaan haudat tuli tämän jälkeen kaivaa niin syviksi, että vainajan yllä oli maata vähintään kaksi kyynärää (kyynärä on noin 60 cm). Näin estettiin kulkutautienkin leviäminen. Alkuun vainajat kuljetettiin Kirkkosaareen pienellä lautalla. 1930-luvulta vuoteen 1953 vainajien kuljetukseen käytettiin venettä. Silta Kirkkosaaren ja mantereen välille saatiin vuonna 1953. (Jouko Vahtola: Muhoksen seurakunnan historia)

Muhoksen kirkon tunnelmissa vuonna 1924

"Muhoksen ensimmäinen kirkko vanhan tiedon mukaan on ollut Kirkkosaaressa, jossa nykyään on hautausmaa. Tämän kirkon, samoin kuin seurakunnan toisenkin kirkon, joka on ollut Kirkkoniemessä, ovat venäläiset entisinä vaino-aikoina polttaneet.

Nykyinen kirkko on rakennettu vuonna 1634. Se on ollut alkuaan varustettu hyvin matalalla kivijalalla ja matalakattoisella tornilla. Samaten on kirkon välikatto alkuaan ollut pyöreäholvinen, ns. tynnyriholvi. Nykyisen muotonsa on kirkko saanut v. 1865 tehtyjen korjauspiirustusten kautta.

Isonvihan aikana sai Muhoksenkin kirkko kärsiä venäläisten ryöstöistä ja väkivaltaisuuksista. Sen ikkunat särettiin ja 2 kirkonkelloa, hopeinen ehtoolliskalkki ym. omaisuutta ryöstettiin, niin että kirkko lienee vaino-ajan loputtua ollut hyvin alaston ja kurjassa kunnossa. Vuonna 1762 se kuitenkin perinpohjin korjattiin.

Sisältä kirkon seinät, jotka nykyään ovat laudoitetut, ovat olleet aikoinaan raamatullisilla kuvilla kaunistetut. Ne on sinne maalannut 19-vuotias pohjalainen kirkkomaalari Emmanuel Granberg (synt. 1754). Näitä hänen maalauksiansa on vielä jotenkin hyvin säilyneinä nähtävänä kirkon sakastin seinässä. Kirkossa säilytetään myöskin saman Emmanuel Granbergin maalaamaa vanhaa alttaritaulua, joka esittää Moosesta koroittamassa käärmettä korvessa.

Kirkon muista koristuksista mainittakoon kynttiläkruunut ja -lampetit, jotka kaikki ovat hankitut Isonvihan jälkeen. Kruunuissa on vuosiluvut 1734 ja 1738. Lampeteista useat ovat kirkolle lahjoitettuja ja nähdään niissä lahjoittajain nimiä, sekä vuosilukuja, kuten: M Råininen, E Wärä, Anno 1732, H.R., M.K. 1725 jne.

Lopulle 300 vuotta on nykyinen Muhoksen kirkko jo luonnonihanalla paikallaan seisonut kauniina menneiden aikojen muistomerkkinä. Siinä se kertoo vakavan kertomuksensa jo kauan sitten manalle menneistä sukupolvista, jotka niin hyvinä kuin ahtainakin aikoina ovat sen seinien sisäpuolelle kerääntyneet sanan kuuloon ja sydämensä kaipuun Kaikkivaltiaalle huokaamaan. Olkoon sille sallittu vielä kauan vastaisiakin sukupolvia koota yhteen ja valaista elämän kaitaa tietä." - (K.A.S. Liitto 11.07.1924 NO 156)