Toppeliuksen muistokivi
Satusetä Sakari Topeliuksen (1818-1898) isoisän isän perheen piilopirtti oli tällä paikalla Isonvihan (1714-1721) aikana.
Paikka on Topeliuksen Koivu ja tähti -sadun lähtökohta. Muistomerkin on suunnitellut ja pystyttänyt Muhoksen kotiseutuyhdistys vuonna 1986.
Muistomerkin huollosta ja ylläpidosta vastaa Muhoksen kunta.
Lumiaisissa, rehevän ja kauniin juhannusmaiseman kätköissä on pieni viitta, joka osoittaa polkua piilopirtille.
Voi vain ihmetellä, miten kasakat aikoinaan ovat piilopirtin löytäneet, sillä silloin täällä ei ole ollut opasviittoja,
eikä juuri minkäänlaisia polkujakaan.
Kansakoulunopettaja, kirjailija ja kansanperinteen kerääjä sekä merkittävä valokuvaaja Samuli Paulaharju (1875 - 1944)
liikkui Muhoksella vuonna 1913. Tämän kuvan yhteydessä on teksti: "Lumiaisen talon rauniot". - Kuva Museovirasto.
Vainolaisia Lumiaisissa
"Muhoksella oli suuri Lumiaisten talo pienen, pitkän ja kapean Lumiaisjärven rannalla, sydänmailla, Oulujoen pohjoispuolella.
Surullisen lopun sai tämäkin.
Oli talossa emäntänä etevä eukko, aika kielevä akka, joka syyti sanan sanasta, kaksi parhaasta. Eukon olivat vainolaiset jo oppineet tuntemaan
entisillä retkillään, monta kertaa olivat ehkä suukopua pitäneet.
Mutta sitten vainovuosina ryssät ryntäsivät rosvoina taloon, ja väki kapaisi karkuun, kuka kuhunkin ennätti, emäntä hädissään työntäysi
pirtin sillan alle nauriskuoppaan, arvellen: - Täällä mä kyllä säilyn, kun vain hiljaa olen.
Tulivat tupaan vainolaiset keskenään puhua posmittaen: - Tässä talossahan se oli ennen kielas akka, mutta mihinkäs sekin nyt on joutunut.
Akkakos malttoi ääneti moista kuulla. - Kielasko muka?, tuumi ja huutaa huikautti piilostaan:
- En ole kielas enkä mielas, vaan sanon asiat arvolleen! - A vot! Tuostahan akka raiska löydettin ja raahattiin ylös kuopastaan, ja siihen
hänen "arvolleen sanomisensa" päättyivät. Emäntä surmattiin, talo ryöstettiin ja poltettiin.
Siihen loppui Lumiaisten tarina. Eläjät hävisivät sodan melskeissä ja talokin hävisi, ei tullut enää uuden kohottajaa entisen tilalle.
Niittymaana, "kartanonketona" kuuluvat Lumiaisten muinaiset pellot Kopsan talolle. On nurmikolla vielä surullisia kiukaansijoja
ja huoneen pohjakerroksen jälkiä, jotka vaiteliaalla kielellään kertovat kamalista vainovuosista. Ja erään kiukaan vieressä muuan
kolmihaarainen koivu vielä humisee Lumiaisten talon ja kielaan emännän surullista tarinaa." (Samuli Paulaharju: Kuva sieltä toinen täältä
kautta Suur-Suomen)
Koivu ja tähti - Zacharias Topelius - (14. tammikuuta 1818 Uudenkaarlepyyn mlk - 12. maaliskuuta 1898 Sipoo)
Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka läpi elämänsä kulkivat yhtä ainoaa päämäärää kohti.
Kuinka moni meistä saattaa sanoa samaa itsestänsä?
Lähes kaksisataa vuotta sitten oli Suomessa suuri hätä. Sota raivosi ylt'ympäri maata, kaupunkeja ja taloja paloi,
viljavainioita tallattiin ja ihmisiä kuoli sadointuhansin miekkaan, nälkään, maanpakolaisuuteen ja hirvittäviin tauteihin.
Silloin ei nähty eikä kuultu muuta kuin huokauksia ja kyyneleitä, valitusta, surua, tuskaa ja verta; ja ne joissa toivo
kauemmin eli, eivät lopulta enää tienneet, mitä heillä oli toivottavaa. Sillä Jumalan vitsaus kulki yli maamme kurittaen
sitä ankarasti; sen ajan muistot eivät koskaan unohdu.
Tämän suuren onnettomuuden aikana tapahtui myös, että monta perhettä hajosi, niin että muutamat vietiin vihollisten maahan,
toiset pakenivat metsiin ja korpiin tai kaukaiseen Ruotsiin; vaimo ei enää tiennyt mitään miehestänsä, ei veli sisarestaan,
eikä isä ja äiti tiennyt lapsistansa, olivatko he vielä elossa vai jo kuolleet. Sentähden, kun rauha viimein tuli ja vielä
elossa olevat palasivat kotiin, niin harvanpa ei tarvinnut ketään omaistansa kaivata ja itkeä.
Niinkuin kerrotaan sadussa Ritari Siniparran nuoresta vaimosta, että hän lähetti sisarensa torniin, josta saattoi nähdä
kauas tielle, ja aina vähän väliä kyseli häneltä: "Anna, sisareni, nätkö jonkun tulevan?" samoin kysyi moni toiseltaan,
kun tupa tuntui kolkolta, eikä rakkaita kuulunut: "Eikö näy ketään tulevan?" Ja tavallisesti vastattiin: "Ei niin ketään!"
Mutta joskus tapahtui, niinkuin Siniparran sadussa, että kaukaa tieltä näkyi pieni tomupilvi, se läheni, ja vihdoin nähtiin
joukko pakolaisia, jotka etsivät omaisiansa... Niiden joukosta isän ja äidin silmät hakivat rakkaitansa, ja jos he monen,
monen vuoden kuluttua heidät löysivät, silloin oli ilo niin suuri, ikäänkuin ei surua olisi ollutkaan, asumukset kohosivat
äkkiä uudestaan, pellot antoivat taas hedelmän ja menneitten surujen sijaan koitti uusi aika.
Tämän pitkän sodan aikana oli, muiden muassa, kaksi pientä sisarusta, poika ja tyttö, viety kauas vieraalle maalle, jossa he
olivat joutuneet hyväin ihmisten hoitoon. Vuodet vierivät, sisarukset kasvoivat suuremmiksi. Mutta vaikk'eivät he kärsineet
mitään puutetta, ja vaikka heillä oli kaikkea yllin kyllin, he eivät kuitenkaan voineet unohtaa isäänsä, äitiänsä ja synnyinmaatansa.
Heidän mielensä oli niinkuin Babylonin vankeuteen vietyjen juutalaisten, jotka ripustivat kanteleensa pajuihin, eivätkä voineet veisata,
eivät soittaa eivätkä tanssia vieraalla maalla, sillä heidän sydämensä oli Jerusalemissa.
Kun sitten huhu kertoi, että Suomessa oli rauha, ja että kaikki, jotka tahtoivat ja kykenivät, saivat palata sinne takaisin,
silloin kävi vieras maa lapsille liian tukalaksi, ja he pyysivät saada lähteä kotiin.
Muukalaiset, heidän hoitajansa, naurahtivat ja sanoivat: Kotiinko? Voi teitä, ymmärtämättömät lapset, tiedättekö kuinka pitkä
matka sinne on? Yli sata peninkulmaa...
Koivu ja tähti - lue koko satu!
