Vanha sanakirja määrittää kulkukaupan niin, että "se on tavaroiden kaupitsemista kuljettamalla niitä talosta taloon".
Juuri sitähän kulkukauppa on. Kulkukauppias on siten luonnollisestikin kulkukaupan harjoittaja.
Kulkukauppias on erityisesti syrjäseuduilla ollut odotettu vieras entisinä aikoina, kun tiestö ja liikennekulttuuri on ollut kehittymätöntä.
Kauppoja ei ole ollut sata vuotta sitten aina lähimaillakaan ja niissä asiointi on kävellen, soutaen tai hevospelillä ollut hyvin aikaa vievää.
Oman ryhmänsä kulkukauppiaissa muodostivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella liikkuneet Vienan-Karjalaiset laukkukauppiaat, joita
kutsuttiin "laukkuryssiksi". Laukkuryssien kulkureitit ja kauppa-alueet vakiintuivat ajan mittaan: usein tietyiltä alueilta lähtöisin
olleet kulkukauppiaat päätyivät kaupan tekoon tietylle maantieteelliselle alueelle. Taustalla vaikutti usein verkostoituminen: samasta kylästä
tai samasta perhe- tai sukupiiristä hakeuduttiin kauppamatkoilla samoille seuduille, joissa kenties oli tietyt, sovitut majapaikat tai mahdollisuus
hankkia uusia myyntiartikkeleita keskitetysti.
1910-luvun loppupuolen taisteluissa itäkarjalaiset ja inkeriläiset kokivat tappion neuvostovallan kanssa
ja sen seurauksena Suomeen saapui runsaasti pakolaisia Inkeristä ja Itä-Karjalasta. Huomattava määrä
heistä ryhtyi kulkukauppiaiksi ja he kulkivat hevosilla talosta taloon, kylästä kylään.
Kuvituksena tässä selvityksessä on kulkukauppiaita eri puolilta Suomea 1900-luvun alkupuolelta. Kuvissa kulkukauppias on levittänyt
tavaravalikoimansa kotinsa lattialle, sukunsa ympäröimänä. Kulkukauppias Paavo Kivioja.
Kuvaaja Yrjö Yli-Vakkuri 1938. Kuvat Museovirasto.
Hevoskärryillä kulkukauppias on kyennyt kuljettamaan mukanaan jo suurempaakin tavaravalikoimaa,
on ollut kyseessä jo kuin kiertävä kauppapuoti.
Kaupanteko talon pihalla käynnissä. Kulkukauppias Aleksi Estratoff.
Kuvaaja Uuno Peltoniemi 1936. Kuva Museovirasto.
Menneinä aikoina kulkukauppa oli kiellettyä
Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpojan ajoilta, 1300-luvulta alkaen, sekä kulkukauppa, että maakauppa maaseudulla
on ollut täysin kiellettyä. Tällainen kielto perustui siihen, että kaupunkien vaurautta pyrittiin kaikin tavoin
edistämään ja kaikki kaupankäynti keskitettiin kaupunkeihin.
Tällainen täyskielto oli voimassa vuoteen 1879 saakka, jolloin voimaan tullut elinkeinoasetus mahdollisti myös kulkukaupan.
Vaikka tämä asetus luotiinkin elinkeinovapauden hengessä, sisältyi siihen edelleenkin suuria rajoituksia, jollei ihan kieltämistäkin, kulkukaupalle.
Kulkukauppaa ei suosittu tässäkään asetuksessa siksi, että kiinteiden maakauppojen toiminta oli vapautettu 1859, vuodesta 1880 eteenpäin maakauppiaalle riitti
tehdä elinkeinoilmoitus ja siksi kulkevia kauppiaita ei tarvittu.
Myöskään ei tuolloin luotettu kulkukauppiaiden rehellisyyteen yms. säädyllisyyteen.
Kulkukauppiaidenkin piti ostaa tavaransa jostakin.
Kulkukauppias Rotonen
Huomattavin ja tunnetuin Muhoksella noina aikoina liikkunut kulkukauppias oli nimeltään Rotonen.
Hänen kauppareittinsä kulki Utajärveltä päin, Muhoksen läpi Ouluun ja sieltä sitten taas takaisin. Hänellä oli myynnissä vaatetavaraa,
miesten ja naisten pukuja, sekä kaikenlaisia asusteita. Muhoksella hän aina yöpyi Martti Lukan kotitalossa.
Lukan pihapiirissä Rotonen aina sijoitti harmaaksi maalatut kärrynsä sen ikkunan alle, jonka kohdalla olevassa
huoneessa hän nukkui yönsä. Olihan hyvä pitää silmällä sitä, että joku ei yön hämyssä päässyt varkaisiin.
Rotonen perusti myöhemmin kauppaliikkeen Utajärvelle. Tyttärelleen Jennille hän perusti Muhokselle oman liikkeen, joka tunnettiin
Korpikallion pukimoliikkeenä. Liikkeen nimi tuli siitä, että Jenni Rotonen meni naimisiin Vesa Korpikallion kanssa.
Jenni Korpikallio oli aikanaan yksi Muhoksen vaikutusvaltaisimmista naisista, joka otti osaa paikalliseen elämään
mitä moninaisimmin ja kaikilla tasoilla.
Kulkukauppias Kotkansalo
Martti Lukan mukaan toiseksi tunnetuin ja huomattavin kulkukauppias Rotosen ohella oli Kotkansalo, jolla oli asuinpaikka Laitasaaressa.
Hänkin möi kunnollista tavaraa ja erityisesti vaatteita.
Ilmeisesti Kotkansalo kerran arvioi tilanteen pahasti väärin, sillä hän erehtyi kehumaan olevansa hyvä tammenpelaaja.
Hän kertoi ihan menestyneensä pelaajana Venäjällä. Silloinkos Lukka yllättäen kaivoi pöytään esille tammilaudan nappuloineen
ja kysäisi vaatimattomasti kauppiaalta, että pelattaisiinko peli. Kun sitten pelattiin ja Kotkansalo oli jo pahasti tappiolla,
hän peitti kädellään siirtonsa ja teki väärän siirron eli yritti huijata. Moinen alkeellinen yritys ei toki jäänyt Lukalta huomaamatta, eikäpä
kauppias enää sen jälkeen koskaan kehunut pelitaitojaan siinä talossa.
Muita kulkukauppiaita Muhoksella
Heikompien tavaravalikoimien kanssa Muhoksella liikkuivat kulkukauppiaina myös Timo Poutiainen ja Iikka Kemppainen.
Kemppainen ei ollut karjalaisia, sillä kulkukauppiaissa toki oli myös Suomen puolella syntyneitä. Kemppainen näytti
sillä tavalla peruskulkukauppiaalta, että hän kuljetti myyntitavaransa selässään, karvalaukussa. Myynnissä oli neulaa
ja naskalia, nappia, peiliä, saippuaa ja kaikenlaista muuta pientä tavaraa.
Kemppainen oli useimpien muidenkin kulkukauppiaiden lailla varmasti hyvin luotettava kaupustelija, olihan hän lestadiolainen.
Ulkonäöltään hän näytti pitkine partoineen ihan patriarkalta. Kemppainen asui Hirsijärvellä, Perälä-nimisessä talossa.
Muhoksella oli vuosikymmenten mittaan monia muitakin omia kulkukauppiaitaan. Kulkukauppaluvan saaneiden nimet
julkaistiin paikallisissa lehdissä, niin ihmisillä oli mahdollisuus tietää, keillä oli lupa harjoittaa tätä ammattia.
Kulkukauppias sovittaa asiakkaalleen takkia. Vanha kauppiaan ohje neuvoo, että "kun asiakas tutkii
vaatekappaleen etupuolta, on myyjän huomaamattomasti kiristettävä vaatetta takaa - ja kun asiakas tutkii takapuolta,
on myyjän huomaamattomasti kiristettävä etupuolelta." Näin ainakin väljemmän vaatteen kanssa. - Kulkukauppias Stepan Stepanoff. Kuvaaja H. Tarkkonen.
Kuva Museovirasto.
Kulkukaupan vastaisuutta
Vaikka kulkukauppaa säänneltiin ja kulkukauppaa varten tarvittiin lääninhallitukselta ja maaherralta lupa,
jonka sai vain rehelliseksi ja muuten sopivaksi tiedetty hakija, esiintyi myös paljon kulkukaupan vastaisuuttakin.
Esitettiin, että kulkukauppiaat mieluusti liikkuivat kaikkein syrjäisimmillä seuduilla vain siksi,
että voisivat huonoilla tavaroillaan kiskoa tietämättömiltä ostajilta kalliit hinnat. 1900-luvun alkupuolella
voimassa olleen elinkeinolain mukaan kulkukauppias sai myydä vain tietynlaisia tuotteita, ja epäiltiin,
että he syrjäseuduilla myivät myös luvattomia tavaroita. Täysin luvattomia tavaroita olivat esimerkiksi kaikki ulkomaisen teollisuuden tuotteet ja ulkomainen rihkama.
Kiellettyjä olivat myös myrkylliset aineet, väkijuomat, lääkkeet ja räjähdysaineet. Kiellot eivät kuitenkaan estäneet sitä,
että jotkut laukkukauppiaat möivät esimerkiksi alkoholia.
Kulkukauppiaita syytettiin siitäkin, että he kuljettivat kylästä kylään kaikenlaisia perättömiä huhuja
ja suoranaisia valheita - ja sen lisäksi vielä tarttuvia tautejakin. Kulkukauppiaitten katsottiin elävän sydänmailla
elävien ihmisten kustannuksella, samalla kun he aiheuttivat näille kaikenlaista vahinkoa.
Valistunut ihminen piti tämän arvostelun mukaan kulkukauppiasta kerjäläisenä ja työn vieroksujana, joka kierteli maita ja mantuja
ihmisiä vaivaamassa. Suomen kansan katsottiin
tällaisten kulkukauppiaita syyttävien tahojen mielestä kohonneen sivistyksellisesti ja taloudellisesti niin ylös,
että kulkukauppaa ei enää tarvittu
Olihan arvostelussa toki jotakin perääkin, kulkukauppiaiksi hakeutui kirjavaa väkeä. Evijärvellä sai sikäläinen poliisikonstaapeli Jalmari Soisalo tietää, että
paikkakunnalla liikkui kulkukauppias äitinsä kanssa, ja he möivät luvatonta tavaraa. Poliisimies lähti kaksikon perään
ja tuli muutaman kilometrin takaa-ajon jälkeen kuoliaaksi ammutuksi. (Liitto 1932 NO 206) - Tosin lisättäköön, että kulkukauppiaat
itsekin joutuivat rikosten, kuten tappojen, pahoinpitelyjen, ryöstöjen ja varkauksien uhreiksi.
Vienan karjalaiset pakolaispojat - 14- ja 10-vuotiaat pojat elättämässä itseään rihkamakaupalla. Kuva Museovirasto.
Laukkuryssät
Erityisesti kulkukauppiaissa vihattiin ja ihan vainottiinkin laukkuryssiä,
joiden katsottiin venäläisten korkeampien tahojen suojissa ja mahdollistamana harjoittavan katalaa tointansa. Oman erityispiirteensä Suomen
kulkukaupan historiaan tuokin se seikka, että maamme vuoteen 1917 saakka kuului Venäjän valtaan.
Laukkuryssät liikuivat Suomen mailla jo silloin 1800-luvulla, kun kulkukauppa oli täysin kiellettyä. Monin paikoin
”sutkeihin” ja asiakaspalveluhenkisiin laukkukauppiaihin suhtauduttiin lämpimästi ja heidän markkinahenkisiä vierailuja odotettiin, koska ne katkaisivat maaseutukylien arkisen aherruksen.
Osa maaseutuväestöstä selvästi suojeli kauppiaita sekä varoi ilmiantamasta näitä viranomaisille.
Kenraalikuvernööri lähetti senaatille vuonna 1900 pitkän selvityksen siitä, miten venäläisiä kulkukauppiaita tuli kohdella.
Paikallisten hallintoviranomaisten piti tehdä kaikkensa sen eteen, että venäläiset kulkukauppiaat saisivat kulkea ja tehdä kauppaa kaikkialla
esteettömästi ja ilman häirintää. Venäläisten kulkukauppiaiden häirintä Suomen rajojen sisällä soti kenraalikuvernöörin mukaan
yleisiä valtakunnan etuja ja keisarin arvokkuutta vastaan.
Kangastuotteet ovat olleet kulkukauppiaiden menestyskappaleita, ainakin silloin, kun talosta on löytynyt
nuorempaa naisväkeä. Kulkukauppias Timo Hämäläinen Yläjärvellä. Kuva vuodelta 1928, Museovirasto.
"Raskasta laukkua kantaen,
kulkukauppias vain taivaltaa,
tie on pitkä ja kuoppainen,
mutta kauppaa aina tehdä saa..."
Näin Muhoksella - toisin muualla
Muhoksella kulkukauppiaat saivat kulkea ja tehdä kauppaa vapaasti. Tuskin minkäänlaisia ristiriitoja tai häiriöitä ilmeni,
päinvastoin, Martti Lukan kuvausten mukaan välit kulkukauppiaiden ja asukkaiden välillä olivat ihan normaalit ja ystävälliset.
Myöskään vanhoista sanomalehdistä ei löydä etsimälläkään uutisia mistään kielteisistä tapahtumista.
Toisin saattoi olla muualla. Joillakin paikkakunnilla kulkukauppiaiden suhteet paikallisväestöön olivat kireämmät.
He olivat ehkä syyllistyneet filunkiin ja leimanneet siten koko ammattikuntansa.
Näillä seuduilla paikallisviranomaiset jahtasivat kulkijoita talosta toiseen. Kohtaamiset saattoivat äityä väkivaltaisiksi nujakoiksikin.
Joskus matkaa tekevä kauppamies menetti nujakoinnin seurauksena arvokkaat kantamuksensa ja rahansa – ja pahimmassa tapauksessa henkensä.
Kulkukaupan uudet muodot
1930-luvulla perinteinen kulkukauppa jo alkoi hiljentyä, kauppoja oli maallakin jo runsaasti ja aika oli ajanut kulkukauppatoiminnan ohi.
Monet entiset kulkukauppiaat perustelivat omia liikkeitäänkin ja eräät heistä menestyivät erittäin hyvin. Kauppaneuvoksiakin tuli muutamista
itäkarjalaislähtöisistä kauppamiehistä.
Kulkukauppa kuitenkin jatkuikin, se vain sai sotien jälkeen ihan uusia muotoja. Hyvät tiet ja autot mahdollistivat aivan toisenlaiset toiminnot.
1970-luvulla kulkukauppaan Muhoksellakin tulivat eteläpohjalaiset, jotka möivät rännejä ja huonekaluja.
Useimmille tuolloin eläneille tutuksi tuli Ränni-Kalle, joka piti vuosien ajan keväisin ja kesäisin Muhosta
asemapaikkanaan ja teki kaikkialle lähitienoille myyntimatkojaan. Hän oli kulkukauppiaiden aatelia, aina ystävällinen
ja valmis palvelemaan.
Oma lukunsa Muhoksen kulkukauppiaissa oli 1960-luvulla lehtikauppias Eino Uitto. Etenkin köyhemmissä mökeissä hän oli odotettu
vierailija, sillä hän antoi tilaajille lahjaksi paksun nipun eri lehtien näytenumeroita. Se ei noina aikoina ollutkaan mikään
ihan pieni lahja.
Kaupustelijamuori leipomuksineen. Hän on tietenkin käynyt vain lähikauppaa, mutta kulkukauppaa se on ollut tämäkin.
Kuvaaja Samuli Paulaharju 1923. Kuva Museovirasto.
Uusi aika - uudet kujeet
Eräänlaisina kulkukauppaperinteen jatkajina voidaan pitää nykyajan puhelinmyyjiä. Heillähän on yhteistä kulkukauppiaiden
kanssa se, että he ilmestyvät koteihin pyytämättä ja kutsumatta - ensiksi lankoja pitkin, nykyisin digitaalisesti ilmojen teitä.
Puhelinmyyjien alkurynnistys osui 1970-lukuun, jolloin maaseudullakin yhä useammilla alkoi olla oma puhelin.
Puhelinmyyjien suosikkiartikkeleita olivat erilaiset lehdet, kuten Hymy ja myöhemmin Seiska. Myös kirjoja myytiin puhelimitse
ja aina kirjasarjoina. Näitä olivat erilaiset tietosanakirjasarjat ja erityisesti Pohjolan poliisi kertoo, joka tuntui olevan oikein
kuin suunniteltu vain puhelinmyyntiä varten. Kirjaa myytiin yksi teos kerrallaan ja jokainen vuosi ilmestyi uusi teos.
Eipä mennyt aikaakaan, kun huomasi omistavansa metrin pätkän tätä punaselkäistä sarjaa. Vaikka ei ehkä olisi halunnut omistaa yhtäkään osaa.
Puhelimitse myydään toki kaikenlaista muutakin, kuten vaikkapa ikkunoita. Mutta kun kuulee puhelimestaan neljännen kerran,
että ikkunaliikkeen mies on sattumoisin tulossa juuri naapuriin ja haluaisi siinä samalla käydä teilläkin, voi tulla tunne,
että juuri nyt ei halua ostaa yhtään mitään.
Lähteet
*Kotiseutuneuvos Martti Lukan muistelmat
*Maare Paloheimo: Pekka Nevalainen: Liiketoimintaa yli rajojen – itäkarjalaisten taloudellista toimintaa Suomessa
*Kirjoittajan muistikuvat
*Oulun ilmoituslehti 1900 NO 31
*Liitto 1932 NO 206
*Kaleva 1900 NO 295: Wenäläiset kulkukauppiaat
*Kaleva 1900 NO 181: Kulkukaupan harjoittajista
