Levinneisyys
Naali elää arktisella napaseudulla - Alaskassa, Kanadassa,
Grönlannin reunaosissa, Huippuvuorilla, Islannissa, Suomessa ja Skandinaviassa,
sekä Venäjällä.
Islantiin naalit saapuivat ajelehtivilla jäälautoilla noin 10 000 vuotta sitten.
Islannin muita eläinsankareita ovat naalin ohella kettu, merilinnut ja tietysti islanninhevoset.
Villi Pohjola esitteli TV1:ssä naalin elämää Islannin huikeissa maisemissa,
6.4.2013.
Kuva - Copyright
© Tambako The Jaguar - Creative Commons.
Naalin kato
Naalin kohtaloksi muodostui sen kaunis turkki ja ihmisen turhamaisuus. Niinpä naali metsästettiinkin
maastamme käytännössä sukupuuttoon.
1900-luvun alkuvuosina
valkoinen naaliturkki oli suurinta muotia ja liiallisen pyynnin
seurauksena naalikanta romahti muutamassa vuosikymmenessä.
Naalin metsästäminen oli helppoa, sillä se on melko kesy ja utelias eläin, joka päästää
ihmisen lähelleen.
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuvat - Copyright
© Valerie
Kuva - Copyright
© Tambako The Jaguar - Creative Commons.
Naalit ja arktiset tutkimusretkikunnat
Naalit ovat olleet menneiden aikojen, pohjoisnavalle suuntautuneiden tutkimusmatkojen
näkyviä osallisia, tosin useinkin "kutsumattomia". Melkeinpä poikkeuksetta naaleja pidettiin röyhkeinä ja jopa kiusantekijöinä,
sillä ne eivät suinkaan kavahtaneet ja pelänneet ihmistä, vaan pyrkivät kaikin tavoin
lähestymään ja hyötymäänkin tästä alueilleen tunkeutujasta.
Hollantilaisen
Willem Barentsin johtama retkikunta, joka ensimmäsenä talvehti napamaissa - Novaja
Zemljan itäpuolella vuosina 1596 - 1597 - sai monesti kiukutella, kun naalit öisin
kävivät kiskomassa talvimajan kattolautoja sisään päästäkseen. Barentsin miehet joutuivat
asettumaan ihan puolustuskannalle ja savupiippuun sijoittamastaan tähystystornista
he ampuivat kiivaimmin sisään pyrkiviä naaleja. Armottomissa oloissa talvehtivalle
retkikunnalle naalien turkit toivat hyvää suojaa pakkasta vastaan ja naaleja he myöskin
söivät, saaden haluttua lisää niukkaan ruokavalioonsa.
Myös
Vitus Jonassen Beringin retkikunta - joutuessaan haaksirikon vuoksi talvehtimaan
vuosina 1741 - 1742 karulla ja luotaantyöntävällä, sittemmin Beringin saareksi
nimetyllä autiosaarella - sai kokea naalien joskus harmillisetkin seuraan tunkemiset.
Retkikuntalaisten mukaan naalit olivat niin rohkeita ja röyhkeitä, että jos joku
mies hetkeksi torkahtaen istui kivellä, niin samassa oli jo naali puremassa
nuokkujan kengänkärkiä. Myös lakki saattoi kadota varomattoman päästä naalien
parempiin suihin.
Varastoihin päästessään naalit veivät mukanaan kaiken, mitä
irti saivat - ruokatarpeet ensimmäisinä, mutta myös vaatteet, kengät ja sukatkin.
Joskus jotakin arvokasta esinettä yritettiin suojata naalien rosvouksilta niin,
että se asetettiin korkean kepin nokkaan. Neuvokkaat naalit eivät olleet tästä moksiskaan,
vaan kaivoivat kepin ympärystää niin, että koko keppi aarteineen kaatui niiden ulottuville.
Hautarauhaa naalit eivät tunteneet, vaan kaivoivat esille haudattujen merimiesten ruumiit.
Sairaana makaavat olivat myös erityisessä vaarassa, naalien näykkiessä yhä
uskaliiaammin näiden varpaita ja muita ulokkeita. Varmasti naalit olivat hyvin nälkäisiä,
ja nälkä ajoi niitä ihmisten seuraan, vaikka se oli myös naaleille usein kohtalokasta.
Sadoittain naaleja tuli surmatuiksi silloin, kun ne tunkivat liian lähelle.
Naalien "metsästys" näissä oloissa oli helppoa. Mies houkutteli ensin naalin lähelleen
heilutellen kädessään lihapalaa - ja kun naali kurotti päätään lihapalan napatakseen,
se saikin päähänsä iskun kirveestä. Eivät naalit osanneet pelätä kivääreitäkään,
vaan tulivat nuuskimaan kiväärien piippuja, kohtalokkain seurauksin.
Kuva - Copyright
© S&C Photography - Creative Commons.
Myös
Fridtjof Nansen kohtasi matkoillaan naalit ja niiden mukanaan tuomat pulmat.
Frans Josefin maalla talveihtivalta Nansenin retkikunnalta naalit onnistuivat
kerran varastamaan kokonaisen purjeen, joka tosin löydettiin myöhemmin pitkän matkan päästä.
Harmistuneena naalien loputtomaan tavaranhimoon Nansen kirjoitti päiväkirjaansa:
"Tahtoisinpas löytää eräänkin naalin pesän, saadakseni takaisin ainakin
lämpömittarini, purjelankakeräni, harppuunaköyden ja muut arvokkaat tavarat,
jotka se lurjus on minulta varastanut".
Ihmisten pohjoisilla alueilla lisääntyessä naalitkin oppivat lopulta huomaamaan,
että ihminen on se paha peto, jota kuitenkin on syytä yrittää välttää. Tämä tieto
ja viisaus tuli lukemattomille naaleille liian myöhään, sillä valtaisa turkismetsästäjien
lauma oli jo naalien kannoilla koirien, aseiden, rautojen ja myrkkyjen kanssa.
Ravinto ja reviiri
Naalin pääravintoa ovat tunturisopulit ja myyrät.
Naali on lähinnä jyrsijöitä ja lintuja saalistava opportunistinen petoeläin, mutta se syö
myös mm. haaskoja, munia, hyönteisiä, marjoja ja jopa merilevää. Sisämaa-alueilla
ravintotilanne saattaa vaihdella huomattavasti jyrsijöiden syklisten kannanvaihteluiden
seurauksena. Piskuinen naali kuuluu myös itse monen suuremman pedon, kuten ketun, suden
ja ahman ruokalistalle. Reviirin koko määräytyy ravintotilanteen perusteella.
Suomen uhanalaisin nisäkäs
Naali rauhoitettiin
vuonna 1940 - mutta ehdottomasti liian myöhään. Nyt Lapin pohjoisimmilta rajoilta Utsjoen,
Enontekiön ja Inarin kunnista, voidaan
laskea vuosittain kymmenkunta naalia, jotka kaikki ovat "turisteja". Sillä
viimeisin pesintä Suomen puolelta on Utsjoen Paistunturilla vuonna 1996. Siten naali onkin
nykyisin äärimmäisen uhanalainen (CR); rauhoitettu ja erityisesti suojeltava laji -
Suomen uhanalaisin nisäkäs.
Syitä siihen että naali ei palaa
Naalin ja kannan elpymisen uhkiksi epäillään ilmaston lämpenemistä, tunturialueen
ravintotilanteen huononemista, ketun yleistymistä tuntureilla, tauteja ja geneettistä
rappeutumista.
Tärkeä seikka siinä, että naalilla ei näytä olevan paluuta on se, että sudet on maamme pohjoisimmilta
perukoilta tapettu pois jo aikapäiviä sitten. Sudet hillitsisivät naalien pahan kilpakumppanin,
ketun elämistä ja levittäytymistä naaleille sopiville asuinseuduille. Susien jäljiltä jäisi
myös haaskoja, joista naalikin voisi saada ravinnokseen osansa.
Naalikantamme vuonna 2020 - pyöreä nolla
Naali"kantaa" ei Suomessa vuoden 2019 tilannetta tarkasteltaessa ollut.
Eikä ollut oikeastaan ainuttakaan, yksittäistäkään
naalia, jollei sellainen joskus naapurimaiden puolelta satu hetkeksi maahamme harhailemaan.
Pikkuruisen poikkeuksen muodosti kesä 2016, jolloin Metsähallituksen ylläpitämään ja WWF:n rahoittamaan riistakameraan tallentui kuvia kahdesta naalista,
jotka viihtyivät pitkään samalla pesällä. Tämä pesintä epäonnistui.
Naalin pesintä Suomessa 2022
Sitten elokuussa 2022 kuultiin suuruutinen, jonka mukaan naalin havaittiin pesineen onnistuneesti Enontekiön tunturialueella.
Havainto pesinnästä tehtiin heinäkuussa.
Poikasia naalipariskunnalle oli syntynyt kolme. Kyseessä on ensimmäinen kerta yli 25 vuoteen, kun naali pesi onnistuneesti Suomessa.
Asiantuntijan mukaan pesintä on palkinto pitkästä suojelutyöstä, joista tärkeimmät ovat olleet ketunmetsästys tunturialueilla ja lisäruokinta.
Ihmisen tarjoamalla lisäruokinnalla pyritään auttamaan pennut talven yli. (Yle Uutiset 23.8.2022)
