Lukemisia lapsille 3 - Sakari Topelius

Kun on juhannus

Juhannuksena on vihantaa ja valoisaa elää maan päällä. Silloin kaikki linnut laulavat, silloin kaikki puut viheriöitsevät ja aurinko sukeltaa järveen sill'aikaa, kun kukko pikimältään ummistaa silmänsä orrella, ja nousee taaskin, ennenkun kukko edes on ennättänyt saada sukat jalkaansa.

Suomi on niin suuri maa, että pohjoisissa osissa on kesä paljon valoisampi ja talvi paljon pimeämpi kuin eteläisemmissä seuduissa. Sen vaikuttaa maan erilainen etäisyys päiväntasaajasta, josta saa oppia maantieteessä.

Tiirassa, Helsingissä ja Viipurissa täytyy sytyttää kynttilä juhannus-yönä, jos tahtoo lukea, ja jos taivas sattuu olemaan pilvessä. Mutta Oulussa voi kolmen kuukauden kuluessa lukea kirjaa läpi koko yön ilman kynttilää, jos olisi kuinkakin pilvistä. Oli kerran pieni koira, joka oli syntynyt Huhtikuun loppupuolella ja siis Heinäkuun lopulla oli kolmen kuukauden vanha. Koko hänen elämänsä aikana ei ollut kertaakaan pimeä. Kun sitte Elokuu tuli ja yöt rupesivat pimenemään, oli pennun mielestä kovin kummallista. Hän luuli, että koko luonto oli kömpinyt säkkiin, ja asettautui rappusille ja rupesi haukkumaan pimeyttä.

Juhannus-aattona on poikien tapana olla niityllä pallosilla, ja tytöt leikkivät ja tanssivat. Ne, joilla on varaa, saavat tippaleipiä, rinkeliä ja mettä, ja köyhät lapset saavat sitä vaan katsella, ell'ei joku ja'a osaansa heidän kanssansa. Yöllä palaa korkeilla paikoilla tuli, jota Suomessa nimitetään kokoksi ja muutamilla seuduilla Ruotsissa Balder'in rovioksi, ja tuli merkitsee, että kaikki ihmiset iloitsevat valon ajasta. Kun pimeyden aika on jouluna, palavat kynttilät kirkkaina kirkossa, ja se merkitsee, että Herramme Jesus Kristus on maailman ijankaikkinen valkeus, joka loistaa kaiken pimeyden läpi täällä maan päällä. Mutta juhannuksen aikaan on jumalanpalvelus koko luonnossa ja silloin on koko metsä kirkkona, siellä valaisee auringon komea lyhty taivaan katolta, sinikellot siellä soittavat, kunnianarvoisat männyt saarnaavat, kosken kuohu siellä messuaa, ja tuuli soittaa urkuja puitten latvoissa, ja pienet linnut heleillä äänillänsä laulavat alinomaa virsiä Jumalan kiitokseksi.

Esipuhe kesän saarnaan on otettu Isä meidän alkusanoista: "Pyhitetty olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun tahtos niin maassa kuin taivassa." Ja lintujen lauluilla on sanoja, vaikka kaikki eivät niitä ymmärrä. Nämä sanat ovat linnut oppineet Jumalan enkeleiltä ja ne kuuluvat näin: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!"

Mutta kukkaset sanovat toisillensa: "Kuningas Salomo kaikessa kunniassansa ei ollut vaatettu niinkuin yksikään meistä."

Totta on hyvä kiittää ja ylistää Jumalaa sekä kirkossa muiden kanssa että yksin kamarissaan. Mutta iloista on myöskin, kun koko maa ylistää Jumalan hyvyyttä ja kun seisoo päivän paisteessa metsässä ja kuulee puitten puhuttelevan toinen toistansa: "katso, me olemme kaikki Jumalan lapsia ja mitä me olemme, siksi olemme me tulleet Hänen sanomattoman armonsa kautta. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme Hänen pyhää nimeänsä!"

Minä tahdon kertoa teille jotakin hauskaa ja kaunista, joka tapahtui eräänä juhannus-yönä.

Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa Sohvi olivat nukkuneet iltapuolella, voidaksensa pitää pienet silmänsä auki, kun yö tuli. Kello 6 illalla söivät kumpikin voileipänsä ja lasisen maitoa, ja sitte he menivät niitylle palloinensa, sauvoinensa ja heittorenkainensa. Ja he olivat kumpikin saaneet isältänsä pienen hopearahan ostaaksensa jotakin hyvää, sillä siellä istui tavallisesti muijia, jotka myivät vohvelia ja pannukakkuja lapsille.

Niityllä oli monta poikaa ja tyttöä jo ennestään. Siellä oli vallaton Valtteri, joka joutui pahaan pulaan kiekkonsa kanssa, ja Kalle, joka oli opettanut Kaisalle Euroopan karttaa ja Matti, joka oli puolustanut Urholan linnaa ja Emma, joka oli kuullut sinikellojen soittoa, ja Aina ja Terese, jotka olivat tavanneet haltijan metsässä. He heittivät palloa ja kiekkoja, olivat "leskisillä", leikkivät "haukkaa ja kyyhkystä." Ja se oli hyvin hauskaa. Itse varpusetkin, jotka istuivat läheisen ladon katolla, visertelivät omalla hauskalla tavallaan, niinkuin niiden on tapana, kun niiden mielestä jotakin on oikein sukkelaa maailmassa.

Kun nyt Kaarle Kustaa ja Sohvi olivat juosseet väsyksiin asti, sanoi veli sisarelle: "tule, niin menemme maantien varrelle muijan luo ja ostamme vohvelia rahallani!" — "Niin, tehdäänpä niin", Sohvi sanoi.

Mutta maantien varrella istui viisi tai kuusi poikaa ja tyttöä, jotka par'aikaa ajoivat hottiinsa ja latoivat sokeria vohveleille niin paksusti, että kärpäset olisivat voineet ajaa lumiauraa niiden päällä, jos vaan olisivat saaneet lupaa.

Aivan lähellä istui pieni, repaleinen kerjäläistyttö, joka ääneti katseli vohvelia. Hän ei sanonut mitään, hän ei pyytänyt mitään, mutta alinomaa katseli hän sinnepäin ja toisinaan imi hän pieniä sormiaan.

"Sinun on varmaankin kovin nälkä", sanoi Sohvi. "Etkö ole syönyt mitään ennen tänäpäivänä?"

Pienokainen istui alussa ääneti eikä tahtonut vastata. Mutta lopullisesti sanoi hän: "minä en ole syönyt mitään eilisestä."

"Tässä, ota minun rahani ja osta itsellesi ruokaa", sanoi Kaarle Kustaa. "Me olemme syöneet voileivän jo aikaisemmin iltapuolella, ja paitsi sitä, on minun sisarellani vielä yksi raha."

"Säästäkäämme minun rahani siksi, kun meidän on enemmän nälkä", sanoi Sohvi. "Niin", sanoi Kaarle Kustaa.

Ja sitte lähtivät he taas leikkimään. Mutta tyttönen nyykäytti: "kiitoksia, kiitoksia!" Eikä kukaan tiennyt, mitä hän rahallansa osti.

Nyt tuli jo myöhäinen ilta ja muutamat lapset menivät kotiin nukkumaan, toiset lähtivät metsään polttamaan kokkoa. Korkeimmalla kukkulalla oli iso läjä pihkaisia puita ja muuta, jota sukkelasti saa palamaan ja kun aurinko laski, sytytettiin se, ja silloin rupesi tuo iso latomus palamaan. Kylläpä se oli komea nähdä! Tummat kuuset seisoivat ympärinsä; korkealle tuprusi savua ja liekkiä sinistä yötaivasta kohti ja valkean ympärillä tanssivat pienet ja suuret. Iltarastas, joka juuri piti laulajaisia metsässä, vaikeni hiljaa; hyttyset olivat niin ihastuksissaan, että lensivät suorastaan tuleen ja repo metsässä kurkisti varovaisesti kiven takaa, ottaaksensa selkoa, mitä kummallisia laitoksia tuo mahtoi olla.

Kun ensimmäiset polttoaineet loppuivat, olivat kaikki pojat valmiit laahaamaan sinne uutta ja nyt kuului hoilotusta ja naurua, jo olipa oikein iloa metsässä! Mekot ja housut, ne saivat maksaa pidot, pihkaisiksi ja nokisiksi kun tulivat.

"Hyi, Kaarle Kustaa!" sanoi Sohvi veljelleen, joka tuli laahaten suurta puuta, joka oli puolta pitempi kuin hän itse. "Mitä äiti sanoo, kun niin ryötät vaatteesi?"

"Onhan se kyllä paha", sanoi Kaarle Kustaa, vaan ei voinut kuitenkaan muuta kuin nauraa. "Tiedätkö mitä, Sohvi? Sinulla on pitkät viikset ja vieläpä leukapartaakin noesta. Kylläpä olet oikein kaunis!"

Sohvi oikein pelästyi, kasteli nenäliinansa nipukkaa ja rupesi pyyhkimään huuliansa. "Onko jo pois?" kysyi hän.

"Niin, tulevaksi kerraksi", sanoi Kaarle Kustaa, ja pian olikin Sohvilla uudestaan viikset, sillä hän tahtoi väkisinkin puhaltaa valkeaa, kun ei se oikein ottanut palaakseen.

"Nyt menemme ostamaan voileipää", sanoi Kaarle Kustaa, "sillä minun on suunnattoman nälkä."

"Niin tehdäänpä niin", sanoi Sohvi. "Minulla on vielä rahani."

Mutta tällä kertaa seisoi tien varrella pieni poika melkein ilman vaatteita, sillä hänen päällänsä oli ainoastaan repaleinen paita.

Ja kun hän seisoi valkean ääressä, oli hänen lämmin, mutta kun hän tahtoi auttaa muita kantamaan polttopuita, oli hänen kylmä, että hampaat tärisivät, sillä yö-ilmassa oli vilponen, niin kuin useinkin on juhannuksen aikana. — "Miksi et pue enemmän päällesi?" kysyi Kaarle Kustaa häneltä.

"Minulla ei ole vaatteita", poika vastasi ja hiipi niin lähelle valkeaa kuin hän taisi.

"Semmoinen rehjänä, jolla ei edes ole vaatteita, voisi mennä kotiinsa ja panna maata", sanoi pitkä Tuure, joka seisoi siinä lähellä.

"Minulla ei ole kotoa, jossa saisin panna maata", vastasi kerjäläispoika.

"Sinulla on kaksi pitkä takkia", sanoi Sohvi Tuurelle, joka kantoi päällystakkiansa käsivarrella. "Lainaa toinen pojalle!"

"Lainaa!" naurahti Tuure. "Niin, jos joku maksaa vuokraa takistani, niin kyllähän lainaan takkini siksi, kun aurinko nousee."

"Tuossa sen saat", sanoi Sohvi, ja hän antoi Tuurelle hopearahansa. Ja takki puettiin pojan päälle ja hänen oli lämmin ja hyvä olla ja hauskaa. Mutta ei kenelläkään ollut hauskempi kuin Kaarle Kustaalla ja hänen sisarellansa, vaikka he olivat ilman sekä vohvelia, voileipiä että rahaa.

Niin paloi valkea koko yön, eikä se yö ollut pimeä. Sillä hetken kuluttua puna taivaanrannalla koillisessa rupesi hohtamaan yhä heleämmin ja lopullisesti tuli se kirkkaaksi kuin keltaisin kulta. "Heti aurinko nousee", sanoi Kaarle Kustaa. "Tulkaa, nouskaamme vuorelle paremmin nähdäksemme!" "Missä on takkini? Tahdon takkini", huusi Tuure, joka oli ottanut maksun siitä, kun oli tehnyt hyvän työn. "Oi, minkälainen narri minä olinkaan!" huusi hän. "Nyt olen kadottanut hopearahan, jonka vuokraksi sain!"

Ei ole milloinkaan siunausta siitä, jos ansaitsee rahaa sillä, jota köyhille annetaan. Takkinsa löysi Tuure kyllä mäellä, mutta iloista mielialaa ei hän löytänyt. Hän oli harmissaan ja tiuskasi kaikille ihmisille. Ja vierasta poikaa ei näkynyt enää. Ei kukaan tietänyt, mihin hän oli kadonnut.

Kun Kaarle Kustaa ja Sohvi tulivat vuoren korkeimmalle kohdalle, näkivät he ihmeekseen, että nuo molemmat köyhät lapset, jotka olivat saaneet heidän hopearahansa, olivat siellä ennen heitä. Eivätkä he enää näyttäneet köyhiltä eivätkä surullisilta. Tyytyväisyys loisti heidän kasvoistaan ja he sanoivat: "Koska te olette olleet hyviä meille, niin kiitämme teitä niinkuin ei kukaan ole kiittänyt teitä ennen meitä. Asettukaa polvillenne lähelle meitä!" Kaarle Kustaa ja Sohvi laskeutuivat polvilleen, vaikka he eivät ymmärtäneet, mitä lapset tarkoittivat. He unohtivat, että he olivat sekä nälkäisiä että unisia. He ajattelivat: "mitä me nyt saamme nähdä?"

Samassa hiljeni metsä niin hiljaiseksi, että kuuli hyttysen surinan. Mutta hyttyset laskivat siipensä, linnut vaikenivat; yksin raju koskikaan ei enää kohissut kallioita vastaan metsässä.

Samassa kultainen valo säteili yli koko taivaan kannen ja suuri, loistava aurinko kohosi hiljaa taivaan rannalle, ja oli kuin ilon värähdys olisi tuntunut läpi koko luonnon. Samana hetkenä kaikki luonnon äänet rupesivat taas kuulumaan, hyttyset surisivat, linnut lauloivat, koski kohisi ja suuri metsä rupesi suhisemaan.

"Huomatkaa nyt!" sanoivat kerjäläislapset.

Silloin näkivät Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa, miten pienet läpikuultavat enkelit täyttivät ilman; niitä oli luvultansa miljoonia ja legioonia, ja ne liehuivat ylös ja alas kukin holhokkinsa luo, sillä jokaisella puulla oli enkelinsä, ja jokaisella kukkasella omansa ja jokaisella eläimellä oli oma suojelushenkensä.

Silloin sanoi Sohvi veljellensä: "Näetkö, että kaikilla luoduilla olennoilla on suojelushenkensä, joka vie heidän rukouksensa Jumalalle. Mutta meillä molemmilla ei ole." "Niinkö luulette", kysyivät kerjäläislapset, "Ketä me sitte olisimme? Ettekö jo ymmärrä, että me olemme teidän suojelusenkelinne? Ja vaikka te ette ole nähneet meitä ennen, niin olette tunteneet meidät teidän sydämmissänne joka kerran, kun olette rukoilleet Jumalaa taikka tehneet jotakin hyvää. Juuri me olemme levittäneet valkoiset siipemme kätkyenne yli, kun te olitte pienet. Me käymme joka hetki teidän vieressänne ja Jesuksen nimessä varjelemme teitä kaikesta pahasta tässä maailmassa. Ja me seuraamme teitä läpi koko elämänne, jos vaan pelkäätte Jumalaa ja noudatatte hänen käskyjänsä kuuliaisuudessa ja rakkaudessa ja rauhassa ja totuudessa elämän loppuun."

Köyhäin lasten näin puhuessa tulivat he niin loistavan kirkkaiksi ja läpikuultaviksi, että saattoi heidän lävitsensä nähdä auringon ja puitten lehdet, kunnes he vähitellen muuttuivat valkeiksi pilviksi hohtavassa aamuruskossa.

Ja Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa lupasivat jotakin toinen toisillensa. He tahtoivat aina elää niin, että heidän hyvät enkelinsä saisivat heistä iloa. Ja kun he nostivat silmänsä, kuulivat he metsän saarnan ja lintujen virsiä juhannuksen aikaan: "Pyhitetty olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa."