Susi ja seitsemän pientä kiliä - Grimmin veljesten klassikkosatu - suomentanut J. A. Hahnsson
Olipa muinoin vanha vuohi; sillä oli seitsemän kiliä, joita se rakasti, kuten äiti ainakin lapsiansa. Eräänä päivänä se metsään aikoi lähteä,
sieltä noutaaksensa ruokaa, ja kutsui sentähden luoksensa kaikki seitsemän sekä sanoi noille: "rakkaat lapset, minä metsähän aion; olkaa vain
varuillanne, ettette sutta huonehesen laske, sillä jos se tänne sisälle pääsee, syö se suuhunsa teidät joka iki ainoan. Tuo konna usein on
joku muu olevinansa, mutta karheasta äänestä ja mustista käpälöistä sen pian tunnette." Kilit vastasivat: "äiti rakas, kyllä me olemme varuillamme,
lähtekäätte vain huoletonna." Silloin määkyi vanha vuohi ja meni huoleti matkoihinsa.
Eipä aikaakaan, jo koputti joku ovea, huutaen: "avatkaa, rakkaat lapseni, täällä teidän äitinne, joka teille jokaiselle jotakin tuopi." Mutta
karheasta äänestä kilit huomasivat suden siellä olevan. "Emmepä avaa," ne vastasivat, "sinä et ole meidän äitimme, sillä hänellä on kaunis,
suloinen ääni, mutta sinun äänesi on kovin karhea; sinä varmaankin olet susi."
Silloin susi kauppa-puotiin juoksi ja osti sieltä ison palan liitua;
sen se sitten söi, tehden täten äänensä hempeän hienoksi. Sitten se tuli takaisin, koputti huoneen ovea ja huusi: "avatkaa, lapsikultaseni,
teidän äitinnehän täällä ompi ja on teille jokaiselle jotakin tuonut." Mutta susi oli mustan käpälänsä nostanut akkunanlaudalle; tämän näkivät kilit ja
huusivat: "emme maar avaakkaan, meidän äitimme käpälä ei ole musta, kuten sinun; sinähän olet susi."
Nytpä tämä leipojan luokse juoksemaan ja sanoi
hänelle: "olenhan jalkaani satuttanut, sivele siihen hiukka taikinaa." Kun sitten leipoja oli tuon tehnyt, riensi susi myllärin talohon ja puhutteli
isäntää, pyytäen: "ripoitappas valkoisia jauhoja käpälälleni." Mylläri silloin ajatteli: "nyt sudella varmaankin on joku petos mielessä", eikä luvannut
tuota tehdä, mutta susi hänelle huusi: "jollet mieltäni noudata, syön sinut suuhuni." Tästä mylläri pahasti pelästyi ja siveli piankin käpälän valkoiseksi. —
Semmoisethan net ihmis-raukat ovat!
Nyt tuo konna kolmannen kerran saapui huonehen edustalle, kolkutti ovea ja sanoi: "avatkaa, lapsukaiseni! teidän rakas äitinne on kotia tullut ja tuopi
muassansa teille jokaiselle jotakin metsästä." Kilit siihen vastasivat: "näytä ensin meille käpäläs, jotta tietäisimme, oletko meidän rakas äitimme."
Susi silloin käpälänsä pisti akkunasta sisälle, ja koska sen näkivät valkoiseksi, uskoivat kiliparat puheenkin todeksi ja avasivat oven.
Mutta susipa
sieltä astuikin sisälle. Kilit tuosta pahasti pelästyivät ja pyrkivät piiloon. Yksi juoksi pöydän alle, toinen sänkyhyn, kolmas hyppäsi uuniin, neljäs
kyökkihin riensi, viides pujahti arkun taakse, kuudes taas pesuastian alle, ja seitsemäs meni seinäkellon-kaappiin.
Mutta susi löysi ne kaikki eikä
siinä pitkiä puheita pitänyt, vaan yhden toisensa perästä se ne kiersi kitahansa; ainoastaan nuorinta se ei löytänyt. Himonsa tyydytettyään peto sitten
juosta jolkutteli tiehensä, laski makuulle puun suojaan vihannalle niitulle ja nukkui sinne.
Eihän aikaakaan, jo palasi vanha vuohi metsästä kotia. Mutta voi! sielläpä vasta oikea hävityksen-kauhistus! Huoneen ovi oli selki selällänsä auki, pöydät,
tuolit ja penkit makasivat mullin mallin kumossa, pesuastia oli palasiksi särjettynä ja peitto sekä tyynyt sängystä lattialle laahattuna. Hän haeskeli
lapsiansa, mutta eipä löytänyt niitä mistään, hän noita nimeltä huusi jokaista, mutta ei kukaan vastannut.
Viimein, kun hän nuorimman nimeä mainitsi,
vieno ääni vastasi: "minä täällä kellon-kaapissa istun piilossa." Vuohi sitten sieltä päästi poikasensa, ja tämä nyt kertoeli, mitenkä susi kumminkin
oli sisälle päässyt sekä syönyt muut kaikki. — Ymmärtäähän sen, kuinka katkeran katkerasti äiti silloin itki lastensa kovaa kohtaloa.
Viimein vuohi surumielin läksi ulos ja nuorin kili juoksi perästä. Niitulle tultuansa näkivät siellä suden, joka makasi puun juurella, kuorsaten niin
kovasti, että oksat oikein tärisivät. Vuohi sitä joka taholta katselemaan ja näkipä nyt, että jotakin sen täpö-täysinäisessä vatsassa liikkua räpisteli.
"Voi," ajatteli hän, "entä jos lapsi raukkani, jotka tuo ilkiö illalliseksi ahmaisi kitahansa, vielä olisivat hengissä!"
Kilin nyt täytyi juosta kotia,
noutamaan saksia, neulaa ja lankaa. Sitten vuohi pedolta leikkasi mahan-aluksen halki, ja tuskin tuo siihen oli pikku rei'än saanut, jopa jo rei'ästä
kilinen pisti päänsä, ja kun hän vielä leikkasi leikkaamistansa, hyppäsi yksi toisensa perästä kaikki kuusi ulos vatsasta aivan terveinä, sillä peto
oli ne ihan eheinä hotkia nielaissut karvoineen päivineen. Nythän vasta iloa syntyi!
Kilit rakasta äitiänsä hyväilivät ja hypätä poukkuroitsivat,
kuten räätäli häissään. Mutta vanha vuohi lausui: "menkää nyt hakemaan kiviä, niillä täyttääksemme tuon hirviön vatsaa, koska se vielä yhä vetää untansa."
Kaikki seitsemän kiliä tuosta kiiruimman kautta kiviä noutamaan, ja pedon vatsahan niitä pistettiin, mitä vain mahtumaan saatiin. Vuohi sitten hätä
hätää neuloi ihon eheäksi, eikä susi tästä mitään tietänyt, se ei edes liikahtanutkaan.
Tarpeekseen nukuttuansa heräsi viimein susi sekä nousi makuultansa, ja koska sitä vaivasi kova jano, päätti se pyrkiä lähtehelle juomaan. Mutta kun
se liikkeelle läksi, rupesivat kivet, sattuen toisihinsa, kolisemaan vatsassa. Se silloin huudahti:
"Mik' on se, mi kierii ja vierii mun vatsassan'? kuus' vohlaa ma luulin siell' olevan varmaan, vaan siellähän onkin kiviä aivan!"
Ja kun se sitten lähteelle ennätettyään kumartui vettä kohden, juodaksensa, painoivat kivet niin pahasti ruumista sinne päin, että susi lähteeseen syöksyi ja
surma sen siinä saavutti. Tämän nähtyänsä nuo seitsemän kiliä tuonne juoksivat huutaen ääneensä: "susi on kuollut, susi on kuollut!" ja ilon-innoissaan
ne äitinensä tanssivat lähteen ympärillä.