Kettu ja hevonen - Grimmin veljesten klassikkosatu

Olipa talonpojan hevonen käynyt ikäkuluksi ja työhön kykenemättömäksi, niin että isäntä rupesi kitsastelemaan siltä ruokaa ja sanoi se vuoksi vanhalle uskopalvelijalleen: "Eihän sinusta enää ole mihinkään, mutta hyvää sydäntäni osottaakseni lupaan pitää sinut edelleen ruoassa, jos tuot jalopeuran metsästä käsiini. Ja nyt ala laputtaa!" Niin sanoen hän ajoi elikkonsa ulos pahaan ilmaan.



Allapäin lähti hepo rukka astua löntystelemään metsään saadakseen siellä puiden katveessa suojaa auringon paahteelta. Siellä tuli häntä vastaan Kettu Repolainen, joka tiedusteli: "Miksi kuljet noin yksin ja pää riipuksissa, kuoma?" — "Ohhoo", hevonen vastasi, "ahneus ja uskollisuus eivät aina asusta saman katon alla. Isäntäni on unhoittanut, kuinka monet vuodet olen uurastanut hänen hyväkseen, ja kun en enää kykene auraa vetämään, epäsi hän minulta rehun ja ajoi tänne korpeen kuolemaan."

"Ilmanko vähintäkään armoa?" kysyi kettu. "Armot olivat kehnot, hän näet lupasi pitää minut edelleenkin ruoassa, jos toisin hänelle metsästä jalopeuran, mutta arvasihan hän hyvin, etten sellaiseen enää vanhoillani pysty." Silloin kettu, mielevä repolainen, kävi lohduttamaan: "Tahdonpa auttaa sinua parkaa, käy tuohon makuullesi, ojenna sorkkasi suoriksi ja ole olevinasi ihan kuin kuollut."

Hevonen teki niinkuin kettu käski, ja tämä ovela auttaja lähti jalopeuran pakeille, jolla oli luolansa lähistöllä, ja haasteli tälle: "Tuolla metsässä on kuollut hevonen, käy sinne saamaan hyvä paisti, kuningas kulta." Mitäs siitä, jalopeura lähti, ja kun molemmat seisoivat hevosen vieressä, kävi kettu panemaan paulojaan. "Tässä ei paisti ole sinulle oikein sopivassa kohdassa, tokkos onkaan? Minä sidon sen hännän sinun ruumiiseesi, jolta voit vetää sen luolaasi ja siellä syödä suuhusi kaikessa rauhassa."



Neuvo oli jalopeuran mieleen, ja jotta kettu voisi kiinnittää hevosen hännän sen ruumiiseen, pysytteli se aivan hiljaa. Mutta ketun pahus köyttikin hevosen hännällä jalopeuran käpälät yhteen niin lujasti, että se ei millään mahdilla kyennyt saamaan niitä irti.

Saatuaan työnsä valmiiksi kettu taputti hevosta olalle ja sanoi: "Vedä, kimo, vedä!" Silloin hevonen kavahti jaloilleen ja alkoi vetää köytettyä jalopeuraa perässään. Jalopeura karjui kaikista voimistaan, niin että metsän pikku lintuset lehahtivat kauhuissaan ilmaan, mutta hepo-vanhus antoi metsän kuninkaan karjua ja veti sen peltojen poikki isäntänsä tallinoven eteen.

Tuon kumman nähdessään talonpoika sai tunnonvaivoja ja sanoi uskolliselle palvelijalleen: "Tänne sinä jäät ja hyvät päivät sinulla pitää olla niin kauan kuin elät."