Satakieli - H. C. Andersen

Kiinassa, senhän sinä kyllä tiedät, on keisari kiinalainen ja kaikki, jotka hänellä on ympärillään, ovat kiinalaisia. Siitä on nyt monta vuotta, mutta juuri sentähden kannattaa kuulla tarinan, ennenkuin sen unohtaa. Keisarin linna oli komein maailmassa, kauttaaltaan hienosta posliinista, niin kallisarvoisesta, mutta niin hauraasta, niin arasta, että oikein täytyi varoa sitä koskettamasta. Puutarhassa näki mitä ihmeellisimpiä kukkia ja kaikkein komeimpiin oli köytetty hopeakelloja, jotka soivat, jotta ei mentäisi niiden ohi huomaamatta kukkaa. Niin, kaikki oli niin tarkkaan laskettua keisarin puutarhassa ja se ulottui niin kauas, ettei edes puutarhurikaan tietänyt, mihin se loppui. Jos jatkoi kävelemistä, tuli mitä kauneimpaan metsään, jossa oli korkeita puita ja syviä järviä. Metsä ulottui aivan alas mereen, joka oli sininen ja syvä. Suuret laivat saattoivat purjehtia aivan oksien alle ja näissä asui satakieli, joka lauloi niin ihanasti, että köyhä kalastajakin, jolla oli niin paljon muuta tekemistä, pysähtyi ja kuunteli, kun hän yöllä oli ulkona kokemassa kalaverkkoja ja silloin kuuli satakielen. Herra Jumala, kuinka se on kaunista! sanoi hän, mutta sitten hänen täytyi hoitaa askareitaan ja hän unohti linnun. Mutta seuraavana yönä, kun se taas lauloi ja kalastaja tuli sinne ulos, sanoi hän saman: Herra Jumala, kuinka se sentään on kaunista!

Kaikista maailman maista saapui matkustajia keisarin kaupunkiin ja he ihailivat sitä, linnaa ja puutarhaa, mutta kun he saivat kuulla satakielen, sanoivat he kaikki: se on sentään paras.

Ja matkustajat kertoivat siitä, kun he tulivat kotiin, ja oppineet kirjoittivat monta kirjaa kaupungista, linnasta ja puutarhasta, mutta satakieltä he eivät unohtaneet, se asetettiin kaikkein ylimmä. Ja ne, jotka osasivat runoilla, kirjoittivat mitä kauneimpia runoja, kaikki tyyni satakielestä metsässä syvän järven rannalla.

Nuo kirjat kiersivät ympäri maailmaa ja muutamat joutuivat sitten vihdoin keisarin luo. Hän istui kultatuolissaan, luki ja luki, joka hetki nyökkäsi hän päätään, sillä häntä huvitti kuulla noita komeita kuvauksia kaupungista, linnasta ja puutarhasta. "Mutta satakieli on kuitenkin kaikkein paras!" kirjoitettiin siinä.

— Mitä kummaa! sanoi keisari. — Satakieli! Sitähän en ensinkään tunne. Onko täällä sellainen lintu keisarikunnassani, päälle päätteeksi vielä puutarhassani? Sitä en ole koskaan kuullut. Sellainen asia täytyy lukea!

Ja sitten hän kutsui kavaljeerinsa, joka oli niin ylhäinen, että kun joku, joka oli alhaisempi häntä, uskalsi puhua hänelle tai kysyä jotakin, niin ei hän vastannut muuta kuin: P! Ja se ei merkitse mitään.

— Täällähän kuuluu olevan hyvin merkillinen lintu, jota kutsutaan satakieleksi! sanoi keisari. — Sanotaan, että se on kaikkein paras suuressa valtakunnassani. Miksei minulle koskaan ole sanottu mitään siitä?

— Minä en koskaan ole kuullut sitä mainittavan! sanoi kavaljeeri. — Sitä ei koskaan ole esitetty hovissa.

— Minä tahdon, että se tulee tänne illalla laulamaan minulle! sanoi keisari. — Koko maailma tietää, mitä minulla on, enkä minä sitä tiedä!

— Minä en koskaan ole kuullut sitä mainittavan! sanoi kavaljeeri. — Minä etsin sitä, minä löydän sen!

Mutta mistä se oli löydettävissä? Kavaljeeri juoksi ylös alas kaikki portaat, läpi salien ja käytävien. Ei kukaan kaikista niistä, jotka hän kohtasi, ollut kuullut puhuttavan satakielestä. Ja kavaljeeri juoksi taas keisarin luo ja sanoi, että se varmaan mahtaa olla satu, niiden tekemä, jotka kirjoittavat kirjoja.

— Teidän keisarillisen majesteettinne ei pidä uskoa mitä kirjoitetaan. Se on keksintöä ja sellaista, jota sanotaan velhotaidoksi!

— Mutta sen kirjan, missä minä olen tämän lukenut, sanoi keisari, — on minulle lähettänyt suurivaltias Japanin keisari, ja niin ei se saata olla valhetta. Minä tahdon kuulla satakielen. Sen pitää olla täällä tänä iltana. Sillä on korkein suosioni. Ja jollei se tule, niin koputetaan koko hovia vatsaan, heti kun se on syönyt illallisen!

— Tsing-pe! sanoi kavaljeeri ja juoksi taas ylös ja alas kaikkia portaita, läpi kaikkien salien ja käytävien. Ja puoli hovia juoksi mukana, sillä he eivät tahtoneet, että heitä koputettaisiin vatsaan. Kyllä nyt kysyttiin merkillistä satakieltä, jonka koko maailma tunsi, mutta hovissa ei kukaan.

Vihdoin tapasivat he pienen köyhän tytön kyökissä. Hän sanoi:

— Oi, Jumala, satakieli! sen tunnen hyvin. Niin, kyllä se osaa laulaa! Joka ilta on minulla lupa viedä vähän jätteitä pöydästä kotiin kipeälle äiti-raukalleni. Hän asuu alhaalla rannassa, ja kun minä sitten palaan takaisin, olen väsynyt ja lepään metsässä, niin kuulen satakielen laulavan. Vedet nousevat siinä silmiini. On niinkuin äitini suutelisi minua!

— Pieni kyökkipiika! sanoi kavaljeeri, — minä hankin sinulle vakinaisen toimen kyökissä ja luvan nähdä keisarin syövän, jos osaat johdattaa meidät satakielen luo, sillä se on saanut kutsun illaksi.

Ja sitten he kaikki läksivät metsään, missä satakielen oli tapana laulaa. Puoli hovia oli mukana. Heidän paraikaa kulkiessaan alkoi lehmä ammua.

— Oi! sanoivat hovijunkkarit, — nyt se on käsissämme. Onpa sentään ihmeellinen voima tuollaisessa pienessä eläimessä. Minä olen aivan varmaan kuullut sen ennen!

— Ei, lehmäthän siellä ammuvat! sanoi pieni kyökkipiika. — Me olemme vielä kaukana paikalta.

Sammakot kurnuttivat nyt suossa.

— Kaunista! sanoi kiinalainen hovisaarnaaja. — Nyt minä kuulen sen, tuo muistuttaa pieniä kirkonkelloja.

— Ei, sammakothan siellä! sanoi pieni kyökkipiika. — Mutta nyt minä luulen, että me pian saamme kuulla sen.

Sitten alkoi satakieli laulaa.

— Se se on! sanoi pieni tyttö. — Kuulkaa, kuulkaa! Ja tuolla se istuu! Ja sitten hän viittasi pieneen harmaaseen lintuun ylhäällä oksalla.

— Onko se mahdollista? sanoi kavaljeeri. — Sellaiseksi nyt en koskaan olisi sitä ajatellut. Kuinka se näyttää halvalta, varmaan se on menettänyt värinsä nähdessään luonaan niin paljon ylhäisiä ihmisiä.

— Pieni satakieli! huusi pieni kyökkipiika aivan ääneen. — Armollinen keisarimme soisi niin mielellään, että sinä laulaisit hänelle!

— Suurimmalla mielihyvällä! sanoi satakieli ja lauloi niin, että oli ilo kuunnella.

— On kuin kuulisi lasikellojen soivan! sanoi kavaljeeri. — Ja entä sitten tuo pieni kurkku, kuinka se toimii! On kummallista, ettemme koskaan ole kuulleet sitä ennen. Se tulee saavuttamaan suuren succés'n hovissa!

— Laulanko vielä kerran keisarille? sanoi satakieli, joka luuli, että keisari oli mukana.

— Oivallinen pieni satakieleni, sanoi kavaljeeri, — minulla on suuri ilo kutsua teidät hovijuhlaan illalla, jolloin te tulette lumoamaan hänen keisarillisen armonsa erinomaisella laulullanne.

— Se soveltuu parhaiten luonnon helmaan! sanoi satakieli, mutta seurasi kuitenkin mielellään, kun kuuli, että keisari sitä halusi.

Linna oli pantu oikein juhla-asuun. Seinät ja lattiat, jotka olivat posliinia, loistivat monien tuhansien kultalamppujen valossa. Mitä kauneimpia kukkasia, jotka saattoivat helistä oikein hyvin, oli asetettu käytäviin. Siellä oli juoksua ja vetoa, mutta niinpä soivat nyt juuri kaikki kellot, niin ettei voinut kuulla sanaakaan.

Keskelle suurta salia, missä keisari istui, oli asetettu kultaorsi ja sillä piti satakielen istua. Koko hovi oli siellä ja pieni kyökkipiika oli saanut luvan seisoa oven takana, koska hänellä nyt oli todellisen kyökkipiian arvonimi. Kaikki olivat he parhaimmassa juhla-asussaan ja kaikki he katsoivat pieneen harmaaseen lintuun, jolle keisari nyökytti päätään.

Ja satakieli lauloi niin kauniisti, että kyyneleet nousivat keisarin silmiin, kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan ja silloin lauloi satakieli vieläkin kauniimmin, se meni oikein sydämeen. Ja keisari oli kovin iloinen ja hän sanoi, että satakielen pitää saada hänen kultatohvelinsa kannettavaksi kaulassa. Mutta satakieli kiitti, se oli jo saanut palkintoa tarpeeksi.

— Minä olen nähnyt kyyneliä keisarin silmissä, se on minulle runsain aarre. Keisarin kyynelissä on ihmeellinen voima. Jumala tietää, että olen tarpeeksi palkittu!

Ja sitten se taas lauloi suloisella, hartaalla äänellään.

— Se on suloisinta kiemailua, mitä tunnen! sanoivat naiset ympärillä, ja sitten he ottivat vettä suuhunsa nielläkseen, kun joku puhui heille. He luulivat hekin olevansa satakieliä. Niin, lakeijat ja kamarineidit antoivat tietää, että hekin olivat tyytyväiset, ja se merkitsee paljon, sillä he ovat kaikkein vaikeimmat tyydyttää. Niin, satakieli todella oikein onnistui!

Sen piti nyt jäädä hoviin, sillä piti olla oma häkkinsä sekä vapaus kävellä kaksi kertaa päivällä ja kerran yöllä. Se sai mukaansa kaksitoista palvelijaa, jokainen oli pannut silkkinauhan sen jalan ympäri ja jokainen piti lujasti kiinni. Siitä kävelystä ei ollut ensinkään huvia.

Koko kaupunki puhui tuosta merkillisestä linnusta ja jos kaksi ihmistä kohtasi toisensa, niin ei toinen sanonut muuta kuin: — sat —! ja toinen sanoi: — … kieli! Ja sitten he huokasivat ja ymmärsivät toisensa, niin, yksitoista ruokakauppiaan lasta sai nimensä linnun mukaan, mutta yhdelläkään niistä ei ollut ainoaa säveltä rinnassaan.

Eräänä päivänä tuli keisarille suuri käärö, jonka päälle oli kirjoitettuna: Satakieli.

— Tuossapa nyt saamme uuden kirjan kuuluisasta linnustamme! sanoi keisari. Mutta se ei ollut mikään kirja, se oli pieni taitonäyte: rasiassa oli keinotekoinen satakieli, jonka tuli olla elävän kaltainen, mutta johon oli kauttaaltaan upotettu timantteja, rubiineja ja safiireja. Niin pian kuin keinotekoinen lintu vedettiin, osasi se laulaa yhden niistä kappaleista, jotka oikea lauloi, ja sitten meni pyrstö ylös ja alas ja kimmelsi hopeaa ja kultaa. Kaulassa riippui pieni nauha ja siihen oli kirjoitettu: Japanin keisarin satakieli on köyhä Kiinan keisarin satakielen rinnalla.

— Se on kaunista! sanoivat he kaikki, ja se, joka oli tuonut keinotekoisen linnun, sai heti keisarillisen satakielen-tuojan arvonimen.

— Nyt niiden pitää laulaa yhdessä. Siitäpä tulee duetto!

Ja sitten niiden piti laulaa yhdessä, mutta se ei oikein tahtonut käydä, sillä oikea satakieli lauloi omalla tavallaan ja keinotekoinen lintu kulki valsseilla.

— Siinä ei ole mitään syytä, sanoi pelimestari, — se pysyy ehdottomasti tahdissa ja on kokonaan minun kouluani!

Sitten piti keinotekoisen linnun laulaa yksinään. Sen menestys oli yhtä suuri kuin oikeankin ja sittenhän se oli niin paljon kauniimpi katsella: se kimmelsi kuin rannerenkaat ja rintaneulat.

Kolme ja kolmekymmentä kertaa lauloi se yhden ja saman kappaleen eikä se kuitenkaan ollut väsyksissä. Ihmiset olisivat mielellään kuulleet sen taas uudestaan, mutta keisari arveli, että nyt pitää elävänkin satakielen taas vähän laulaa. Mutta missä se oli? Ei kukaan ollut huomannut, että se oli lentänyt ulos avonaisesta ikkunasta, pois vihreihin metsiinsä.

— Mutta mitä tämä on! sanoi keisari. Ja kaikki hoviväki moitti mukana, että satakieli oli hyvin kiittämätön eläin. — Meillä on toki paras lintu! sanoivat he ja sitten piti keinotekoisen linnun taasen laulaa, ja kolmannenkymmenennen neljännen kerran saivat he kuulla saman kappaleen, mutta he eivät vielä kokonaan osanneet sitä, koska se oli niin vaikea, ja pelimestari kehui lintua niin erinomaiseksi, niin, jopa hän vakuutti, että se oli parempi kuin oikea satakieli, eikä vain vaatteiden ja monien kauniiden timanttien puolesta, vaan myöskin sisällisesti.

— Sillä katsokaa, hyvät herrasväet, keisari ennen kaikkia! Oikeasta satakielestä ei koskaan voi laskea, mitä siitä tulee, mutta keinotekoisessa linnussa on kaikki määrättyä! Niin tulee olemaan eikä toisella tavalla. Kaikki voi selittää, sen voi hajoittaa ja näyttää inhimilliselle ajattelulle, kuinka valssit sijaitsevat, kuinka ne käyvät ja kuinka toinen seuraa toista.

— Aivan kuin minun suustani! sanoivat he kaikki, ja pelimestari sai luvan seuraavana sunnuntaina näyttää linnun kansalle. Heidän piti myöskin kuulla sen laulavan, sanoi keisari. Ja he kuulivat sen ja he kävivät niin tyytyväisiksi, ikäänkuin he olisivat juoneet itsensä hyväntuulisiksi teevedestä, sillä se nyt on aivan kiinalaista, ja kaikki sanoivat silloin: E! ja nostivat ilmaan sen sormen, jota sanotaan nuolusormeksi ja sitten he nyökkäsivät. Mutta köyhä kalastaja, joka oli kuullut oikean satakielen, sanoi:

— Kyllähän se kuuluu kauniilta ja muistuttaa myöskin, mutta jotakin puuttuu, en tiedä mitä!

Oikea satakieli oli karkoitettu maasta ja valtakunnasta.

Keinotekoisen linnun paikka oli silkkityynyllä aivan keisarin vuoteen ääressä. Kaikki lahjat, jotka se oli saanut, kulta ja jalokivet, olivat sen ympärillä, ja arvonimeltä oli se kohonnut korkeakeisarilliseksi yöpöytälaulajaksi arvoluokkaa yksi vasemmalle puolelle, sillä keisari laski sen puolen olevan ylhäisimmän, millä sydän oli ja sydän sijaitsee vasemmalla puolella keisarillakin. Ja pelimestari kirjoitti kaksikymmentä viisi nidettä keinotekoisesta linnusta. Se oli niin oppinutta ja pitkää ja täynnä kaikkein vaikeimpia kiinalaisia sanoja, ja kaikki ihmiset sanoivat lukeneensa ja ymmärtäneensä sen, sillä muutenhan he olisivat olleet tyhmät ja heitä olisi koputettu vatsaan.

Niin meni kokonainen vuosi: keisari, hovi ja kaikki muut kiinalaiset osasivat ulkoa jokaisen pienen kulahduksen keinotekoisen linnun laulussa, mutta juuri sentähden pitivät he nyt kaikkein enimmin siitä. He saattoivat itse laulaa mukana ja sen he tekivät. Katupojat lauloivat: Tsitsitshii! Klukklukkluk! Ja keisari lauloi sen. Niin, varmaan se oli kaunista!

Mutta eräänä iltana, juuri kun keinotekoinen lintu lauloi ja keisari makasi vuoteessa ja kuunteli sitä, pani linnun sisässä: Svup! Jokin meni rikki. Kaikki pyörät hyrräsivät ja sitten pysähtyi musiikki.

Keisari hypähti heti vuoteesta ja kutsutti henkilääkärinsä, mutta mitäpä hän voi auttaa! Sitten he antoivat tuoda kellosepän ja monen puhumisen ja katsomisen perästä sai hän linnun kutakuinkin kuntoon, mutta hän sanoi, että sitä piti hyvin säästää, sillä sen tapit olivat kovin kuluneet eikä ollut mahdollista panna uusia sillä lailla, että musiikki saattoi käydä varmasti. Oli suuri suru! Vain kerran vuodessa uskallettiin antaa keinotekoisen linnun laulaa ja sekin oli liikaa. Mutta sitten piti pelimestari pienen puheen, käyttäen noita vaikeita sanoja ja lausui, että kaikki oli yhtä hyvin kuin ennenkin, ja niin oli kaikki yhtä hyvin kuin ennenkin.

Nyt oli viisi vuotta kulunut ja maa sai todella suuren surun, sillä pohjaltaan pitivät he kaikki keisaristaan: nyt hän oli sairas eikä voinut elää, niin sanottiin, uusi keisari oli jo valittu ja kansa seisoi ulkona kadulla ja kysyi kavaljeerilta, kuinka heidän keisarinsa voi.

— P! sanoi hän ja ravisti päätään.

Kylmänä ja kalpeana makasi keisari suuressa, muhkeassa vuoteessaan. Koko hovi luuli häntä kuolleeksi ja jokainen heistä juoksi pois tervehtimään uutta keisaria. Kamaripalvelijat juoksivat ulos puhumaan tästä ja linnanpiiat pitivät suuria kahviseuroja. Kaikkiin saleihin ja käytäviin oli levitetty verkaa, jottei kuulisi kenenkään käyvän ja sentähden oli siellä niin hiljaista, niin hiljaista. Mutta keisari ei vielä ollut kuollut. Kankeana ja kalpeana makasi hän komeassa sängyssä, jolla oli pitkät samettiverhot ja raskaat kultatupsut. Korkealla ylhäällä oli ikkuna auki ja kuu paistoi keisariin ja keinotekoiseen lintuun.

Keisari raukka tuskin saattoi hengittää, oli kuin jokin olisi istunut hänen rintansa päällä. Hän avasi silmänsä ja silloin hän näki, että se oli Kuolema, joka istui hänen rintansa päällä ja oli ottanut päähänsä hänen kultakruununsa ja piti toisessa kädessään keisarin kultasapelia, toisessa hänen mahtavaa lippuaan. Ja yltympäri, suurten samettisten vuodeuudinten poimuista pisti esiin kummallisia päitä, toiset hyvin rumia, toiset suloisen lempeitä: ne olivat kaikki keisarin hyvät ja huonot teot, jotka katselivat häneen nyt, kun Kuolema istui hänen sydämensä päällä.

— Muistatko sen? kuiskasi toinen toisensa jälkeen. — Muistatko sen? Ja sitten ne kertoivat hänelle niin paljon, että hiki tunki esiin hänen otsaltaan.

— Sitä en koskaan ole tietänyt! sanoi keisari. — Soittoa, soittoa! Suuri kiinalainen rumpu! huusi hän, — etten toki kuulisi kaikkea, mitä ne sanovat!

Ja ne jatkoivat ja Kuolema nyökkäsi, niinkuin kiinalainen, kaikkeen, mitä sanottiin.

— Soittoa, soittoa! huusi keisari. — Sinä pieni, suloinen kultalintu, laula toki, laula! Minä olen antanut sinulle kultaa ja kalleuksia, olen itse ripustanut kultatohvelini kaulaasi, laula toki, laula!

Mutta lintu pysyi hiljaa, ei ollut ketään vetämässä sitä eikä se muutoin laulanut. Mutta Kuolema jäi katselemaan keisariin, suurilla tyhjillä silmäkuopillaan ja siellä oli niin hiljaista, niin hirvittävän hiljaista.

Silloin kajahti samassa aivan likellä ikkunaa mitä kaunein laulu: pieni, elävä satakieli istui oksalla ulkopuolella. Se oli kuullut keisarinsa hädästä ja oli sentähden tullut laulamaan hänelle lohdutusta ja toivoa. Ja sitä myöten kuin se lauloi, kävivät haamut kalpeammiksi ja kalpeammiksi, veri joutui yhä vilkkaampaan liikkeeseen keisarin heikossa ruumiissa ja itse Kuolemakin kuunteli ja sanoi: — Jatka, pieni satakieli, jatka!

— Kyllä, jos annat minulle muhkean kultasapelin! Kyllä, jos annat minulle upean lipun! Jos annat minulle keisarin kruunun!

Ja Kuolema antoi jokaisen kalleuden yhdestä laulusta, ja satakieli jatkoi vielä lauluaan, ja se lauloi hiljaisesta hautausmaasta, missä valkoiset ruusut kasvavat, missä seljapuu lemuaa ja missä jälkeenjääneiden kyyneleet kostuttavat tuoretta nurmea. Silloin alkoi Kuolema ikävöidä puutarhaansa ja liiteli kylmänä valkoisena sumuna ikkunasta.

— Kiitos, kiitos! sanoi keisari, — sinä taivainen pieni lintu, minä kyllä tunnen sinut! Minä karkoitin sinut maasta ja valtakunnasta ja sinä lauloit pahat näyt vuoteeni luota, sait Kuoleman pois sydämeltäni. Kuinka minä palkitsenkaan sinua?

— Sinä olet palkinnut minut! sanoi satakieli. — Sain kyyneleet nousemaan silmiisi, kun ensi kerran lauloin. Sitä en koskaan unohda! Ne ovat niitä jalokiviä, jotka virvoittavat laulajan sydäntä. Mutta nuku nyt ja parane ja voimistu! Minä laulan sinulle!

Ja se lauloi. Ja keisari meni uneen, niin lempeä ja virvoittava oli tuo uni.

Aurinko paistoi häneen ikkunoista, kun hän voimistuneena ja terveenä heräsi. Kukaan hänen palvelijoistaan ei vielä ollut palannut, sillä he luulivat, että hän oli kuollut, mutta satakieli istui vielä ja lauloi.

— Sinun täytyy aina pysyä luonani! sanoi keisari. — Sinun pitää laulaa vain, kun itse tahdot, ja keinotekoisen linnun minä lyön tuhansiksi kappaleiksi.

— Älä tee sitä! sanoi satakieli, — sehän on tehnyt sen hyvän, minkä se saattoi tehdä. Pidä se niinkuin ennenkin. Minä en voi elää ja olla linnassa, mutta anna minun tulla, kun itse haluan, silloin minä illoin istun oksalla tuolla ikkunan luona ja laulan sinulle, että kävisit iloiseksi ja samalla miettiväksi. Minä laulan sekä onnellisista että niistä, jotka kärsivät. Minä laulan pahasta ja hyvästä, jota ympärilläsi pidetään salassa. Pieni laululintu lentää ympäri, lentää köyhän kalastajan luo, talonpojan katolle, jokaisen luo, joka on kaukana sinusta ja hovistasi. Minä rakastan sydäntäsi enemmän kuin kruunuasi, ja kuitenkin ympäröi kruunua jokin pyhä tuoksu! Minä tulen, minä laulan sinulle — mutta yksi sinun täytyy luvata minulle.

— Kaikki! sanoi keisari ja seisoi siinä kuninkaallisessa puvussaan, johon hän itse oli pukeutunut, ja piteli sapelia, joka oli raskasta kultaa, ylös rintaansa kohti.

— Yhtä sinulta pyydän: älä kerro kenellekään, että sinulla on pieni lintu, joka sanoo sinulle kaikki, niin käy vielä paremmin!

Ja sitten lensi satakieli pois.

Palvelijat tulivat katsomaan kuollutta keisariaan. Niin, siinä he seisoivat, ja keisari sanoi:

— Hyvää huomenta!