Peukalo-Liisa - H. C. Andersen

Oli kerran vaimo, jonka niin kovasti teki mieli pientä lapsukaista, mutta hän ei käsittänyt mistä hän sellaisen saisi. Hän meni vanhan noita-akan luo ja sanoi: "minä tahtoisin niin kovin mielelläni pienen lapsen, etkö sinä neuvoisi minulle mistä minä sen saisin?"

"Ehkäpä tästä suoriudutaan!" sanoi noita-akka. "Minä annan sinulle siemenen — sellaisia siemeniä ei heitetäkään joka miehen peltoon eikä viskata kanojen syötäviksi. Pistä se kukkaruukkuun, niin saat nähdä kuinka käy."

"Paljon kiitoksia!" sanoi vaimo ja antoi noita-akalle kaksitoista killinkiä. Sitten hän meni kotiin ja pisti siemenen multaan. Pian siitä kasvoi suuri, kaunis kukka, joka oli ihan tulpanin näköinen, mutta lehdet olivat vielä tiiviisti koossa, ikäänkuin kukka olisi ollut nupulla.

"Kuinka kaunis kukka", sanoi vaimo ja suuteli kukan koreita, keltaisia ja punaisia lehtiä, mutta juuri hänen suudellessaan kuului aika paukahdus, ja kukkanen avautui. Silloin saattoi nähdä, että se oli oikea tulpani, mutta vihreällä istuimella keskellä kukkaa istui pikkuriikkuinen tyttönen. Hän oli niin siron siro ja niin hennon hento, eikä hän ollut kuin peukalon pituinen. Sentähden häntä sanottiinkin Peukalo-Liisaksi.

Kehdokseen sai tyttönen komean, kiillotetun pähkinänkuoren; patjoina oli sinisiä orvokinlehtiä ja tyynynpäällisenä ruusunlehti. Tässä kätkyessä vietti tyttönen yön, mutta päivisin hän leikki pöydällä, jolle vaimo oli asettanut lautasen. Lautasella oli kukkaseppele, jonka varret ulottuivat veteen, mutta keskellä uiskenteli suuri tulpanin lehti, ja sen päällä sai Peukalo-Liisa istua ja siinä hän purjehti laidasta laitaan. Airoina hänellä oli kaksi valkoista jouhta. Kauniilta se näytti. Peukalo-Liisa osasi myöskin laulaa, laulaa niin vienosti ja suloisesti, ettei sitä sanoin saata kuvata.

Eräänä yönä, kun hän nukkui somassa sängyssään, hyppäsi ruma sammakko sisään ikkunasta, jonka ruutu oli rikki. Se oli suuri, märkä, ilkeä sammakko ja se pomppasi suoraa päätä pöydälle, jolla Peukalo-Liisa nukkui punaisen ruusunlehden alla.

"Mutta tuostapa poikani saa korean morsiamen!" virkkoi sammakko, kävi kiinni pähkinänkuoreen, jossa Peukalo-Liisa nukkui, ja hyppäsi saaliineen päivineen ikkunasta puutarhaan.

Siellä kulki suuri, leveä joki, jonka rannat olivat soiset ja liejuiset. Niillä rannoilla asui sammakko poikineen. Hyi kuinka se poikakin oli ruma, aivan emänsä näköinen! "Koaks, koaks, brekke-ke-keks!" sen se sai suustaan, kun näki suloisen tyttösen pähkinänkuoressa.

"Älä puhu niin ääneen, ettei hän herää!" neuvoi vanha sammakko, "hän voi tästä vielä lähteä karkuun, hänhän on kevyt kuin joutsenen untuva. Me panemme hänet leveälle lumpeen lehdelle, siellähän se pikkuinen keijukainen on kuin saaressa, sieltä ei hän pääse karkuun ja me saamme rauhassa panna kuntoon vieraskamarin tuolla liejussa. Aijai kuinka teidän siellä tulee hyvä olla!"

Joessa kasvoi paljon lumpeita. Niiden leveät, vihreät lehdet ikäänkuin uiskentelivat veden pinnalla. Suurin lehti oli etempänä muita, ja sinne kuljetti vanha sammakko Peukalo-Liisan pähkinänkuorineen.

Kun tyttö raukka varhain aamulla heräsi ja huomasi missä oli, purskahti hän katkeraan itkuun. Joka taholla suuren vihreän lehden ympärillä oli vettä, hän ei laisinkaan saattanut päästä maihin.

Mutta vanha emäsammakko istua kökötti liejussa ja koristeli kamariaan kaisloilla ja keltaisilla ulpukankukilla, jotta se olisi oikein somana vastaanottaakseen miniän. Sitten hän ilkeän poikansa kanssa uida pulikoi lehdelle, jolla Peukalo-Liisa seisoi. He tulivat noutamaan hänen somaa pientä sänkyään, sillä se oli pantava paikoilleen morsiuskamariin ennen morsiamen tuloa. Vanha emäsammakko niiasi syvään Peukalo-Liisalle ja sanoi: "tässä on nyt minun poikani, sinun tuleva miehesi. Te saatte niin hauskan asunnon tuolla alhaalla mudassa!"

"Koaks, koaks! brekke-ke-keks!" sanoi poika. Muuta ei se saanut suustaan.

Sitten he ottivat soman pienen sängyn ja uivat tiehensä. Mutta Peukalo-Liisa jäi yksin istumaan vihreälle lehdelle ja siinä hän itki katkerasti, sillä hän ei olisi tahtonut asua ilkeän emäsammakon luona eikä ottaa hänen poikaansa miehekseen. Pienet kalat, jotka uiskentelivat vedessä, olivat nähneet emäsammakon ja kuulleet mitä se sanoi. Sentähden nekin nyt nostelivat päitään; niiden teki niidenkin mieli nähdä tyttöä. Heti ensi näkemältä oli hän niiden mielestä niin ihmeen herttainen, ja ne surivat kovasti, että hänen piti joutua ilkeän sammakkoväen käsiin. Mutta ei! Niin ei ikinä saa käydä. Ja kalat kokoontuivat vihreän varren ympärille, jonka päässä Peukalo-Liisan lehti kasvoi, ja nirsivät hampaillaan poikki varren. Ja lehti lipui alas virtaa ja kuljetti Peukalo-Liisaa kauas pois. Ei saattanut sammakko enää saada kiinni.

Peukalo-Liisa purjehti monen kaupungin ohitse, ja pikkulinnut istuivat pensaissa, katselivat häntä ja visersivät: "mikä suloinen neitonen!" Lehti lipui yhä kauemma, ja vihdoin joutui Peukalo-Liisa ulkomaille.

Kaunis, pieni, valkea perhonen liiteli hyvän aikaa hänen ympärillään ja istuutui vihdoin lehdelle, sillä Peukalo-Liisa miellytti sitä suuresti. Ja tyttö puolestaan oli matkaansa hyvin tyytyväinen, sillä täällä ei sammakko voinut häntä saavuttaa. Ja kuinka kaunista niillä seuduin oli! Päivä paistoi veteen, joka kimmelsi kuin kulta. Tyttö otti nauhan vyöltään, köytti sen toiseen päähän perhosen ja kiinnitti toisen pään lehteen. Siten solui lehti eteenpäin entistä nopeammin, ja Peukalo-Liisa, joka seisoi lehdellä, solui mukana.

Samassa tulla huristi siihen suuri turilas, ja kun se äkkäsi hänet, kietoi se kyntensä hänen hennon vartalonsa ympäri ja lennätti hänet puuhun. Mutta vihreä lehti purjehti alas jokea, ja perhonen lensi mukana, sillä se oli köytetty kiinni lehteen eikä päässyt irti.

Herranen aika kuinka Peukalo-Liisa pelästyi, kun turilas rupesi kuljettamaan häntä puuhun! Ja kauniin, valkean perhosen kohtalo häntä eniten suretti, sillä hänhän oli köyttänyt sen kiinni lehteen, sehän ei päässyt irti, senhän täytyi kuolla nälkään. Mutta siitä ei turilas välittänyt vähääkään. Se laski hänet suurimmalle lehdelle minkä puusta löysi, antoi hänen syötäväkseen kukkasten makeaa mehua ja kehui häntä kovin kauniiksi, vaikkei hän ensinkään olekaan turilaan näköinen. Sitten tulivat toiset turilaat, jotka puussa asuivat, vieraisiin; ne tarkastelivat Peukalo-Liisaa, ja turilasneidot liikuttelivat tuntosarviaan ja sanoivat: "voi, voi vaivaista, eihän hänellä ole kuin kaksi jalkaa!"

"Hänellähän ei ole tuntosarvia!" jatkoivat he sitten. "Hänhän on niin kaitainen vyötäisiltään, hyi, ihanhan hän on ihmisen näköinen! Hyi kuinka hän on ruma!" sanoivat turilas-herrat yhdestä suusta. Ja kuitenkin oli Peukalo-Liisa niin ihmeen ihana! Sitä mieltä oli ollut sekin turilas, joka hänet ryösti, mutta kun kaikki muut moittivat häntä rumaksi, rupesi sekin uskomaan häntä rumaksi eikä enää laisinkaan huolinut hänestä. Menköön minne hyvänsä! He raahasivat hänet alas puusta ja panivat satakaunon lehdelle; siihen hän jäi itkemään rumuuttaan, itkemään sitä, ettei turilaillekaan kelvannut, ja kuitenkin oli hän niin kaunis, ettei sitä sanoin saata kuvaella, niin hienoinen ja heleä kuin ihanaisin ruusunlehti.

Koko kesän asui Peukalo-Liisa raukka aivan yksinään suuressa metsässä. Hän punoi vuoteensa heinänkorsista ja asetti sen suuren takkiaislehden alle sateensuojaan. Hänen ruokanaan oli kukkasten makea mehu ja juomanaan kaste, joka aamuisin lepäsi lehdillä. Niin kului kesä ja syksy, mutta sitten tuli talvi, kylmä, pitkä talvi. Kaikki linnut, jotka niin kauniisti olivat laulelleet hänelle, lensivät tiehensä, puut ja kukkaset lakastuivat; suuri takkiaislehti, jonka alla hän oli asunut, käpertyi kokoon niin ettei jälelle jäänyt kuin keltainen, kuihtunut varsi. Ja Peukalo-Liisaa paleli niin kauheasti, sillä hänen vaatteensa olivat kaikki risoina ja hän oli niin pieni ja hento; varmaankin tyttö raukan täytyi paleltua kuoliaaksi. Rupesi satamaan lunta, ja jokainen lumihiutale oli hänelle kuin meille kokonainen lapiollinen lunta, sillä me olemme suuret, mutta hän oli vain peukalon pituinen. Hän koetti kääriytyä kuihtuneeseen lehteen, mutta ei se lämmittänyt. Hän värisi vilusta.

Aivan likellä sitä metsää, johon hän oli joutunut, oli suuri viljavainio. Mutta vilja oli aikoja sitten korjattu, ja vain kuiva, alaston sänki nousi routaisesta maasta. Peukalo-Liisa kulki sänkipellossa kuin missäkin metsässä. Hän värisi vilusta. Vihdoin saapui hän peltohiiren asunnolle. Sängen juurelta johti pieni oviaukko alas maahan. Siellä asui peltohiiri lämpöisessä, rauhallisessa pirtissään, joka oli täynnä jyviä. Sitäpaitsi sillä oli keittiö ja ruoka-aitta. Pikku Peukalo-Liisa raukka pysähtyi ovelle kuten köyhä kerjäläistyttö ainakin ja anoi jyväkipinää, sillä hän ei kahteen päivään ollut saanut mitään syödäkseen.

"Voi sinua raukkaa!" sanoi peltohiiri, joka pohjaltaan oli hyväsydäminen, vanha peltohiiri, "tule sinä vain lämpöiseen pirttiini ja syö minun kanssani!"

Peltohiiri rupesi pitämään Peukalo-Liisasta.

"Sinä säätkin jäädä luokseni koko talveksi", sanoi se, "mutta sinun pitää siistiä ja puhdistaa pirttini ja kertoa minulle satuja, sillä niistä minä kovin paljon pidän." Peukalo-Liisa teki niinkuin se hyvä, vanha peltohiiri käski, ja viihtyi hyvin.

"Pian meille tulee vieraita!" selitti peltohiiri eräänä päivänä, "naapurini käy tavallisesti joka viikko minua tervehtimässä. Hän on paljoa paremmissa varoissa kuin minä, hänellä on suuria saleja ja hän käy hyvin kauniissa mustassa samettiturkissa. Jos sinä saisitkin hänet mieheksesi, niin ei sinulla olisi hätää. Mutta hän ei näe mitään. Kerro sinä hänelle kauneimmat sadut mitä ikinä osaat!"

Ei Peukalo-Liisa viitsinyt ruveta hänelle kertomaan mitään, eikä hän huolinut peltohiiren naapuria miehekseen, sillä se oli myyrä. Tulihan hän tervehtimään, tuli mustassa samettiturkissaan, ja peltohiiri kehui hänen rikkauttaan ja oppiaan. Hänen talonsa oli kaksikymmentä kertaa suurempi kuin peltohiiren ja kovin oppinut hän oli, mutta aurinkoa ja kauniita kukkasia ei hän voinut kärsiä ja niistä hän aina puhui pahaa, sillä hän ei koskaan ollut niitä nähnyt. Peukalo-Liisan piti laulaa hänelle, ja hän lauloi sekä: "Lennä, lennä leppälintu!" että "Minä seison korkealla vuorella", ja myyrä rakastui häneen hänen kauniin äänensä tähden. Mutta ei hän mitään sanonut, hän oli kovin vakava mies.

Aivan hiljan oli hän kaivanut maahan pitkän käytävän, joka johti hänen taloltaan peltohiiren talolle, ja sinne kehotti hän peltohiirtä ja Peukalo-Liisaa lähtemään kävelylle, kun vain halutti. Samalla huomautti hän, ettei heidän pidä pelästyä kuollutta lintua, joka makaa käytävässä. Se on todella aivan oikea lintu sulkineen, siipineen, nokkineen päivineen. Varmaan se on kuollut aikoja sitten, aivan talven alussa. Ovat sattuneet kuoppaamaan juuri hänen käytävänsä kohdalle.

Myyrä pisti hampaisiinsa kappaleen lahoa puuta, sellaista, joka loistaa pimeässä, ja läksi heidän edellään pitkään, pimeään käytävään. Kun he tulivat sille kohdalle, missä kuollut lintu makasi, nosti myyrä leveän nokkansa lakeen ja puhkaisi siihen suuren reiän, jotta valo pääsi tunkemaan sisään. Keskellä permantoa makasi kuollut pääskynen, kauniit siivet painettuina kylkiä vastaan, jalat ja pää höyhenten suojassa. Varmaan se raukka oli kuollut viluun. Peukalo-Liisan kävi lintua niin kovin sääli, hän rakasti kaikkia pikkulintuja, olivathan ne koko kesän laulaneet ja viserrelleet hänen ilokseen. Mutta myyrä potkaisi lintua jalkatyngällään ja sanoi: "eipäs enää vikise! Olisi sekin ollut surkeaa, jos olisi pitänyt syntyä linnuksi. Minun lapsistani, Jumalan kiitos, ei tule lintuja. Eihän tuolla tuollaisella lintu raukalla ole muuta kuin se ainainen lirulorunsa, ja se totta maar ei elätä. Kun talvi tulee, on nälkäkuolema edessä!"

"Te olette järkevä mies, ja kyllä se niin on kuin sanotte", huomautti peltohiiri. "Mitä on linnulla lirulorustaan hyötyä, kun talvi tulee? Näe nälkää ja vilua. Mutta komealtahan sen sanovat kuuluvan!"

Peukalo-Liisa ei puhunut mitään, mutta kun hänen seuralaisensa kääntyivät selin lintuun, kumartui hän sen puoleen, siirsi syrjään höyheniä, joitten peitossa pää oli, ja suuteli sulkeutuneita silmiä. "Ehkäpä juuri tämä lintunen kesällä minulle niin kauniisti lauloi", ajatteli hän. "Kuinka paljon iloa se minulle tuotti, rakas, kaunis lintu!"

Myyrä tukki läven, josta päivä oli pilkistänyt sisään, ja saattoi naiset kotiin. Mutta yöllä ei Peukalo-Liisa laisinkaan voinut nukkua. Vihdoin nousi hän vuoteeltaan ja punoi heinistä suuren, kauniin peitteen, jonka vei käytävään ja levitti kuolleen linnun päälle. Sitten hän pani pehmeää pumpulia, jota oli tavannut peltohiiren pirtistä, linnun kupeille, jottei sen tulisi kolkoksi levätä kylmässä maassa.

"Hyvästi, herttainen, pieni lintu!" lausui hän. "Hyvästi! ja kiitos siitä, että niin kauniisti lauloit kesällä, kun puut kaikki olivat vihreät ja armas aurinko meitä lämmitti!" Hän painoi päänsä linnun rintaa vastaan, mutta säikähti samassa pahanpäiväisesti, sillä tuntui siltä kuin siellä olisi sykähtänyt. Linnun sydän siellä todella olikin sykähtänyt. Sillä lintu ei ollutkaan kuollut, se oli maannut horroksissa ja virkosi, kun se pääsi lämpöiseen.

Syksyllä lentävät kaikki pääskyset pois lämpöisiin maihin, mutta jos joku sattuu myöhästymään, niin sen käy huonosti: se kohmettuu, putoaa kuin kuolleena maahan, jää siihen paikkaan ja peittyy kylmään lumeen.

Peukalo-Liisa vallan vapisi, niin kauheasti hän oli pelästynyt, sillä hänen rinnallaan, joka oli vain peukalon pituinen, oli lintu hirmuisen suuri. Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mieltänsä, järjesteli pumpulia pääskysraukan ympärille ja nouti omasta vuoteestaan mintunlehden linnun pään peitteeksi.

Seuraavana yönä hän taasen hiipi linnun luo ja silloin hän jo tapasi sen ilmi elävänä. Niin voimaton se kuitenkin! oli, että se vain hetkisen jaksoi katsella Peukalo-Liisaa, joka seisoi laho puupalanen kädessään, sillä eihän hänellä muuta lyhtyä ollut.

"Kiitos sinulle, sinä suloinen lapsukainen!" sanoi sairas pääskynen, "sinä olet minua niin lämmittänyt, että pian saan takaisin voimani ja pääsen lentämään lämpöiseen auringonpaisteeseen!"

"Voi, voi!" huokasi tyttö, "ulkona on kylmä, maa roudassa ja lunta sataa! Pysy sinä lämpöisessä sängyssäsi, kyllä minä hoidan sinua!"

Hän nouti kukkasen lehdellä pääskyselle vettä, ja juodessaan kertoi pääskynen, että orjantappurapensas oli haavoittanut sen toisen siiven. Sentähden ei se ollut päässyt lentämään niin nopeasti kuin muut pääskyset, jotka lensivät kauas pois lämpöisiin maihin. Vihdoin se oli pudonnut alas maahan, mutta enempää ei se muistanut eikä se ensinkään tietänyt minne se oli joutunut.

Koko talven se viipyi piilossa käytävässä, ja Peukalo-Liisa piti sitä hyvänä ja rakasti sitä. Myyrä ja peltohiiri eivät saaneet vähääkään vihiä asiasta, sillä eiväthän he voineet kärsiä köyhää pääskysparkaa.

Kun kevät tuli ja auringon lämpö alkoi tuntua maan sisään, sanoi pääskynen hyvästi Peukalo-Liisalle. Tyttö avasi läven, jonka myyrä oli tehnyt käytävän lakeen, päivä paistoi leppoisesti, ja pääskynen kysyi eikö tyttö tahtoisi lähteä mukaan: sopii istuutua selkään, sitten lähdetään lentoon ja kiidetään vihreään metsään. Mutta Peukalo-Liisa tiesi, että vanha peltohiiri olisi tullut surulliseksi, jos hän olisi lähtenyt.

"En saata lähteä!" sanoi Peukalo-Liisa. "Hyvästi sitten, hyvästi, sinä hyvä, herttainen tyttö!" lausui pääskynen ja kiiti auringonpaisteeseen. Peukalo-Liisa jäi katselemaan sen menoa ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, sillä hän piti niin kovin paljon pääskysraukasta.

"Kvivit, kvivit!" viserteli lintu ja lensi vihreään metsään.

Peukalo-Liisa oli kovin suruissaan. Hän ei hetkeksikään päässyt lämpöiseen auringonpaisteeseen. Pian kylvettiin peltokin, joka oli heidän asuntonsa päällä, ja vilja kasvoi niin korkeaksi, että se pienelle, peukalon pituiselle tyttö raukalle oli kuin kokonainen synkkä metsä.

"Tänä kesänä sinun pitää neuloa myötäjäisesi!" selitti peltohiiri Peukalo-Liisalle, sillä naapuri, myyräjörö, joka alituisesti herrasteli mustassa samettiturkissa, oli nyt kosinut. "Sinulla pitää olla sekä villa- että liinavaatetta! Sinulla pitää olla sekä pito- että makuuvaatetta, kun tulet myyrän vaimoksi!" Peukalo-Liisan piti kehrätä värttinällä, ja peltohiiri palkkasi neljä hämähäkkiä, jotka yöt päivät kutoivat ja kehräsivät. Joka ilta tuli myyrä tervehtimään ja jutteli silloin aina, että kunhan kesä nyt kuluu loppuun, niin ei auringon paahde enää tunnu niin pahasti maan sisään; sehän polttaa maan kovaksi kuin kivi. Niin, kesän kuluttua piti Peukalo-Liisan ja myyrän viettää häitä, mutta Peukalo-Liisa ei ollut ensinkään hyvillään, sillä eihän hän vähääkään välittänyt ikävästä myyrästä. Joka aamu, kun aurinko nousi, ja joka ilta, kun se laski, hiipi hän ovelle katsomaan. Ja kun tuuli hajoitti viljan latvoja ja sininen taivas tuli näkyviin, huomasi tyttö kuinka valoisaa ja kaunista maan päällä sentään oli, ja hänet valtasi halu nähdä rakkaan pääskysensä. Mutta eihän sitä kuulunut, varmaan se lenteli kaukana poissa, kauniissa, vihreässä metsässä.

Kun syksy sitten tuli, olivat Peukalo-Liisan myötäjäiset ihan valmiina.

"Neljän viikon perästä juodaan häitäsi!" sanoi peltohiiri. Mutta Peukalo-Liisa purskahti itkuun ja selitti, ettei hän huoli ikävää myyrää.

"Jonnin joutavia!" sanoi peltohiiri, "älä sinä rupea tästä uppiniskaiseksi, taikka näytän valkeat hampaani! Sinä saat niin komean miehen. Sellaista turkkia kuin hänen samettiturkkinsa ei ole itse kuningattarellakaan. Hänellä on tuvat, aitat tavaraa täynnä. Kiitä sinä Jumalaa, että saat sellaisen miehen!"

Häät olivat ovella. Myyrä oli jo saapunut noutamaan Peukalo-Liisaa; heidän piti asua syvällä maan sisässä, Peukalo-Liisan ei koskaan pitänyt saada nähdä lämmintä aurinkoa, sillä sitä ei hänen sulhasensa kärsinyt. Lapsi raukka oli kovin suruissaan, kun piti sanoa hyvästi ihanalle auringolle, jota toki peltohiiren luona oli saanut katsella edes ovensuusta.

"Jää hyvästi, kirkas aurinko!" sanoi hän, ojensi kätensä ilmaan ja astui pari askelta peltohiiren asunnon ulkopuolelle. Oli nimittäin syksy, vilja oli korjattu, ja peltoa peitti vain kuiva sänki. "Hyvästi, hyvästi!" toisteli hän ja kietoi käsivartensa pienen, punaisen kukan ympäri. "Vie rakkaalle pääskyselle terveiseni, jos näet sen!"

"Kvivit, kvivit!" kuului samassa hänen päänsä päältä, ja kun hän silmänsä nosti, näki hän pääskysen tulla viilettävän. Suuresti se ilostui, kun se Peukalo-Liisan näki. Tyttö rupesi sitten uskomaan hänelle surujaan, ettei hän ensinkään huolisi ilkeää myyrää miehekseen ja että hänen täytyy asua syvällä maan sisässä, minne ei päivä milloinkaan paista. Hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan purskahti itkuun.

"Nyt tulee kylmä talvi", sanoi pääskynen, "minä lennän kauas pois, lämpöisiin maihin. Tahdotko tulla mukaan? Istu selkääni, ota vyösi ja köytä itsesi lujasti kiinni, niin lennämme tiehemme ja jätämme ilkeän myyrän ja hänen pimeän pirttinsä oman onnensa nojaan. Lennämme vuorten yli lämpöisiin maihin, missä päivä paistaa leppeämmin kuin täällä ja missä on ikuinen kesä ja kauniita kukkia. Tule vain mukaani, sinä herttainen pieni Peukalo-Liisa, joka pelastit henkeni, kun makasin tainnoksissa pimeässä maakuopassa!"

"Minä seuraan sinua!" sanoi Peukalo-Liisa, asettui linnun selkään, ojensi jalkansa sen levitetyille siiville ja köytti itsensä vyöllään kiinni tukevimpaan sulkaan. Lintu kohosi korkealle ilmaan ja lähti lentämään metsien ja järvien poikki, yli suurten vuorien, joilla lepää ikuista lunta. Peukalo-Liisaa paleli kylmässä ilmassa, mutta hän keksi keinon, painautui linnun lämpöisiin höyheniin ja pisti pienen päänsä esiin katselemaan kaikkea maailman kauneutta.

Vihdoin he saapuivat lämpöisiin maihin. Aurinko paistoi siellä paljoa kirkkaammin kuin täällä, taivas kaarteli kahta korkeampana, ja muureilla ja aidoilla kasvoi koreita vihreitä ja sinertäviä viinirypäleitä. Metsässä riippui sitruuneja ja appelsiineja, myrtit ja rosmarinit lemusivat, maantiellä juoksenteli kauniita lapsia, ja heidän leikkitovereinaan oli suuria, kirjavia perhosia. Mutta pääskynen lensi vieläkin etelämmäksi, ja luonto kävi yhä kauniimmaksi. Komeitten, vihreiden puitten siimeksessä, sinisen järven rannalla, oli hohtavan valkea marmorilinna. Ammoisista ajoista oli se siinä seisonut, ja viiniköynnös kierteli ylös korkeita pilareja. Räystään alla oli paljon pääskysenpesiä; siellä oli senkin pääskysen asunto, joka kuljetti Peukalo-Liisaa.

"Tässä minä asun!" sanoi pääskynen; "mutta ehkä sinun tekee mielesi poimia kukkasia. Ota kaunein, minä lasken sinut maahan. Saat nähdä, että tulet viihtymään, sinä saat mitä ikinä tahdot."

"Kuinka hauskaa!" huudahti tyttö ja leipoi pieniä käsiään.

Suuri valkoinen marmoripilari oli kaatunut maahan ja taittunut kolmesta kohden. Marmorikappaleitten välissä kasvoi ihania, suuria, valkeita kukkia. Pääskynen valitsi leveän lehden ja asetti Peukalo-Liisan sille istumaan. Mutta hyvänen aika kuinka Peukalo-Liisa hämmästyi! Keskellä kukkaa istui pieni mies, joka oli niin läpikuultavan valkoinen, että olisi luullut hänen olleen lasista. Hänen päässään oli mitä kaunein kultainen kruunu, ja hänen olkapäillään välkkyi mitä ihanimmat siivet. Eikä hän ollut yhtään suurempi kuin Peukalo-Liisa.

Hän oli sen kukkasen enkeli.

Jokaisessa kukkasessa asui pieni mies tai nainen, ja tämä oli heidän kaikkien kuninkaansa.

"Hyvänen aika kuinka hän on kaunis!" kuiskasi Peukalo-Liisa pääskyselle.

Pieni prinssi pelästyi aika lailla pääskystä, sillä olihan se kokonainen jättiläislintu hänen rinnallaan, joka oli niin kovin pieni ja hento. Mutta kun hän näki Peukalo-Liisan, ihastui hän, sillä niin kaunista tyttöä ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt. Sentähden otti hän kultaisen kruunun päästään ja laski sen tytön päähän, tiedusteli hänen nimeänsä ja kysyi tahtoiko hän tulla hänen vaimokseen ja kaikkien kukkasten kuningattareksi. Oli tämä kosija sentään toista kuin sammakon poika ja myyrä mustassa samettiturkissaan! Peukalo-Liisa antoikin myöntävän vastauksen kauniille prinssille, ja jokaisesta kukkasesta astui nyt esiin mies tai nainen ja he olivat niin kauniit, että oikein silmää hiveli. Jokainen riensi tuomaan Peukalo-Liisalle lahjaansa, mutta kauneimman lahjan antoi suuri, valkoinen kärpänen, sillä se antoi parin kauniita siipiä; ne kiinnitettiin paikalla Peukalo-Liisan olkapäihin, ja hänkin saattoi nyt lennellä kukkasesta kukkaseen. Suuri riemu vallitsi kukkasten valtakunnassa, ja pääskynen istui pesällään ja viserteli niin kauniisti kuin ikinä taisi. Sen sydämessä vallitsi kuitenkin suru, sillä se piti Peukalo-Liisasta niin paljon, ettei se koskaan olisi tahtonut erota hänestä.

"Emme me enää tahdo sanoa sinua Peukalo-Liisaksi!" sanoi kukkasten enkeli hänelle. "Se on niin ruma nimi, ja sinä olet niin kaunis. Me annamme sinulle nimen Kevätär."

"Hyvästi, hyvästi!" visersi pääskynen, lensi pois lämpöisistä maista ja palasi takaisin pohjoiseen. Siellä on mies, joka osaa kertoa kaikellaisia tarinoita. Tämän miehen räystään alla oli pääskysen pesä, ja pääskynen viserteli miehelle visertelemistään "kvivit, kvivit!" Ja sen suusta on tämäkin tarina kotoisin.