Nukku-Matti - H. C. Andersen

Koko maailmassa ei ole ketään, joka osaa niin paljon satuja kuin Nukku-Matti — hän vasta osaa kertoa!

Tuossa iltapuolella, kun lapset somasti istuvat pöydän ääressä tai pienellä jakkarallaan, tulee Nukku-Matti. Hän tulee hyvin hiljaa ylös portaita, sillä hän kulkee sukkasillaan, hän avaa aivan hiljaa oven ja hyit! sitten hän ruiskauttaa lämmintä maitoa silmiin, niin hiukan, niin hiukan, mutta kuitenkin aina niin tarpeeksi, etteivät he voi pitää silmiä auki eivätkä sentähden nähdä häntä. Hän hiipii aivan taakse, puhaltaa hiljaa heidän niskaansa ja niin käyvät heidän päänsä raskaiksi, oi niin! Mutta se ei tee kipeää, sillä Nukku-Matti tarkoittaa juuri hyvää lapsille. Hän vain tahtoo, että he olisivat hiljaa ja sitä he ovat parhaiten, kun heidät saa sänkyyn. Heidän pitää olla hiljaa, jotta hän voi kertoa heille satuja.

Kun lapset nyt nukkuvat, istuutuu Nukku-Matti vuoteelle. Hän on hyvissä vaatteissa, hänen takkinsa on silkkiä, mutta mahdotonta on sanoa, minkä värinen se on, sillä se hohtaa vihreältä, punaiselta ja siniseltä aina sitä mukaa, kuin hän kääntyy. Molemmissa kainaloissaan on hänellä sateenvarjo, toisessa on kuvia ja sen hän nostaa hyvien lapsien ylle, ja niin näkevät he koko yön unissaan mitä kauneimpia satuja. Ja toinen sateenvarjo hänellä on, jossa ei ole yhtään mitään, ja sen hän nostaa pahankuristen lasten ylle, niin he nukkuvat niin hullusti eivätkä ole aamulla, kun heräävät, nähneet vähintäkään unta.

Nyt me saamme kuulla, kuinka Nukku-Matti koko viikon tuli joka ilta erään pienen pojan luo, jonka nimi oli Jalmari, ja mitä hän kertoi hänelle! Niitä on kokonaista seitsemän satua, sillä viikossa on seitsemän päivää.

Maanantai.

— Kuuleppas nyt! sanoi Nukku-Matti illalla, kun oli saanut Jalmarin vuoteeseen, — nyt minä koristan! Ja sitten muuttuivat kaikki kukkaset ruukuissa suuriksi puiksi, jotka ojensivat pitkiä oksiaan katon alatse ja pitkin seinää, niin että koko huone näytti mitä kauneimmalta huvihuoneelta, ja kaikki oksat olivat täynnä kukkasia ja joka kukka oli kauniimpi kuin ruusu, tuoksui niin hyvältä, ja jos halusi syödä sen, oli se makeampi kuin sokerihillo. Hedelmät loistivat niinkuin kulta ja sitten oli pullia, jotka olivat rusinoista halkeamaisillaan, se oli suurenmoista! Mutta samassa alkoi niin hirveästi valittaa pöytälaatikossa, missä Jalmarin koulukirjat olivat.

— Mitä tuo nyt on? sanoi Nukku-Matti ja meni pöydän luo ja veti auki laatikon. Rihvelitaulussa natisi ja paukkui, sillä laskuesimerkkiin oli tullut väärä luku, niin että se oli menemäisillään hajalle. Rihveli juoksi ja hyppeli rihmassaan, ikäänkuin se olisi ollut pieni koira, joka tahtoi korjata laskuesimerkkiä, mutta ei voinut! Ja sitten vaikeroi Jalmarin kirjoitusvihossa, oi, sitä oli oikein kauhea kuunnella! Pitkin reunaa seisoivat joka lehdellä kaikki suuret kirjaimet, jokaisella vieressään pieni, kokonainen rivi alaspäin, se oli sellainen mallikirjoitus ja sen vieressä taas seisoi muutamia kirjaimia, jotka luulivat olevansa mallikirjainten näköisiä, sillä ne oli Jalmari kirjoittanut. Ne olivat melkein niinkuin ne olisivat kaatuneet lyijykynäviivan yli, jonka päällä niiden piti seisoa.

— Kas sillä lailla teidän pitää pysytellä! sanoi mallikirjoitus. — Kas noin, sivulle, nopealla käänteellä!

— Oi, me tahtoisimme mielellämme, sanoivat Jalmarin kirjaimet, — mutta me emme voi, me olemme niin huonot!

— Sitten teidän pitää saada lapsenpulveria! sanoi Nukku-Matti.

— Oi ei! huusivat ne ja sitten ne seisoivat niin suorina, että sitä ilokseen katseli.

— Niin, nyt emme saa kertoa satuja! sanoi Nukku-Matti, — nyt minun täytyy harjoitella niitä: yks, kaks! yks, kaks! ja sitten hän harjoitteli kirjaimia ja ne seisoivat niin suorina ja terveinä kuin ikinä mikään mallikirjoitus saattaa seisoa.

Mutta kun Nukku-Matti meni ja Jalmari aamulla katsoi niitä, olivat ne yhtä surkeat kuin ennen.

Tiistai.

Niin pian kuin Jalmari oli vuoteessa, kosketti Nukku-Matti taikaruiskullaan kaikkiin esineihin huoneessa, ja heti alkoivat ne puhua ja kaikki puhuivat ne itsestään, lukuunottamatta sylkilaatikkoa, joka seisoi äänetönnä ja harmitteli, että ne saattoivat olla niin turhamaisia ja puhua vain itsestään, ajatella vain itseään eikä omistaa ajatustakaan sille, joka kuitenkin seisoi niin vaatimattomana nurkassa ja salli sylkeä itseensä.

Piirongin yläpuolella riippui suuri maalaus kullatuissa kehyksissä. Se oli maisema, näkyi korkeita vanhoja puita, kukkasia nurmella ja suuri järvi jokineen, joka juoksi metsän taakse, monien linnojen ohi, kauvas aavaan mereen.

Nukku-Matti kosketti taikaruiskullaan maalaukseen ja niin alkoivat linnut siinä laulaa, puiden oksat liikkua ja pilvet oikein lähtivät lentoon, saattoi nähdä niiden varjon maiseman yllä.

Nyt nosti Nukku-Matti pienen Jalmarin ylös kehystä kohden ja Jalmari pisti jalat maalaukseen, keskelle korkeaa nurmea ja siinä hän seisoi. Aurinko paistoi puiden oksien lomitse häneen. Hän juoksi alas veden luo, istuutui pieneen veneeseen, joka oli siinä. Se oli punaiseksi ja valkoiseksi maalattu, purjeet hohtivat kuin hopea, ja kuusi joutsenta, kaikilla kultakruunut kaulalla ja loistava sininen tähti päässä, veti venettä vihreiden metsien ohi, missä puut kertoivat ryöväreistä ja noidista, ja kukkaset kauniista pienistä keijukaisista ja mitä perhoset olivat kertoneet heille.

Mitä kauneimmat kalat, joiden suomukset olivat kuin hopea ja kulta, uivat veneen jäljestä. Väliin ne tekivät hyppäyksen, niin että vedessä taas pani "loiskis", ja sinisiä ja punaisia lintuja lensi kahtena pitkänä jonona perässä, hyttyset tanssivat ja turilas sanoi: pum, pum. He tahtoivat kaikki seurata Jalmaria ja jokaisella oli tarina kerrottavana.

Se se vasta oli purjehdusretki! Milloin olivat metsät niin tiheät ja pimeät, milloin ne olivat kuin kaunein puutarha auringonpaisteineen ja kukkineen, ja siellä oli suuria linnoja lasista ja marmorista. Parvekkeilla seisoi prinsessoja ja kaikki he olivat pieniä tyttöjä, jotka Jalmari hyvin tunsi, hän oli ennen leikkinyt heidän kanssaan. He ojensivat kätensä ja jokainen piteli mitä kauneinta sokeriporsasta, minkä ikinä joku torttumuija saattoi myydä, ja Jalmari tarttui, ohi purjehtiessaan, sokeriporsaan toiseen päähän ja prinsessa piteli lujasti kiinni, ja niin sai kumpikin palasensa, hän pienimmän, Jalmari kaikkein suurimman! Joka linnan luona seisoi vartijoina pieniä prinssejä, ne tekivät kunniaa kultasapeleilla ja antoivat sataa rusinoita ja tinasotamiehiä. Ne olivat oikeita prinssejä!

Milloin purjehti Jalmari läpi metsien, milloin ikäänkuin suurten salien tai kylien läpi. Hän kulki myöskin sen kylän läpi, missä hänen lapsenpiikansa asui, hän, joka oli kantanut häntä, kun hän oli aivan pieni poika ja joka oli pitänyt niin paljon hänestä, ja hän nyökytti ja viittaili ja lauloi sen kauniin runon, jonka hän itse oli sepittänyt ja lähettänyt Jalmarille:

Sua, Jalmari, kullan murunen, sua muistelen aina, aina, sun purppuraposkias, joille en ma enää suukkosta paina! Sun ensi sanas ma kuulla sain, näin kyynelet eron hetken. Sa, enkeli tarhoista taivaan, ain' Isä siunatkoon elos retken!

Ja kaikki linnut lauloivat mukana, kukkaset tanssivat varsissaan ja vanhat puut nyökkäsivät, ikäänkuin Nukku-Matti olisi kertonut satuja heillekin.

Keskiviikko.

Oi, kuinka kaatamalla ulkona satoikin! Jalmari saattoi kuulla sen unissaan ja kun Nukku-Matti avasi ikkunan, ulottui vesi ikkunanpieleen asti. Ulkona lainehti kokonainen järvi, mutta talon luona oli mitä kaunein sää.

— Tahdotko lähteä purjehtimaan, pikku Jalmari? kysyi Nukku-Matti. — Silloin voit tänä yönä käväistä vieraissa maissa ja tulla aamuksi takaisin.

Ja niin Jalmari yhtäkkiä oli pyhävaatteet yllään kauniissa laivassa, ja heti tuli ihana ilma, ja he purjehtivat pitkin katuja, kiersivät kirkon, ja nyt oli ympärillä vain suurta, aavaa merta. He purjehtivat niin kauan, ettei maata enää erottanut, ja näkivät parven haikaroita, nekin olivat matkalla kotoa päin lämpimiin maihin. Haikarat lensivät perätysten ja ne olivat jo lentäneet kauas, kauas! Yksi niistä oli niin väsynyt, että sen siivet tuskin enää kannattivat sitä, se oli viimeisenä jonossa ja pian se jäi kauas toisten jälkeen. Vihdoin se vaipui siivet levällään alemmaksi ja alemmaksi; se räpytti vielä pari kertaa siipiään, mutta ei siitä ollut apua. Nyt sen jalat koskettivat laivan köysiä, nyt se luisui alas purjetta pitkin ja tupsis! Siinä se seisoi kannella.

Silloin laivapoika otti ja pani sen kanakoppiin kanojen, hanhien ja kalkkunain joukkoon. Haikararukka seisoi alakuloisena niiden keskellä.

— Mokomakin! sanoivat kanat.

Ja kalkkunakukko pöyhistihe niin paksuksi kuin saattoi ja kysyi kuka se oli. Ja hanhet kulkivat takaperin, tuuppivat toisiaan ja sanoivat: — Väistyhän tieltä!

Ja haikara kertoi lämpimästä Afrikasta, pyramideista ja kamelikurjesta, joka juoksi kuin villi hevonen aavikon halki, mutta hanhet eivät ymmärtäneet mitä se sanoi, tuuppivat vain toisiaan ja tuhisivat: — Sovitaankos siitä, että hän on tyhmä!

— Tietysti hän on tyhmä! sanoi kalkkunakukko ja rupesi kuhertamaan.

Silloin haikara vaikeni kokonaan ja ajatteli Afrikkaansa.

— Teilläpä on sirot ja ohuet jalat! sanoi kalkkuna. — Paljonko kyynärä maksaa?

— Krat, krat, krat, hihittivät hanhet, mutta haikara ei ollut kuulevinaan.

— Voitte kernaasti yhtyä nauruun, sillä se oli hyvin sukkelasti sanottu! huomautti kalkkuna. — Tai se oli ehkä hänelle liian yksinkertaista? Oi, oi, hän on kovin yksitotinen. Olkaamme edelleenkin mielenkiintoisia itseksemme! Ja kanat kukersivat ja hanhet kaakattivat: — Kik, kak, kik, kak! Ja niillä oli hirveän hauskaa.

Mutta Jalmari meni kanalaan, avasi oven, kutsui haikaraa, ja se hyppäsi ulos kannelle hänen luokseen. Nyt se oli levännyt ja näytti kuin se olisi nyökyttänyt Jalmarille kiitokseksi. Sitten se levitti siipensä ja lensi lämpimiin maihin, mutta kanat kukersivat, hanhet kaakattivat ja kalkkunakukon pää lehahti aivan tulipunaiseksi.

— Huomenna keitämme teistä lientä! sanoi Jalmari, ja sitten hän heräsi pienessä sängyssään. Ihmeellisen matkan Nukku-Matti olikin järjestänyt hänelle siksi yöksi.

Torstai

Tiedätkö mitä! sanoi Nukku-Matti. — Älä nyt pelästy, tässä näet pienen hiiren! Ja sitten hän piti Jalmarin edessä kättään, jossa oli kevyt herttainen eläin. — Se on tullut kutsumaan sinua häihin. Tänä yönä kaksi pientä hiirtä aikoo kuulemma astua aviosäätyyn. Ne asuvat äitisi ruokakomeron permannon alla, missä niillä on kaunis huoneisto.

— Mutta kuinka minä voin päästä lattian pienen hiirenläven kautta? kysyi Jalmari.

— Anna minun hoitaa se asia! sanoi Nukku-Matti, — kyllä minä saan sinut pieneksi! ja sitten hän taikaruiskullaan kosketti Jalmariin, joka heti kävi pienemmäksi ja pienemmäksi, lopulta ei hän ollut niinkään suuri kuin sormi. — Nyt sinä voit lainata tinasotamiehen vaatteet, arvelen, että ne sopivat ja sitten näyttää niin muhkealta, että on yllä univormu, kun on seurassa!

— Tietysti! sanoi Jalmari ja sitten hän silmänräpäyksessä oli puettu mitä somimman tinasotamiehen tavoin.

— Ettekö tee hyvin ja istuudu äitinne sormustimeen, sanoi pieni hiiri, — niin minulla on oleva kunnia vetää teitä.

— Hyvänen aika, pitääkö neidin itsensä nähdä se vaiva! sanoi Jalmari ja sitten he ajoivat hiirenhäihin.

Ensin tulivat he lattian alle pitkään käytävään, joka ei ollut sen korkeampi kuin että he juuri saattoivat ajaa siellä sormustimella, ja koko käytävä oli valaistu laholla puulla.

— Eikö täällä tuoksu ihanalta? sanoi hiiri, joka veti häntä. — Koko käytävä on voideltu silavankamaralla. Ei voi olla ihanampaa.

Nyt he tulivat hääsaliin. Täällä seisoivat oikealla kaikki naishiiret ja he huiskuttelivat ja tirskuilivat, ikäänkuin he olisivat tehneet toisistaan pilkkaa. Vasemmalla seisoivat kaikki mieshiiret ja sivelivät käpälällä viiksiään, mutta keskellä lattiaa nähtiin morsiuspari. He seisoivat koverretussa juustonkuoressa ja suutelivat toisiaan niin hirveän paljon, sillä olivathan he kihloissa ja nyt heidän heti piti mennä naimisiin.

Tuli yhä useampia ja useampia vieraita. Toinen hiiri oli polkemaisillaan toisen kuoliaaksi, ja morsiuspari oli asettunut keskelle ovea, niin ettei voinut päästä ulos eikä sisään. Koko huone oli niinkuin käytäväkin voideltu silavankamaralla, siinä koko kestitys, mutta jälkiruuaksi näytettiin hernettä, johon muuan perheen pieni hiiri oli purrut morsiusparin nimen, nimittäin ensi kirjaimen. Mutta se oli jotakin aivan erinomaista.

Kaikki hiiret sanoivat, että ne olivat kauniit häät ja että keskustelu oli ollut hyvä.

Ja sitten ajoi Jalmari kotiin taas. Hän oli tosin ollut ylhäisessä seurassa, mutta niinpä hänen olikin täytynyt oikein käpertymällä käpertyä kokoon, tekeytyä pieneksi ja pukeutua tinasotamiehen univormuun.

Perjantai.

— On uskomatonta, kuinka monet vanhemmista ihmisistä haluavat saada minua käsiinsä! sanoi Nukku-Matti, — varsinkin ne, jotka ovat tehneet jotakin pahaa. "Hyvä, pikku Matti", sanovat ne minulle, "me emme voi ummistaa silmiämme ja niin me makaamme kaiken yön ja näemme kaikki pahat tekomme, jotka kuin ilkeät, pienet noidat istuvat vuoteen laidalla ja ruiskuttavat päällemme kuumaa vettä. Jos sinä toki tulisit ja ajaisit ne pois, jotta me saisimme hyvän unen!" Ja sitten he huokaavat hyvin syvään: "Me tahdomme mielellämme vaikkapa maksaakin. Hyvää yötä, Matti! Rahat ovat ikkunalla!" Mutta minä en tee sitä rahasta, sanoi Nukku-Matti.

— Mitä me nyt teemme tänä yönä? kysyi Jalmari.

— Niin, minä en tiedä, onko sinulla halua taas yöllä tulla häihin, ne ovat toisenlaiset kuin eilen. Sisaresi suuri nukke, joka on miehen näköinen ja jota kutsutaan Hermaniksi, aikoo naida nuken, jonka nimi on Bertta. Sitäpaitsi on nuken syntymäpäivä ja sentähden on määrä tulla niin paljon lahjoja.

— Niin, sen minä kyllä tiedän! sanoi Jalmari, — aina kun nuket tarvitsevat uusia vaatteita, niin minun sisareni antaa niiden viettää nimipäiviä tai häitä. Se on varmaan tapahtunut sata kertaa!

— Niin, mutta tänä yönä ovat satayhdennet häät ja kun satayksi on mennyt, niin on kaikki ohi! Sentähden ne tulevatkin niin suurenmoisiksi. Katsoppa vain!

Ja Jalmari katsoi pöydälle. Siellä seisoi pieni pahvitalo valaistuine ikkunoineen ja kaikki tinasotamiehet tekivät kunniaa ulkopuolella. Morsiuspari istui lattialla ja nojasi pöydänjalkaan, hyvin miettivänä, ja siihenhän sillä saattoi olla syytä. Mutta Nukku-Matti, yllään isoäidin musta hame, vihki heidät. Kun vihkiminen oli ohi, virittivät kaikki huonekalut huoneessa seuraavan kauniin laulun, jonka lyijykynä oli kirjoittanut. Se sopi iltarummun säveleeseen:

Häälaulu suuri soikohon nyt onneks sulhon, morsion; he seisoo lailla kepakon, he puuta, nahkaa pulskint' on! Puut, nahat — hurraa soikohon nyt niille, hurraa ponneton!

Ja nyt he saivat lahjoja, mutta he olivat kieltäytyneet kaikesta syötävästä, sillä heillä oli kyllin rakkaudestaan.

— Asummeko nyt maalla vai matkustammeko ulkomaille? kysyi sulhanen ja sitten kysyttiin neuvoa pääskyseltä, joka oli matkustanut paljon, ja vanhalta pihakanalta, joka viisi kertaa oli hautonut munista poikasia. Ja pääskynen kertoi kauniista lämpöisistä maista, missä viinirypäleet riippuivat suurina ja painavina, missä ilma oli niin lauha ja vuorilla oli värejä, jommoisia täällä ei ensinkään tunneta.

— Niillä ei kuitenkaan ole meidän vihreäkaaliamme! sanoi kana. — Minä olin erään kesän kaikkine poikasineni maalla. Siellä oli hiekkakuoppa, jossa me saimme kulkea raappimassa, ja sitten meillä oli pääsy puutarhaan, missä oli vihreäkaalia. Oi, kuinka se oli vihreää! En saata ajatella mitään kauniimpaa.

— Mutta toinen kaalintynkähän on samanlainen kuin toinenkin, sanoi pääskynen, — ja sitten täällä usein on niin ruma ilma!

— Niin, siihen on tottunut! sanoi kana.

— Mutta täällä on kylmä, jäätyy!

— Se on hyvä kaalille! sanoi kana. — Sitäpaitsi meillä myöskin saattaa olla lämmin. Eikö meillä neljä vuotta sitten ollutkin kesä, joka kesti viisi viikkoa, täällä oli niin kuuma, ettei voinut hengittää! Ja sitten ei meillä ole kaikkia niitä myrkyllisiä eläimiä, joita heillä on ulkomailla! Ja meillä ei ole ryöväreitä. Se on heittiö, jonka mielestä meidän maamme ei ole kaunein. Hän todella ei ansaitse olla täällä! Ja sitten kana itki. — Minäkin olen matkustanut! Olen matkustanut pytyssä yli kaksitoista penikulmaa! Matkustaminen ei ensinkään ole hauskaa!

— Niin, kana on ymmärtäväinen vaimo! sanoi nukke Bertta, — minä en myöskään pidä matkustamisesta vuorilla, sillä se on vain ylös ja sitten alas! Ei, me muutamme alas hiekkakuopan luo ja kävelemme kaalitarhassa.

Ja siinä sitä pysyttiin.

Lauantai.

— Saanko minä nyt satuja? sanoi pieni Jalmari, niin pian kuin Nukku-Matti oli saanut hänet vuoteeseen.

— Tänä iltana meillä ei ole siihen aikaa, sanoi Matti ja levitti kauneimman sateenvarjonsa hänen ylitsensä. — Katso nyt näitä kiinalaisia! Ja koko sateenvarjo oli kuin suuri kiinalainen malja sinisine puineen ja suippeine siltoineen, joilla seisoi pieniä kiinalaisia, nyökyttäen päitään. — Meidän täytyy huomiseksi kauniisti puhdistaa koko maailma, sanoi Matti. — Onhan silloin pyhä päivä, on sunnuntai. Minun täytyy mennä kirkontorniin katsomaan, kiilloittavatko kirkontontut kelloja, että ne voivat kauniisti kaikua. Minun täytyy mennä vainioille katsomaan, puhaltavatko tuulet tomun pois heiniltä ja lehdiltä, ja mikä tuottaa suurimman työn: minun pitää ottaa alas kaikki tähdet kiilloittaakseni ne. Minä otan ne esiliinaani, mutta ensin on jokainen numeroitava ja lävet, missä ne ovat kiinni siellä ylhäällä, ovat numeroitavat, jotta ne joutuvat oikeille paikoilleen taas, muutoin ne eivät pysy kiinni ja meille tulee liian monta tähdenlentoa, kun toinen putoaa toisen jälkeen!

— Kuulkaa, tiedättekö mitä, herra Nukku! sanoi vanha muotokuva, joka riippui seinällä siellä, missä Jalmari makasi, — minä olen Jalmarin isoisä. Kiitos teille siitä, että kerrotte pojalle satuja, mutta te ette saa sekoittaa hänen käsitteitään. Ei tähtiä voi ottaa alas kiilloitettaviksi. Tähdet ovat palloja niinkuin meidän maammekin, ja se niissä juuri on hyvä!

— Kiitoksia, sinä vanha isoisä! sanoi Nukku-Matti, — kiitoksia! Sinähän olet perheen pää, sinä olet "Ikä"-Pää, mutta minä olen iäkkäämpi kuin sinä. Minä olen vanha pakana. Roomalaiset ja kreikkalaiset kutsuvat minua Unenjumalaksi. Minä olen päässyt ylhäisimpiin koteihin ja pääsen niihin vieläkin. Minä olen seurustellut sekä pienten että suurten kanssa. Nyt voit sinä kertoa! ja sitten Nukku-Matti läksi ja otti sateenvarjon mukaansa.

— Nytpä ei enää näy uskaltavan lausua mielipidettään! sanoi vanha muotokuva.

Ja sitten Jalmari heräsi.

Sunnuntai.

— Hyvää iltaa! sanoi Nukku-Matti ja Jalmari nyökytti päätään, mutta juoksi sitten ja käänsi isoisän muotokuvan seinää vastaan, ettei se sekaantuisi puheeseen niinkuin eilen.

— Nyt sinun pitää kertoa minulle satuja: "Viidestä herneestä, jotka asuivat yhdessä herneenpalossa", ja "ukonluusta, joka kosi kananluuta", ja "parsinneulasta, joka oli olevinaan niin hieno, että kuvitteli olevansa silmäneula."

— Ihminen voi myöskin saada hyvää liian paljon! sanoi Nukku-Matti. Mieluimmin minä näytän sinulle jotakin, senhän tiedät! Näytän sinulle veljeni, hänen nimensä on myöskin Nukku-Matti, mutta hän ei koskaan tule kenenkään luo muuta kuin yhden kerran, ja kun hän tulee, niin hän ottaa heidät mukaansa hevosensa selkään ja kertoo heille satuja. Hän osaa vain kaksi: yhden, joka on niin ihmeen kaunis, ettei kukaan maailmassa voi kuvitella sitä, ja toisen, joka on niin ruma ja hirvittävä — niin, sitä ei osaa kuvata! Ja sitten nosti Nukku-Matti pienen Jalmarin ikkunaan ja sanoi: tuolla näet veljeni, toisen Nukku-Matin. Häntä sanotaan myöskin Kuolemaksi. Näetkö, hän ei ensinkään näytä niin pahalta kuin kuvakirjoissa, missä hän on luita ja nikamia. Ei, hänen takissaan on hopeakirjailua, se on mitä kaunein husaariunivormu! Musta samettiviitta leijailee takana hevosen päällitse. Kas, kuinka hän ratsastaa nelistäen.

Ja Jalmari näki, kuinka tuo Nukku-Matti antoi mennä ja otti sekä nuoria että vanhoja ihmisiä hevosen selkään. Muutamia hän asetti etupuolelle ja toisia hän asetti takapuolelle, mutta aina kysyi hän ensin: "Kuinka on arvostelukirjan laita?" — "Hyvin!" sanoivat he kaikki. — "Niin, antakaapa minun itseni katsoa!" sanoi hän ja sitten heidän täytyi näyttää hänelle kirja. Ja kaikki ne, joilla oli "Hyvin hyvä" ja "Erinomaisen hyvä", pääsivät ennemmin hevosen selkään ja saivat kuulla kauniin sadun, mutta niiden, joilla oli "Välttävän hyvä" ja "Välttävä", heidän täytyi joutua takapuolelle ja he saivat ruman sadun. He vapisivat ja itkivät, he tahtoivat hypätä hevosen selästä, mutta he eivät voineet, sillä he olivat heti paikalla kasvaneet siihen kiinni.

— Mutta Kuolemahan on kaunein Nukku-Matti! sanoi Jalmari. — Häntä en minä pelkää!

— Ei sinun pidäkään peljätä! sanoi Nukku-Matti, — katso vain, että sinulla on hyvä arvostelukirja!

— Niin, se on opettavaista! sanoi isoisän muotokuva, — auttaa se sentään, että sanoo mielipiteensä!

Ja sitten hän oli tyytyväinen.

Kas se on tarina Nukku-Matista. Nyt voit itse illalla kertoa enemmän.