Kaksi neitsyttä - H. C. Andersen

Oletko koskaan nähnyt neitsyttä? Sellaista nimittäin, jota kadunlaskijat sanovat neitsyeksi ja jota käytetään kivityksen tasoittamisessa. Tällainen neitsyt on puusta, alhaalta leveä ja varustettu rautavanteella, ylhäältä kapea ja puupuikon lävistämä, puupuikko antaa neitsyelle käsivarret.

Varastopaikalla oli kaksi tällaista neitsyttä, he olivat siellä lapioiden, sylenmittojen ja työntikärryjen joukossa ja siellä sitä ruvettiin puhumaan, ettei neitsyitä enään tästäpuoleen sanottaisikaan neitsyiksi, vaan "käsijuntiksi", ja se on uusin ja ainoa oikea nimitys, ja kadunlaskijat tahtovat käyttää sitä eivätkä entistä neitsytnimitystä.

Kas, meidän ihmisten joukossa on sellaisia joita kutsumme "emansipeeratuiksi naisiksi" ja joihin lasketaan koulujen johtajattaret, kätilöt, tanssijattaret, jotka ammattiaan harjoittaessaan osaavat seisoa yhdellä jalalla, muotikauppojen omistajattaret ja sairaanhoitajattaret, ja näihin "emansipeerattuihin" kuuluivat myöskin nämä varastopaikan neitsyet; he olivat neitsyinä tiehallituksessa eivätkä millään muotoa tahtoneet luopua hyvästä vanhasta nimestään ja sallia että heitä kutsuttaisiin "käsijuntiksi".

"'Neitsyt' on ihmisen nimi", sanoivat he, "mutta 'käsijuntta' on joku esine emmekä me anna kutsua itseämme esineeksi, se on haukkumasana."

"Sulhaseni voi purkaa kihlauksemme", sanoi nuorempi neitsyt, joka oli kihloissa juntan kanssa; se on sellainen suuri kone, joka ajaa maahan paaluja, siis tekee samaa työtä kuin neitsyt, paitsi että toisen työ on karkeampaa, toisen hienompaa. "Hän tahtoo minut neitsyenä, mutta ehkei huolikkaan käsijunttana. Minun on siis mahdoton sallia että minut ristitään uudelleen."

"Mieluummin minä annan panna poikki molemmat käsivarteni!" sanoi vanhempi.

Työntikärryt olivat toista mieltä ja työntikärryt, jotka vierivät yhden pyörän varassa, luulivat itseään miltei vaunujen veroisiksi.

"Minun mielestäni neitsyen nimitys on jotakin ylimalkaista eikä läheskään niin hienoa kuin käsijuntta. Teidän sijassanne minä luopuisin neitsyestä."

"En ikinä! siihen olen liian vanha!" sanoi vanhempi.

"Te ette näy tuntevan sitä mitä sanotaan europpalaiseksi välttämättömyydeksi!" sanoi rehellinen, vanha sylimitta. "Täytyy rajoittua, täytyy alistua, mukaantua ajan ja olosuhteiden mukaan, ja jos laki säätää että neitsyttä sanotaan käsijuntaksi, niin häntä täytyy sanoa käsijuntaksi. Joka esineellä on oma sylimittansa!"

"Antaisin minä sentään mieluummin", sanoi nuorempi, "kutsua itseäni neidiksi, jos asiat kerran näin hullusti ovat, neiti muistuttaa sentään neitsyttä."

"Minut saavat mieluummin kiskoa sytykkeiksi", sanoi vanha neitsyt.

Samassa alkoi työ; neitsyet läksivät liikkeelle, heidät pantiin käsirattaille ja huomaavasti heitä kohdeltiin, mutta käsijuntan nimeä he saivat kantaa.

"Neit —!" sanoivat he poikiessaan kivitystä; "Neit —!" ja he olivat jo lausumaisillaan koko sanan: "neitsyt!" mutta he puraisivat sanan poikki ja pitivät sen omanaan, sillä heidän mielestään ei edes kannattanut vastata. Mutta sisällisesti he aina puhuttelivat toisiaan neitsyiksi ja ylistivät niitä hyviä vanhoja aikoja, jolloin asiat nimitettiin niiden oikeilla nimillä ja neitsyitä sanottiin neitsyiksi; ja neitsyiksi he molemmat jäivät, sillä juntta, se suuri kone, purki todella kihlauksen nuoremman neitsyen kanssa, sillä se ei tahtonut olla missään tekemisissä käsijuntan kanssa.