Hannu ja Kerttu - Grimmin veljesten klassikkosatu - suomennos Tunturisusi

Suuressa metsässä asusti pienessä mökissään köyhä puunhakkaaja vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Pojan nimi oli Hannu ja tyttö oli Kerttu. Puunhakkaajalla oli vähän ruokaa, ja kerran, kun suuri puute iski maahan, hän ei enää pystynyt hankkimaan perheelleen edes jokapäiväistä leipää. Uni ei tullut yöllä puunhakkaajan silmään, hän heittelehti ja pyöri levottomana sängyssään, voihki ja parahti vaimolleen: 'Miten meidän nyt oikein käy? Kuinka ruokimme viattomia lapsiamme, kun meillä ei ole enää mitään edes itsellemme?"

"Kerron sinulle tyhmä miesrukka, miten selviämme", vastasi vaimo. "Varhain huomenna aamulla viemme lapset kaikkein tiheimpään metsään. Siellä sytytämme heille nuotion ja annamme kummallekin vielä yhden pienen palan leipää. Sitten häivymme ja jätämme heidät sinne omilleen. He eivät enää löydä tietä kotiin, ja niin me pääsemme heistä eroon!" - "Ei, vaimo", parahti mies, "en tee sitä; kuinka voisin jättää omat lapseni yksin metsään? - villieläimet tulisivat pian ja repisivät heidät palasiksi." "Oi, sinä typerys!" sanoi vaimo, "siis meidän kaikkien neljän on kuoltava nälkään, joten voit sitten ihan hyvin alkaa höylätä lankkuja arkkujamme varten". Eikä vaimo jättänyt miestään rauhaan ennen kuin tämä suostui tuumaan. "Mutta olen silti hyvin pahoillani ihanien lasteni puolesta", huokaisi mies.



Molemmat lapset eivät myöskään olleet saaneet nälissään unta, ja he olivat kuulleet, mitä äitipuoli oli sanonut heidän isälleen. Kerttu itki katkeria kyyneleitä ja kuiskasi Hannulle: "Nyt on meidän elämämme mennyttä." - "No mutta, Kerttuseni", sanoi Hannu, "älä huolehdi, minä keksin kyllä keinon, miten selviämme tästä."

Ja kun vanhemmat olivat nukahtaneet, Hannu nousi, puki pienen takkinsa päälleen, avasi alhaalla olevan oven ja hiipi ääneti ulos. Kuu paistoi kirkkaasti ja valkoiset kivet, joita oli talon edessä, kimaltelivat kuin aidot hopeakolikot. Hannu kumartui ja keräsi takkinsa taskuihin näitä pikkukiviä niin paljon, kuin niitä mahtui. Sitten hän palasi takaisin sisälle ja kuiskasi Kertulle: "Ole huoleti, rakas pikkusisko, ja nuku rauhassa, Jumala ei hylkää meitä." Hannukin asettui taas nukkumaan.

Seuraavana päivänä, ennen kuin aurinko oli vielä kunnolla noussut, lasten äitipuoli tuli ja herätti kaksi lasta sanoen: "Hei ylös, te laiskurit, nyt me menemme metsään hakemaan puuta." Hän antoi lapsille pienen leipäkyrsän ja tiuskaisi: "Onpahan jotakin illalliseksi, mutta älkää syökö leipää heti, sillä ette saa mitään muuta."

Kerttu kätki leivän esiliinansa alle, sillä Hannun taskut olivat täynnä kiviä. Sitten he kaikki lähtivät yhdessä matkalle metsään. Kun he olivat kävelleet vähän aikaa, Hannu seisahti hetkeksi sijoilleen ja kurkisti takaisin taloon. Hän teki niin yhä uudestaan ja uudestaan ja lopulta hänen isänsä ihmetteli: "Hannu, mitä sinä katselet siellä ja jäät kaiken aikaa jälkeen?" - "Ah, isä", vastasi Hannu, "katselen pientä valkoista kissaani, joka istuu katolla ja haluaa sanoa hyvästit minulle." - Äitipuoli kähähti: "Hölmö, se ei ole sinun pikku kissasi, se on aamuaurinko, joka paistaa savupiippuihin." Hannu ei kuitenkaan suinkaan ollut katsellut kissaansa, vaan hän oli tasaisin välein heitellyt taskuistaan pieniä kiviä heidän kulkemalleen polulle.

Kun he olivat päässeet keskelle metsää, isä sanoi: "No niin, lapset, kerätkääpäs kuivia oksia, niin minä sytytän tulen, jotta teillä ei olisi kylmä." Hannu ja Kerttu keräsivät kasan oksia ja niin nuotio sytytettiin. Lopulta, kun liekit loimusivat kunnolla, äitipuoli sanoi: "Sillä lailla, lapset, asettukaa te tulen ääreen lepäämään, me menemme metsään katkomaan puita. Kun olemme työmme tehneet, tulemme takaisin ja haemme teidät pois."

Hannu ja Kerttu istuivat tulen ääreen, ja kun keskipäivä tuli, söivät he kumpikin pienen palasen leipää. Kuullessaan puukirveen iskuja he uskoivat isänsä olevan työn touhussa lähellä. Ääni ei kuitenkaan tullut kirveen iskuista, vaan sen sai aikaan oksa, jonka isä oli kiinnittänyt kuivaneeseen puuhun niin, että tuuli sitä heilutteli edestakaisin. Kun lapset olivat istuneet jo pitkään nuotion ääressä, he väsyivät, heidän silmänsä sulkeutuivat ja he nukahtivat syvään uneen.



Kun he vihdoin heräsivät, oli jo pimeä yö. Kerttu alkoi itkeä ja kysyi: "Kuinka me nyt pääsemme pois metsästä?" Mutta Hannu lohdutti häntä ja sanoi: "Odota vain vähän, kunnes kuu on noussut, niin me pian löydämme tien kotiin." Kun täysikuu oli noussut, Hannu tarttui pikkusiskoaan kädestä ja seurasi kiviä, jotka loistivat kuin kirkkaat hopeat, ja osoittivat heille tietä.

He kävelivät koko yön ja tulivat jälleen aamulla varhain isänsä taloon. He koputtivat ovelle, ja kun äitipuoli avasi sen ja näki, että siinä olivat Hannu ja Kerttu, hän kiivastui: "Te tuhmat lapset, miksi olette nukkuneet niin kauan metsässä? - luulimme, ettette koskaan tule enää takaisin!" ' Isä kuitenkin iloitsi, sillä hänen sydämeensä oli koskenut, kun lapset oli jätetty yksin.

Pian tämän jälkeen koko maassa oli jälleen suuri puute ja nälänhätä, ja lapset kuulivat äitipuolensa valittavan yöllä isälleen: 'Kaikki on taas syöty, meillä on puolikas leipää jäljellä, ja sekin on pian loppu. Lasten täytyy mennä, viemme heidät kauemmas metsään, etteivät he enää löydä tietä takaisin; ei ole muuta keinoa pelastaa itsemme!” Miehen sydän oli raskas, mutta hän taipui taas vaimonsa tuumaan.

Lapset olivat kuitenkin vielä hereillä ja he olivat kuulleet keskustelun. Kun vanhemmat nukkuivat, Hannu nousi jälleen ja halusi mennä ulos poimimaan kiviä. Mutta äitipuoli olikin lukinnut oven, eikä Hannu päässytkään ulos. Siitä huolimatta hän lohdutti pikkusiskoaan ja sanoi: "Älä itke, Kerttu, nuku rauhassa, kyllä hyvä Jumala taas auttaa meitä."



Varhain aamulla tuli äitipuoli ja käski lapset ylös sängystä. Heille annettiin taas leipäpala, mutta se oli vieläkin pienempi, kuin aiemmin. Matkalla metsään Hannu mursi taskussaan olevasta leivästä palasia, pysähteli usein sijoilleen ja heitti aina leipäpalasen polulle. - Hannu, miksi pysähtelet siellä taas katselemaan ympärillesi?" huudahti isä. - "Tavoittelen katseellani pientä kyyhkystäni, joka istuu katolla ja haluaa sanoa hyvästit minulle', vastasi Hannu. - "Senkin typerys!" kivahti äitipuoli, "se ei ole sinun pieni kyyhkysesi, se on aamuaurinko, joka paistaa savupiippuun." Hannu heitteli kuitenkin pikkuhiljaa kaikki leivänmurut polulle.

Äitipuoli johdatti lapset vielä syvemmälle metsään, sinne missä he eivät olleet koskaan ennen elämässään käyneet. Sitten sytytettiin jälleen nuotio, ja äitipuoli sanoi mielistelevästi: "Istukaa vain, te lapsikullat, ja kun olette väsyneitä, voitte nukkuakin vähän. Me menemme isänne kanssa taas korjaamaan puuta, ja illalla, kun olemme valmiit, tulemme hakemaan teidät pois."

Keskipäivän aikaan Kerttu antoi leipäpalastaan osan Hannulle, joka oli paloitellut oman leipäpalansa polun varrelle. Sitten he taas nukahtivat ja ilta kului, mutta kukaan ei taaskaan tullut näiden köyhien lapsiparkojen luo. He heräsivät vasta pimeällä yöllä, ja Hannu lohdutti taas pikkusiskoaan ja sanoi: "Odota vain, Kerttu, kunnes kuu nousee, ja sitten näemme leivänmurut, joita olen ripotellut polunvarteen, ja ne näyttävät meille tien takaisin kotiin.”

Kuun kohotessa taivaalle he lähtivät matkaan, mutta he eivät löytäneetkään muruja, sillä monet tuhannet metsässä ja pelloilla lentävät linnut olivat napsineet ja syöneet ne kaikki. Hannu yritti rauhoitella Kerttua ja sanoi: "Löydämme kyllä pian tien", mutta he eivät kuitenkaan voineet mitenkään löytää sitä. He kävelivät koko yön ja myös koko seuraavan päivän aamusta iltaan, mutta he eivät päässeet ulos metsästä. He olivat hyvin nälkäisiä, sillä heillä ei ollut muuta syötävää kuin kaksi tai kolme marjaa, joita he löysivät mättäiltä. Ja koska he olivat niin väsyneitä, etteivät heidän jalkansa enää kantaneet heitä, he menivät makaamaan puun alle ja nukahtivat.



Sitten oli kulunut jo kolme aamua siitä, kun he olivat lähteneet isänsä kodista. He jatkoivat taas kävelyään, ja tulivat aina syvemmälle metsään. Mikäli he eivät pian saisi apua, he kuolisivat väsymykseen ja nälkään. Keskipäivällä he näkivät kauniin lumivalkoisen linnun istumassa oksalla. Lintu lauloi niin ihanasti, että he seisahtuivat paikalleen ja kuuntelivat sitä. Ja kun linnun laulu oli päättynyt, se levitti siipensä ja lensi pois heidän edellään. He seurasivat lintua, kunnes saavuttivat pienen talon, jonka katolle lintu laskeutui. Kun he lähestyivät pientä taloa, he näkivät, että se olikin itse asiassa piparkakkutalo, jonka ikkunatkin olivat kirkasta sokeria.



"Nyt, Kerttu, me saamme syödäksemme" ilostui Hannu, "minä alan syödä kattoa ja sinä Kerttu voit syödä noita makeita ikkunoita!" Niinpä he aloittivat ateriointinsa, kunnes talon sisältä kuului ystävällinen ääni:

"Kuulenpas narinaa ja kuin pureskelua,
kuka kumma jyrsiikään pientä taloani?"

Lapset vastasivat:

"Tuuli, taivaan synnyttämä tuuli se on,
joka saa seinät ja katon narahtelemaan."

Niinpä lapset nälkäisinä vain jatkoivat syömistään. Hannu, joka piti katon mausta, repi siitä syödäkseen ison palan, ja Kerttu irrotti yhden ikkunalasin kokonaan, istuutui sen kanssa ja nautti makeasta.

Yhtäkkiä ovi avautui, ja piparkakkutalosta ilmestyi vanha nainen, joka tuki itseään kainalosauvoilla. Hannu ja Kerttu pelästyivät niin kauheasti, että he antoivat pudota sen, mitä heillä oli käsissään. Vanha nainen kuitenkin nyökytteli ymmärtäväisesti päätään ja sanoi: 'Voi, rakkaat lapseni, kuka on tuonut teidät tänne? Tulkaa nyt toki sisään, täällä ei ole mitään vaaraa.” Hän tarttui molempia lapsia kädestä ja johdatti heidät pieneen taloonsa. Sitten lapset saivat yllin kyllin hyvää ruokaa, maitoa ja pannukakkuja, sokeria, omenoita ja pähkinöitä. Myöhemmin nainen peitti kaksi kaunista pientä sänkyä puhtailla, valkoisilla liinavaatteilla, ja Hannu ja Kerttu asettuivat makuulleen sänkyihin ja luulivat olevansa taivaassa.



Vanha nainen oli kuitenkin vain teeskennellyt olevansa niin kiltti; hän oli todellisuudessa ilkeä noita, joka väijyi lapsia ja oli rakentanut pienen piparkakkutalon, houkutellakseen lapsia luokseen. Kun joku lapsi joutui hänen valtaansa, hän tappoi sen, keitti ja söi sen, ja se oli hänelle todellinen juhla-ateria. Noidilla on punaiset silmät, eivätkä ne näe kauas, mutta niillä on voimakas hajuaisti kuin pedoilla, ja ne ovat tietoisia, kun ihmiset lähestyvät. Kun Hannu ja Kerttu nyt olivat hänen hallussaan, hän nauroi itsekseen ilkeästi ja kähisi pilkallisesti: "He ovat nyt minun omiani, eikä heillä ole mitään mahdollisuutta päästä pakoon!"

Varhain aamulla ennen kuin lapset olivat hereillä, noita oli jo puuhissaan. Hän katseli nukkuvia lapsia, jotka näyttivät hyvin kauniilta, pulleine ja ruusuisine poskineen ja mutisi itsekseen: "Heistä tulee herkullista naposteltavaa!" Sitten hän tarttui Hannuun kurttuisella kädellään, ja kantoi pojan pieneen talliin, jonka oven hän lukitsi. Sen jälkeen hän meni Kertun luokse, ravisteli tyttöä, kunnes tämä heräsi, ja suorastaan huusi: "Nouse senkin laiskuri, hae vettä ja keitä jotain hyvää veljellesi, hän on tallissa ja nyt häntä lihotetaan. Kun hän on tarpeeksi lihava, syön hänet." - Kerttu alkoi itkeä katkerasti, mutta kaikki oli turhaa, sillä hänet pakotettiin tekemään, mitä paha noita käski.

Ja niinpä keitettiin parasta ruokaa köyhälle Hannulle, mutta Kerttu ei saanut syödäkseen muuta, kuin ravunkuoret. Joka aamu noita-akka kiirehti pienelle tallille ja huusi: "Hannu, ojennapas sormesi, jotta voin tunnustella, oletko jo kyllin lihava." Hannu kuitenkin ojensi hänelle pienen luun ja vanha noita, jolla oli huono näkö, ei huomannut huijausta ja luuli sen todellakin olevan Hannun sormi. Noita oli hyvin hämmästyksissään siitä, että poika ei alkanut laisinkaan lihomaan.

Kun neljä viikkoa oli kulunut ja Hannu oli edelleenkin luisevan laiha, noita menetti malttinsa ja päätti syödä pojan. "No niin, Kerttu", huusi hän tytölle, "tuopas tänne vettä. Olkoon poika lihava tai laiha, huomenna minä tapan hänet ja keitän hänet." - Ahh, kuinka pikkusisko kauhistui, kun hänen täytyi hakea vettä, ja kuinka hänen kyyneleensä valuivatkaan hänen kuumia rusoposkiaan pitkin! "Rakas Jumala, auta meitä", hän hädissään huusi. - "Jos metsän pedot olisivat vain syöneet meidät, me olisimme kuitenkin edes kuolleet yhdessä." - "Jätähän turha ruikutus ja surkuttelu!", tiuskahti vanha noita, "se ei auta sinua nyt ollenkaan."



Varhain aamulla Kerttu joutui menemään ulos hakemaan vettä pataan ja sytyttämään tulta sen alle. "Me leivomme kuitenkin ensin", sanoi vanha noita, "olen jo lämmittänyt uunin valmiiksi ja vaivannut taikinankin." Hän työnsi Kerttua kohti uunia, jossa leimusivat punaiset tulenlieskat. "Kiipeäpäs pian sisään uuniin", noita sanoi, "ja katso, onko se kunnolla lämmitetty, jotta voimme laittaa leipomukset sisään." Ja kun Kerttu olisi uunissa, noita aikoi sulkea uuninluukun, paistaa tytön ja syödä tämänkin suihinsa.

Mutta viisas Kerttu näki, mitä katalalla noidalla oli mielessään, ja keksi kysyä: "En tiedä, miten pääsen uuniin sisään, voisitko näyttää minulle?" - "Sinä tyhmä hanhi", sanoi vanha noita. "Uuninsuu on varmasti tarpeeksi suuri; katso vain, pääsen itsekin helposti sisään!" Niinpä noita alkoi työntää päätään uuniin. Silloinkos Kerttu työnsi takaapäin yllättäen koko akan uuniin, sulki kiireesti uunin rautaluukun ja kiinnittipä vielä salvankin. Uunissa alkoi silloin kauhea huuto ja mekastus mutta Kerttu ei piitannut laisinkaan siitä vaan kipaisi iloisesti nauraen ulos ja jätti akan palamaan ihan karrelle ja kuoliaaksi.

Kerttu juoksi kuin salama Hannun luo, avasi pienen tallin oven ja huusi: "Hannu, olemme pelastetut! Vanha noita on kuollut!” Niinpä Hannu hyppäsi kuin lintu häkistä, kun tallin ovi aukesi. Kuinka he iloitsivatkaan ja syleilivät toisiaan, tanssivat ja suutelivatkin toisiaan! Ja koska heillä ei ollut enää tarvetta pelätä noitaa, he menivät noidan taloon. Siellä oli joka kulmassa arkkuja, täynnä arvokkaita helmiä ja jalokiviä. - "Nämähän ovat paljon parempia kuin kivet!" sanoi Hannu nauraen ja työnsi taskuihinsa kaiken, mitä niihin mahtui. Kerttukin keräsi ja ahtoi aarteista mukaansa niin paljon, kuin sai kannetuksi ja pian he olivat jo taas kantamuksineen kotimatkalla.



Kun he olivat kävelleet kaksi tuntia, he tulivat joen rantaan. "Emme voi ylittää tätä vettä", sanoi Hannu, "en näe jalkalankkua enkä siltaa." - "Eikä myöskään venettä ole", vastasi Kerttu, "mutta siellähän ui valkoinen ankka: jospa kysyn häneltä, josko hän voisi auttaa meitä." Sitten Kerttu huusi ankalle:

"Pieni ankka, mutta vankka, näetkö sieltä minua,
toivomme Hannun kanssa avuksemme sinua?
Ei purtta, ei siltaa laisinkaan oo täällä,
vietkö meidät veden yli valkoselkäs päällä?"

Ankka uiskenteli heidän luokseen, ja Hannu istuutui oitis ankan selkään ja käski sisartaan istumaan viereensä. "Ei", vastasi Kerttu, "se on liian raskasta pienelle ankalle - hän vie meidät yli joen, mutta yhden kerrallaan."

Niinpä hyväntahtoinen ankka kuljettikin Hannun ja Kertun yli joen. Kiiteltyään vuolaasti ankkaa ja käveltyään jonkin matkaa, metsä alkoi näyttää Hannusta ja Kertusta tutummalta ja kohta he jo näkivät kotimökkinsä. Loppumatkan he ihan juoksivat, ryntäsivät sitten pirttiin ja heittäytyivät isänsä kaulaan.

Isä oli ollut hyvin onneton, kun hän oli joutunut olemaan erossa lapsistaan. Äitipuoli sen sijaan oli tällä välin jo kuollut. Nyt Hannu ja Kerttu alkoivat kasailla huoneessa aarteitaan tuoleille ja pöydille ja lopulta he suorastaan heittelivät niitä kourakaupalla ympäriinsä, niin että kaikkialla kimmelsivät kulta ja jalokivet. Sen jälkeen tässä mökissä ei kohdattu koskaan huolenhäivää, ja isä, Hannu ja Kerttu elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Sen pituinen se.