Uuno Kailas

Uuno Kailaan (1901 - 1933) kirjailijanura kesti vain vuosikymmenen (1922‒1932). Tänä aikana hänestä tuli runoilija, joka tunnetaan kärsivän taiteilijan prototyyppinä ja taidokkaana runomittojen ja loppusointujen käyttäjänä. Kailaan runojen teemoja ovat hurmioitunut elämänhurma ja toisaalta synkkä ja syvä syyllisyydentunto. Myöhäistuotannossaan Kailas hakeutui tyynempään ja klassisen lakoniseen runotyyliin. Aistillisuus kuitenkin säilyi runoissa ennallaan, ja Kotimaa-lehti uhkaisikin Kailasta painokanteella. Runo ”Talo” kokoelmasta Uni ja kuolema (1931) kuvastaa Kailaan lyriikalle ominaisia luopumisen tuntoja: ”Vain kaks on ovea mulla,/kaks, uneen ja kuolemaan.” (Doria)

Runot: Keskikesällä - Ah, anteeksi anna - Tuskan yö - Syyshuokaus - Yksin - Käsi - Pieni sana - Katse - Kahdet silmät - Autio maa - Pilvilaulu - Palava laulu - Yössä - Impromptu.

Keskikesällä - Uuno Kailas

Tähän on ihana oikaista.
Kallion kämmenelle.
Alastomana.
Uimasta päästyä juuri.
Otsalla vielä
märkien hiusten liuta.

Tässä on kesä.
Vieressä, yllä ja eessä.
Neilikan terissä telmien.
Mansikan punassa posket.
Ilojaan ilmoille huutaen
lauluna rantarastaan.
Kurotat kätesi vain
ja kas—se on kesää täynnä!

Tässä on ihana olla.
Kesäkiireitä katsella muurahaisten.
Tämä on onnea, tämä.
Katsella.
Aatoksitta.
Taivas telttana yllä
niinkuin sininen silkki.
Katossa huikean kiiltävä kultaraha.

On nyt nahka jo kypsä, on totta maarin. jo, jopa onkin oikea Luojan leivinuuni kallio tämä.

Ah, anteeksi anna - Uuno Kailas

Ah, anteeks anna, että rakastan.
En tohdi pyytää mitään enempää.
Mun ainoaksi osakseni jää
se riemu, tuska, että rakastan.

Ah, anteeks anna, että rakastan.
Jos mielit vihata, niin vihaa vaan.
Sun luotas lähden, kärsin - kuitenkaan
ma unhoita en, että rakastan.

Tuskan yö - Uuno Kailas

Minä valvon illasta aamuun.
Hetket kulkivat verkkaan ohitseni
niinkuin mustakauhtanaiset kulkueet.
Saattoivatko ne hautaan jotakuta?

Pimeys oli äänetön ja peloittava.
Nyyhkikö joku orpo jossakin?
Eikö kumahtanut arkun kansi kolmasti?

Minä valvoin vavisten illasta aamuun.
Enkä saanut tuskaltani itketyksi yhtään kyyneltä.

Syyshuokaus - Uuno Kailas

Jo aikoja lähteneet ovat kurkien aurat.
Maan pohjoisen jätti jo suvi kuin kurkien aurat.

Ah! lyijynharmaina taivasta pilvet peittää.
Maan martahan tuulet lehtien keltaan peittää.

Verentummana hehkuu puistossa pihlajan puna.
Ja akkunanruuduilla palaa ruskon puna.

Öin maata valtioi suvensurma, halla.
Syö ihmisen rintaa myös ilonsurma, halla.

Veri verkkaan pulputen kiertää valtimoissa, kuin jäätyvä ois veri ihmisen valtimoissa.

Yksin - Uuno Kailas

Käyn yksin. Eelläkö muista?
Vai jälemmäksikö jäin?
En tiedä. On kauan siitä,
kun ihmisen toisen näin.

Ehk'en minä koskaan nähnyt.
Se on häipynyt muistostain.
Kenties se on syntymässä
oma äitini ollut vain.

Vai lienenkö unessa nähnyt, sun, toisen ihmisen. Kenties sinut kerran löydän, kenties sua löydä en.

Mikä viestisi lie: ilo? tuska?
Sitä en minä tiedä lain.
Mut, varma on: itseni löytää
mina voin sinun kauttas vain.

Käsi - Uuno Kailas

Miten pelkään tuota kättä!
On se tehnyt työtä monta
kunnotonta, tunnotonta.
Hyvät jätti tekemättä.

Sorti, kun sen auttaa piti.
Mit' ei myödä saisi, möi se.
Ilman lyönnin syytä löi se.
Kylvöstänsä kyitä iti.

Pelkään kättä pöydälläni.
Kunpa kuivettuis se heti!
Ah, se mustan ristin veti
yli oman elämäni.

Pieni sana - Uuno Kailas

Ken mulle lausuikaan sanan pienen sen.
En muuta kuullut, muuta en muistaa voi.
Mut niinkuin vinha tuulenpyörre
kauas se kiidätti sydämeni.

Ken mulle lausuikaan sanan pienen sen.
En muuta kuullut, muuta en muistaa voi.
Mut niinkuin ylimmäisin tähti
lentänyt ois ohi sydämeni.

Vei laaksoon siniseen, yli vuorijään,
vei halki merten kuohujen huimimpain,
vei suutelemaan otsaa taivaan
tuskassa polttavan kaipauksen.

Katse - Uuno Kailas

Sun tyynenshelteisissä auterissas
on ukkosilmaa aina=vaanivaa,
vavahtelevaa pedon=uinuntaa —
ah, kissankynnet piilee sametissas.

Salaisen sielumeren kuultavainen
oot kalvo, jossa lumpeet päilyvät.
Mut pohjallas on varjot himmeät,
ui siellä mustekalan kuvajainen.

Oot arvoitusten meri, vailla rajaa.
Ain' uusin, avartuvin taivahin
ja uusin, toivottomin syvyyksin
sä houkuttelet syliis sukeltajaa.

Tuot esiin koralleja, kultahiekkaa,
kun herää nousuvesi suudelmain;
taas peityt varjoin, olet kaihi vain —
oi katse, kaksiteräisempi miekkaa.

Kahdet silmät - Uuno Kailas

Miks näin on nyt?» sinä kyselet.
Mehän vaihdoimme silmiä vain.
Sinä sait minun silmäni entiset,
minä sinulta silmät sain.

Oli silmäsi julmat tullessain,
minun silmäni kärsivät.
Minä sinulta julmat silmät sain
sinä minulta kärsivät.

Autio maa - Uuno Kailas

Sieluni maa on
ääretön niinkuin Aasia,
autio jäämeren lailla.
Harmaata hiekkaa,
hiekkaa ja harmaita paasia
kaikkea kasvua vailla.

Aikoja sitten
jäljet on karavaanien
hiekka ahminut siellä.
Kangastus mikään
ei näy luoksensa maanien
katseen tyhjällä tiellä.

Sieluni maahan
pilvi on varjon heittänyt
kauas lännestä itään.
Viimeinen lintu
siivellä päänsä on peittänyt.
Ei ole elävää mitään.

Pilvilaulu - Uuno Kailas

Hetket liitävät niinkuin pilvet
vainioitten yli.
Kaikkien pilvien takaa aukee
ahnas Tyhjän syli.

Ei ole mitään armahdusta
sille, mi elää tohti,
sille, mi lentää perhossiivin
Päivän silmiä kohti.

Mikä on rientänyt korkeimmalle,
korkeimmalta se putoo.
Kuolema niittää vainionsa.
Lukki verkkonsa kutoo.

Palava laulu - Uuno Kailas

Polun talvisen päähän päätyi
ja hangelle jääksi jäätyi
eräs vaeltaja täältä.
Mut laulu soi hänen päänsä päältä.

Se soi ja —
hulmuten paloi.
Ja nukkujan otsalle valoi
se seppelen tulta.
Tuli taivaalle nous. Jäi maahan multa.

Yössä - Uuno Kailas

Kohu tuulen ja sateen
ja kaukaisen raitiovaunun.
Ei mitään muuta.

Katukuilun toisella puolen
on kahdessa ikkunassa
hyvin keltainen valo.

Ja huuruista ruutua hipoo
jonkun häilyvän oksan varjo
kuin ihmisen käsi.

Mutta keskellä pimeyttä
minun huoneeni elää:
kuin simpukka syvyydessä
tai sykkivä sydän.

Se on saiturin lipas:
salaista iloa tävnnä.

Sen ilma on kuiskauksista vapiseva
ja katseista kirkas
niinkuin kasteinen aamu.

Sen matolla leikkii vielä
pienten jalkojen muisto.

Ja vuoteella viipyy
kuva poissaolevan,
nuoren, lämpimän ruumiin
niinkuin Kauneus itse.

Ja katsomattani näen
oven äsken nielemät kasvot
ja värisen niitä.

Impromptu - Uuno Kailas

On hyvä näin: kesän ääniä ympärillä:
kumeaa kalliorumpua soittava meri,
naisten nauru ja autontorvien musiikki,
lintujen orkesteri.

On hyvä näin: soma paistatella päivää
aivot tyhjinä, ruumis raukeana.
Vaikkakin luomeni suljen, on silmien
luolassa
aurinko huikaisevana.

On hyvä näin: minä saatan taikurin käsin
hiekkaa merenhelminä siroitella,
jättiläiseks kasvaa —
ja niellä pilviä
riemulla lapsellisella.