Johan Ludvig Runeberg

Runoilija, opettaja, toimittaja, pappi ja professori J. L. Runeberg (1804 - 1877) loi ihannekuvan Suomen kansasta ja Suomen luonnosta ja antoi Vänrikki Stoolin tarinoissa Suomelle moraalisen identiteetin, olemassaolon oikeutuksen. Runeberg oli jo eläessään merkittävä kulttihenkilö, ja hänen muistonsa kunnioittaminen saavutti palvonnanomaisia mittoja. (Matti Klinge)

Runot: Leivo - Torpan tyttö - Toukokuun laulu - Tervehdys - Suudelma - Saarijärven Paavo - Maamme.

Leivo - J. L. Runeberg

Nousi päivän liemu,
Sulous ja riemu
Heräs vihdoin talvihorrostansa;
Kevät solmee vaulaa,
Lehdon käki laulaa,
Keräs metsä, ilma laulajansa;
Pääsky armas lensi
Majalleen, ja ensi-
Lemmest' alkoi peippo visertää.

Kaikkein riemun kuulin;
Armaimmaksi luulin
Leivon onnen sini-taivahilla.
Senp' on hellin rinta,
Lemmen uneksinta
Laulattaa sit' elon aamusilla;
Kaikki sävelmänsä,
Ylhääll' liitäissänsä,
Kuului korvissani soivan näin:

Ket' ei kahleet haita
Ilman kauko-maita
Liitämästä — häntä onnistaapi!
Jok' on lauluun luotu,
Jolle kullan muoto
Ynnä kevät luonnon ilmi saapi!
Näin sen laulu raikui;
Monistellen kaiku
Leivon virret toi mun korvihin'.

Päivän myötä liitää,
Maita merta kiitää
Milloin Etelään ja Pohjaan milloin;
Laaksoss' suukkosilla
Olla, taivahilla
Laulaa autuuttansa aamuin illoin;
— Voi sua miekkosinta!
Kuinka pieni rinta,
Leivo, moiset riemut mahduttaa!

Torpan tyttö - J. L. Runeberg

Itkekäätte, lehdot vihreäiset,
Kantalaisen lasta! lyhykäiset
Oil sen hetket, niinkuin kukkaistenne.
Itkekäätte! pois on kyyhkyisenne.

Miks’ ei kuolon valju mahti säästä?
Eikö taida velastansa päästä
Luonto, uhraamatta lunnahiksi
Kallihinta surman saalihiksi?

Voiko hauta synkkä ihastella
Kauneutta? Voiko armastella
Kantalaisen lasta kuolo julma,
Niinkuin Lannan rotkot, Vanhain kulma?

Kaunis olit tyttö ainokainen;
Lähtehestäs ei nyt nuorukainen
Juoda tahdo, sillä veestä tuolta
Tirkistää vaan muistoja ja huolta.

Oi, kun liikuit lähtehellä vielä,
Harvoin puuttui kulkioita siellä;
Usein, tavoitellen toivon häivää,
Paimen tuolla huokas kaiken päivää.

Riemun räikkä ääni, haiku hellä
Oil kuin kotonansa lähtehellä;
Ja niin pitkältä kuin vettä juoksi,
Laulua ja huilutusta tuoksi.

Älkäät kuuleskelko, Lannan rotkot!
Kantalaisen tyttö heitti notkot;
Turhaan kaikunne nyt, mykkäkiellä,
Itkee ääniään, jo karkutiellä.

Tyhjää on nyt Vanhain karjamailla;
Puistot siell’ on raavahia vailla;
Linnut vainen, haukkaa säikähdellen,
Puusta puuhun lentää ruikutellen.

Vanhain poika, joka rakkautta
Syömeltä nyt viluiselta, mutta
Ennen, ah, niin lämpöiseltä sautit,
Lausu, kussa tuskas yksin nautit?

Tauvonnut on kirvees kuulumasta
Metsässä, kun tyttös vastaamasta
Lakkas äänees, haassa kaikuvaiseen,
Helmaas lempeästi kutsuvaiseen.

Rannalla on purtes loikonansa,
Niinkuin ei se toisten konsanansa
Verkkoloita veelle kuljettaisi,
Mielitöitä koskaan toimittaisi.

Kirkkotarhan piilipuitten kesken
Viivyt, minne tyttös pantiin äsken,
Päivän mennen, päivän tullen, siellä
Haudalla sa huokaelet vielä.

Itkekäätte, lehdot vihreäiset,
Kantalaisen lasta! lyhykäiset
Oil sen hetket, niinkuin kukkaistenne.
Itkekäätte! pois on kyyhkyisenne.

Toukokuun laulu - J. L. Runeberg

Terve tienoillemme,
Kaunis Toukokuu!
Terve leikkiemme
Suoja sulosuu!
Tunteen jumal’-liemu
Valjetessas läikkyy,
Rakkaus ja riemu
Kaikkialla väikkyy;
Murhe kevääll’ lymyy,
Itkust’ ilo hymyy,
Huolten pilvist’ aamu ruskottaa.

Kukka kuihtununna
All’ ol’ hyyn ja jään,
Syksyll’ lakastunna
Kuoli mielellään.
Talvi – hirmun lailla,
Joka seudut raastaa,
Autioilla mailla
Käskyn kieltä haastaa –
Haudall’ istui, sääti
Surmaa, kaikki jääti
Synkkä, kolkko niinkuin kuolon yö.

Säteitä ei luotu
Pohjan aamuhun,
Kyyneleit’ ei suotu
Yölle, siksi kun
Ajain joutsenillaan
Kukkais-kevät koitti,
Päivän’ kultas, illan,
Aamun purppuroitti,
Sorsi talven vallan,
Mursi kahleet hallan,
Vienon Flooran kutsui nähtäviin.

Nytpä lehtoloista
Sulle nousevat
Kukkais-silmikoista
Uhrit riemuisat;
Kiitostas vaan huohuu
Ruusut ruskoposket,
Kunniakses kuohuu
Hopeoitaan kosket;
Linnut riemumielin
Laulaa kiitoskielin
Kanssamme: oi terve Toukokuu!

Tervehdys - J. L. Runeberg

Synkkä kuuro, taivaan valjetessa,
Väistyy tieltä ilta-auringon,
Aallon tuutu-lasna heiluessa
Päivän myrsky uinuu lepohon.

Hän, jok’ aikaa jo mua kaipajaapi,
Viel’ ei laskevan mun purtta nää;
Rannall’ ehkä hän nyt ruikuttaapi,
Kyynelsilmin tänne tähystää.

Purje höltyy, tuulen-henk’ on kuolla,
Soutaen käy matka verkalleen,
Ja niin kaukaa järven tuolla puolla
Armaan niemi siintää töllineen.

Pääsky, virkku siiveltäs, nyt riennä
Lohdutellen luokse armahan!
Istu olalleen ja murhe liennä,
Hiljaa kuiskien sen korvahan:

Tyttö, jos sua kultas kaipuu kalvoo,
Kuule, näin sua hellä tervehtii:
Huomenelta, jos vaan tuuli valvoo,
Purrellaan hän luokses kuljeksii.

Tie on pitkä; salmet seljät viiltää
Myötätuulen siivin vaan hän voi,
Mutta vaikka järvi tyynnä kiitää;
Luokses armaan aatos salamoi.

Linnun laulu, metsää kalkutellen.
Lähde, juosten rantavieremää,
Sääksiparvi, ilmass’ suristellen,
Leimuna sen luokses lennättää.

Suudelma - J. L. Runeberg

Ma sua, tyttö, suutelen.
Ja kyllästynkö koskaan? En!
Nyt vastaa mulle tingatta,
Mi hyöty sulla muiskusta?

Se sullekin on mieluinen;
Nyt, miksi on se herttainen?
Ma tuota kysyn uudestaan,
Ja muiskun muiskulta vaan saan.

Jos huulissain ois hunajaa,
Et hellemmin vois suudella;
Jos sappea ne tarjoisi,
Sa suutelisit sitteki.

Nyt mitä voitkin mainita,
Jos syitä täytyy annella?
Jos rohkeasti tutkaistaan,
Miks’ suudella sa tahdot vaan?

On kansa valmis kielimään,
Nyt mitä siitä mietitään,
Kun suuta annat ainiaan,
Ja et tie, miksi annatkaan?

En itsekään voi ymmärtää,
Mit’ oikein muisku käsittää;
Vaan kuolla tahdon, jospa vaan
Ma ruusu-suustas suljetaan.

Saarijärven Paavo - J. L. Runeberg

Tuolla Saarijärven salomailla
Asui Paavo maalla hallaisella,
Kynti maata, kaivoi ahkerasti,
Mutta Herralta tuloa toivoi
Taivahasta, luonnon tekijältä.
Siinäpä asui siivoin lapsinensa,
Vaimoinensa, vaivoin leipäpalan
Hiellänsä otti kankahasta.

Tuli kevät, suli kinos maailta.
Veipä puolen orahia;
Tuli kesä, kävi raet mailla,
Kaasi päitä puolet käydessänsä;
Tuli syksy, veipä halla kaikki.

Tarttui tukkahansa Paavon vaimo,
Sanoi: ”Paavo-parka, poloseni!
Ota sauva, hylkäs meidät Herra;
Kolkko miero, nälkä kauheampi”.

Sanoi Paavo, häntä suositellen:
”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra.
Pane leipään puoli petäjätä,
Minä laitan ojat leveämmät,
Mutta tulon toivon taivahasta”.

Pani vaimo puolen petäjätä.
Kaivoi äijä kaksi viemäreitä.
Vaihtoi vuonat siemeniksi, kylvi.
Tuli kevät, suli kinos mailta,
Eipä vienyt vesi orahia;
Tuli kesä, kävi raet mailla,
Kaasi päitä puolen käydessänsä;
Tuli syksy veipä vilu kaikki.
Löipä rintoihinsa Paavon vaimo,
Sanoi: ”Paavo-parka, poloseni!
Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs;
Kova kuolla, mutta turha toivo.

Sanoi Paavo häntä suositellen:
”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra.
Pane kaksin verroin petäjätä,
Kaksin kerroin laitan lannan maalle.
Mutta tulon toivon taivahasta”.

Lisäs’ vaimo kaksi pätäjätä,
Laittoi Paavo lannan kaksin kerroin,
Käänti karjan siemeneksi, kylvi.
Tuli kevät, suli kinos maalta,
Eipä vienyt vesi orahia.
Tuli kesä, kävi raet mailla,
Eipä kaatunutkaan kaunis olki;
Tuli syksy, sivu sitkaimitten
Meni vilun vaino vaarallinen,
Aivan koskematta kultapäihin.

Silloin heti Paavo hartahasti
Paneusi polvilleen ja sanoi:
”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra”.
Sanoi vaimo, samoin polvillansa:
”Vaikka kokee, eipä hylkää herra”.
Sitten iloitellen miehellensä:
”Paavo, ota sirppi sukkelasti!
Toki nyt on tullut toinen aika,
Ilon aika. – Pois nyt petäjäinen;
Ruisleivän laitan lapsillemme”.
Sanoi Paavo, häntä hyväellen:
”Vaimo, vaimo! sit’ ei kuri saada,
Jok’ ei hylkää toista hädässänsä.
Pane leipään puoli petäjätä,
Veihän vilu tou’on naapurimme”.

Maamme - J. L. Runeberg

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa!
Soi sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa,
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien.

Sun kukoistukses kuorestaan
kerrankin puhkeaa
viel' lempemme saa nousemaan
sun toivos, riemus loistossaan,
ja kerran laulus, synnyinmaa,
korkeemman kaiun saa!