Säveltäjä, laulunopettaja, lehtori ja kuoronjohtaja P.J. Hannikainen (1854 - 1924) oli tunnetun Itä-Savosta peräisin olevan musiikkisuvun jäsen.
Hän vaikutti Suomen musiikkielämään 1800-luvun lopulta
lähtien varsin monipuolisesti sekä Jyväskylän seminaarin pitkäaikaisena musiikinlehtorina erityisesti lukuisten kansakoulunopettajasukupolvien
ja näiden välityksellä koululaisten musiikkinäkemykseen. Hannikaisen musiikki- ja runotuotanto on saanut pysyvän sijan suomalaisten mielissä.
(Seija Lappalainen, Kansallisbiografia)
Runot: Mökin laittaja - Lapsuuden ystävälle - Paimenen syyslaulu - Kun ystävä jätti - Meri ja tähti - Käki kukkuu -
Mistä lauluni? - Odottaessa - Sankarilaulu - Suruisena - Takatalvi.
Mökin laittaja - P.J. Hannikainen
1. Nytpä tahdon olla ma
Pienen mökin laittaja:
Seinät kun saan valmihiksi,
Toisen pään teen kamariksi,
Päähän toiseen pirttisen,
Sievän, hauskan, puhtoisen.
2. Sitten vielä rakennan
Tallin, aitan, ometan;
Hyv’ on olla myöskin sauna,
Jossa kylven lauantaina,
Riihi metsän rinnassa,
Nuottakota rannalla;
3. Tallis’ oiva hevonen
Panna auran etehen,
Neljä lehmää ometassa,
Pieni porsas karsinassa,
Lampaina vuonineen
Määrillensä kymmenen;
4. Pellot kauniit, viljavat,
Niityt, nurmet ruohoisat,
Paljon voimaa tehdä työtä,
Sekä aina onni myötä –
Siin’ on kaikki toivehein,
Josta laulun tään mä tein.
Lapsuuden ystävälle - P.J. Hannikainen
1. Sä kasvoit, neito kaunoinen,
isäsi majassa,
kuin kukka kaunis, suloinen
vihreellä nurmella,
kuin kukka kaunis, suloinen
vihreellä nurmella.
2. Lapsuutes ajan hellimmän
sä leikit kanssani,
ja olit paras ystävän’
ja ainoo iloni.
3. Maailma sitten vieroitti
pois meidät toisistaan,
vaan sua, armas ijäti,
ma muistan ainiaan.
(Aihe kansanlaulusta.)
Paimenen syyslaulu - P.J. Hannikainen
Lehti puusta variseepi
päivä yötä pakenee.
Lintu pieni syksyn tieltä
kesämaille rientelee.
Minä, pieni paimentyttö
lentohon en pääsekään.
Tänne, tänne jäädä täytyy
syksyhyn ja ikävään.
Kun ystävä jätti - P.J. Hannikainen
1. Kun ystävä jätti mun yksinään,
vaivuin huoleen, ikävään.
Siitä onpi lauluni lyhyinen,
siitä onpi soittoni suruinen.
2. Kyll’ ennen oli mullakin kultanen,
ihanainen, herttainen.
Silloin minä laulelin onnestain,
riemusta sykki mun syömmeni vain.
3. En kultaani jättänyt koskaan ois,
vaan sen maailma sai multa pois.
Eipä se nyt kuule mun laulujain,
eikä se huoli mun huolistain.
Meri ja tähti - P.J. Hannikainen
Kirkas tähti nousi taivahalle
Tuolta yli meren loistamaan.
Kohta meren läikkyvän se hurmas,
Hurmas, rakastutti sulollaan.
Rakkauspa meren nosti raivoon:
Hurjast’ ylöspäin se kuohuaa,
Saadakseen tuon armaan sylihinsä –
Turhaa! eihän voinut saavuttaa.
Jo ol’ epätoivon partahalla,
Raukes, uupui, tyyntyi tuskissaan.
Mutta kas! – nyt sylissäpä tähti
Lepäävi jo meren autuaan!
Merihän oot, sydän-raukkaseni
Meri hurjast’ ylös kuohuva!
Tyynny sinäkin, niin sylihisi
Elli-vainajas saat sulkea.
Käki kukkuu - P.J. Hannikainen
1. Käki kukkuu kultarinta
sinisalon takaa,
eipä kuku kultaseni, –
hän jo maassa makaa.
2. Ei nyt kuulu kullan ääni,
helähtele hellä,
siit’ on huoli haikea
nyt yksin jäänehellä.
Mistä lauluni? - P.J. Hannikainen
Näin kasvojesi heloituksen,
Näin silmäs sulovälkkehen,
Niin kuni aamukajastuksen
Ja kuni päivän loistehen.
Yö musta synkeä ol’ ollut,
Yö musta, kolkko rinnassain,
Lie kastettakin maahan tullut –
Ma tunsin sitä poskillain.
Vaan tullessasi mua kohti,
Yö poistui sydämestäni,
Ja katsantosi, kun se hohti,
Mun kyyneleeni kuivasi.
Näin haihtui aamupaahtehessa
Yön kylmät kastehelmiset,
Sun silmäs sulohohtehessa
Runoina multa kyynelet.
Kevät, kevät kaunoinen,
Sua, armas, vuotan!
Visertäähän leivonen,
Ja ma siihen luotan.
Vaikk’ on talvi parhaillaan,
Kevät, sua vuotan,
Leivon ääntä kuulen vaan,
Siihen yksin luotan.
Leivo – se on lempeni,
Johon niin ma luotan,
Kevät – armas kultani,
Sinuahan vuotan!
Sankarilaulu - P.J. Hannikainen
1. Ylös, taistoon nyt Suomen mies,
nyt taistoon ja voittohon!
Pois väkivallan, vainon ies,
pois! nyt hetki lyönyt on:
nyt on valjennut uuden aamun koi
ja urhojen vapauden kellot soi!
Viel entisurhoin henki
se meihin voimaa luo
ja sankarten se mainehen
myös meidän voittaa suo,
ja sankarten se mainehen
myös meidän voittaa suo!
2. Näin taistoon käy Suomen mies,
kun kutsuupi synnyinmaa;
ei väkivallan, vainon ies
meitä enää sortaa saa!
Nyt on valjennut uuden aamun koi,
nyt vapauden kellot soi!
Meiss’ entisurhojen henki
on vielä voimassaan,
ja sankarten se mainehen
saa kauvas kaikumaan!
Suruisena - P.J. Hannikainen
Paljas, paljas koivun oksa
Talvell’ on,
Paljahampi sydämeni
Onneton!
Oksaa toki huude peittää,
Lunta vielä pilvet heittää
Suojaks poloisen.
Mutta sydämen’?
Värjätellen verhotonna
Surevi se suojatonna
Pudonneita lehtiään,
Kadonnutta lempeään.
Kolkko, kolkko oksan olo
Talvell’ on,
Kolkompi on sydämeni
Onneton!
Oksall’ iloa on sentään,
Tiainen kun joskus lentää
Siihen tirskumaan
Talvilaulujaan.
Vaan tää sydän yksinänsä
Kärsiä saa ikävänsä,
Ketään ei sen lennä luo,
Hoivaa huolivalle tuo.
Takatalvi - P.J. Hannikainen
1. Eilen vielä päivä lietsoi lämmintään,
ruohon korsi virkos uuteen elämään,
vuokkosetkin aukas sinikukkansa,
perhot siivin kaunein keijui ilmassa.
2. Mutta eipä talvi vielä mennytkään,
pohjan tuuli taaskin vinkuu ennellään,
hallan kova koura tarttui kukkasiin,
pyry peitti maankin vallan valkoisiin.
3. Lintu raukat värisevät oksillaan,
kaikki tyyni taukosivat lauluistaan,
äänetönnä surren näitä miettivät:
minne riensi kevättuulet lämpimät?
© tiedonportailla.fi