L. Onerva

L. Onerva (oik. Hilja Onerva Lehtinen, 28. huhtikuuta 1882 Helsinki – 1. maaliskuuta 1972 Helsinki) oli suomalainen runoilija. Onerva kirjoitti myös novelleja ja romaaneja sekä toimi suomentajana ja kriitikkona. Teoksissaan hän käsitteli usein naisen elämään kuuluvia vapauden ja sitoutumisen välisiä risti­riitoja. Onerva muistetaan myös vivahteikkaasta suhteestaan runoilija Eino Leinoon. (Wikipedia)

Runot: Virvaliekit - Harmaa kuolema - Tähtiyö - Varjoleikkiä - Metsälammella - Kevät-odotusta - Suoyrtti - Syksy - Tähtitulet - Lemmen muisto - Varhaiskevät.

Virvaliekit - L. Onerva

Niin polttaa tuntoani se, min tein ma,
hukatun voiman turhan pieni jäännös,
kuin elon taistelossa raukeevassa viel'
oisi mahdollista täysikäännös.

Niin polttaa tuntoani se, min sain ma,
kuin katinkulta-siru halvin, kelmein,
min sieppas käsi haaksirikon yössä
painuissa pohjaan suurten jalohelmein.

Mut virvaliekit, jotka paloi kerran
yön aartehien yksinäisten yllä
ma joit' en totellut, vaan ohi kuljin,
vaikk' kutsunsa ma kuuman tunsin kyllä,

ne tuskaisimmin tuntoani polttaa,
työt tekemättömät, jo jääneet taaksi,
nuo aarteet hukkaan mua rukoelleet,
pimennon syliin syöstyt ainiaaksi!

Harmaa kuolema - L. Onerva

Tää harmaus, mi sielun huntuaa, on kuolemaa;
se lukinlankoihinsa langettaa.

Ah, hiljalleen
se kutoo kaihen raskaan katseeseen
ja sydämeen.

Kuin usvan peitossa ma harhailen.
Hämärtyy maa, myös itse myötä sen
pois himmenen.

Tähtiyö - L. Onerva

Miks on tuskaa, miksi syytä,
ylväimmänkin yllä yö?
Kypenäiset taivahalta
kysyjälle vastaan lyö:

Yö on suurempi kuin suru,
suru suurempi kuin syy,
yö on alku avaruuden,
yössä taivaat tähdittyy.

Syy on porras syyttömyyden,
polku päivän maille yö,
suru kaste, kiirastuli:
polttaa, puhtahaksi syö.

Takaa tuskan, surun summan
tähtitemplit häämöittää,
takaa suuren vaikenevan
sfäärein laulut heläjää.

Varjoleikkiä - L. Onerva

Yön kaukotaivahalla heloittaa
heleän purppurainen liekkein maa.
Sotien soihtu! Rauha sunnuntainen!

Ees, ihmislapset, nopsaan rientäkää!
Pois kiirehtää maa-elon onni tää,
tää aineen lumekuva armahainen!

Ja tummat kädet ilmaan ojentuu,
tyhjyyttä haukkoo tukehtuva suu:
Liet Helvetti! Liet Taivaan valtakunta!

Näin elon varjoleikit temmeltää
ja häviää. Ei muuta jälkeen jää
kuin savua, kuin utua ja unta.

Metsälammella - L. Onerva

Yössä korven venho yksinäinen tuudittelee mieltä yksinäistä.
Laulu äänetön soi kaislain päistä, unta punoo unhon lummekukat,
veden yllä sumuneiet heijaa, kelohonkain alla hiipii hukat.

Vaiti tuijottaapi synkkä tummuus metsälammen pohjattoman
sylin niinkuin murhe, jota salaa kannan.
Tänne iltahuuruun soisen rannan vaipuneet on pitkät sukupolvet,
yksilöiden elon-aatos ylin.

Myöskin minä, tumma orpolapsi, tänne painunko kuin taatot muinen?
Rauhaan halaa rinta tuiretuinen.
Kerran uupuin elon taistoon, riitaan,
ijäks viihtyy mureneni tänne,
Tuonen mykkään, himmeähän viitaan.

Kevät-odotusta - L. Onerva

On yllämme kuin kevätyö
jo suven suuren tuntu,
se heijaa, väikkyy ilmassa
kuin sinipiikain huntu.

Se metsän puissa huiskuttaa,
lyö lainehena rantaan
ja lainesormin kirjoittaa
kuin lupauksen santaan.

Mut suvi viipyy, kylm' on yö
ja yössä peikot tuiskii,
ne silmiin seuloo sumua
ja korvaan turmaa kuiskii:

"Ken tietää, vaikka ruskonne
vain oiskin päivän lasku,
kaikk' unelmanne, uskonne
vain kaunis lastenkasku!"

No ollaan sitten lapsia,
mut uskomast' ei laata,
ett' aamun kaunis aurinko
viel' armastaapi maata.

Niin kulkee mielen kaipaus
kuin onnen päiviin uusiin
tai nousee kuvat kultaiset
kuin muiston kukkakuusiin:

Kuin koivut notkuu valkeat
suv'illan suussa immet,
niin silmät täynnä unelmaa
kuin suuret salorimmet.

Ja Suomen poiat pellollaan
kuin hongan rungot vankat.
Työn, lemmen piilopirteistä
saa rauhan savut sankat.

Näin oudon onnen näkyjä
me näämme lapset hullut!
Se untako on kesästä,
mi milloinkaan ei tullut?

Suoyrtti - L. Onerva

Heloitti äsken heinät Maarian
ja päivänsäteet leikki korkealla.
Nyt ehtoo hiipii, mua kiehtoo loihdut
suo-yrttein yksinäisten vaarain alla.

Yön sydän vetää synkkiin syväriinsä.
Maa-emo valmistaikse maatapanoon.
Sen hetesilmää tummaa ikävöitsen,
sen huuruavaa hengitystä janoon!

Ei lehti liiku, ääret taivahan
vain leimuavat uhmaa kylmän palon.
On valkohurstin saaneet laaksot, alhot,
yökosteen turpeen tuoksu saartaa salon.

Keinuilkaa jalan alla sammalkeitaat,
lemutkaa yrtit, teistä taitan parhaan!
Katajat, höytykukat, pursut kuiskaa:
myös itse kuulut öiseen ryytitarhaan.

Syksy - L. Onerva

Maaemon syksynkypsään äidinhelmaan
niin lasna katsoin syvään,
ihaellen kuin ihanaiseen tauluun, runoelmaan.

Nuoruuden seppelöimään nousi päähän
syysrypäl-viini maljass' elojuhlan:
kuin häihin syöksyin hävityksen säähän.

Taas huminoivat huilut syksyn tuulen,
mut häihin ei, ah pelkään: hautajaisiin;
sen omaan rintahani tulleeks kuulen.

Kuink' olin rikas, kun mun kaukaa kaarsit,
yön, kuihtumuksen karkeloiva kuoro,
kuin köyhä nyt, kun sydämeni saarsit!

Veronsa vertyin maksaa elämälle
maaeon parmas. Toist' on ihmislapsen:
varisee kaikki, mitään ei jää hälle.

Tähtitulet - L. Onerva

Saa talven tähtihuntuun suuret salot.
Lumisten töllein akkunoista valot
taas kuusten loistaa,
mut ei koskaan ennen näin loistaneet ne synkkiin sydämiin.
Ja tähtitulet Suomen taivahalla
näin tuikkaneet ei vuosiin tuhansiin.

Ne kylvää kohtaloja, tulta, tuhkaa;
ne lupaa autuutta, ne syyttää, uhkaa.
Mik' onkaan osamme? Nuor' vapautemme,
tuo kauan kaivattu, jo valittaa,
sen aateluus kun suotiin alhaisille…
Vuoks sorron oman huokaa vapaa maa!

Hyvyyden juhlaan käymme, vaikka lymyy
hyvyyden henget. Huulet kalvaat hymyy,
kuin unelmalle, joulu-aatokselle.
Lävitse nälän, hurmeen, kyyneleen kaikk'
kurkoittavat kansat onneen yhteen:
ah, joulurauhaan, rauhaan ikuiseen!

Lemmen muisto - L. Onerva

Sieluani suruun uupunutta hiljaa
keinuttelee haahti unten; lapsuuteni rakastetun nään,
sinisilmäin hymyn, armaan pään…
Ah, ken voisi halki aikain lunten päästä
lapsuus-onnen hämärään!

Ah, ken saisi varhaisnuoruutensa
valkeet yöt ja lemmenraskaat päivät!
Kultahaaveita ne mieleen toi.
Ihanimmat, jotka sydän loi,
utuisiksi unelmiksi jäivät;
mutta vielä rinnassa ne soi…

Palaa aatos varjoin valtakuntaan, maille vienon ensilemmen muiston:
konsa illoin yksikseni jään,
lapsuuteni rakastetun nään…
Putoo päältä sydän-öisen puiston
tähdenlento tyhjään elämään.

Varhaiskevät - L. Onerva

Tippuvi räystäät, vierillä teiden
pelmuten pulppuaa hilpeät purot.
Paistavi päivä, läikkyvi ilma,
herahtaa hymyhyn kasvot jurot.

Tunnetko, tunnetko, kulkija-parka:
sulaa ja soi myös talvinen rinta,
sykähtää synkkien verien virrat,
värähtää kummasti paatunut pinta?

Kaikk' kovat yösilmä-, jääsilmä-peikot
auringon kaunista katsetta lymyy.
Lokaisen, nauravan lammikon kalvoon
korkea taivas takaisin hymyy.

Tunnetko, tunnetko, kulkija-parka:
jouduit jo valkeain valtojen alle;
paistaa sun täytyvi auringon lailla
pahimmalle ja parhaimmalle!

Valkeita silkkiäispulmuja säähän
leutoon puhkovat rimpien raidat.
Havahtaa tuuli, lehahtaa tuoksu,
punertaa vienojen viitojen laidat.

Tunnetko, tunnetko kulkija-parka,
että sa syvinnä kaipaat jotain:
aikojen autuahampien rauhaan
tuskista elämän turhain sotain.

Painuvi päivä, helisee routa,
taivaasta maahan käy sinisiltä.
Hopeakyyneltä, helmeä täynnä
välkkyvi kuulas, kalpea ilta.