Larin-Kyösti (oik. Karl Gustaf Larson; 1873 Hämeenlinna – 1948 Helsinki) oli suomalainen runoilija.
Monet Larin-Kyöstin runoista ovat muuttuneet kaikkien tuntemaksi kansalliseksi omaisuudeksi. Larin-Kyösti ei halunnut pysyä vain
kansanlaulajana, jollaisena hänet vuosisadan alussa tunnettiin, vaan ponnisteli saavuttaakseen eurooppalaisen yleisön ja
käännätti teoksiaan omalla kustannuksellaan kymmenelle kielelle. (Juhani Niemi, Kansallisbiografia)
Runot: Tuulan tei - Toisella puolen lahden - Yrttitarhassa - Vihreä veräjä - Valkeat neidot - Tulikukka - Pois meni päivä -
Myllyn luona - Lyyli - Lemmenkateessa - Auringonkukka.
Tuulan tei - Larin-Kyösti
Tula, tuulan, tuli, tuli, tei,
emme erkane konsana, ei,
mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun,
paras aarteeni oot, sinä mun, minä sun,
mitä toivoisin minä muuta!
Tula, tuulan, tuli, tuli, tei,
oma onni se yhtehen vei,
ja tulkohon hallat ja harmit ja muut,
elo huoleton meillä on, naurussa suut,
ja kirkkaana päivä ja ilta.
Toisella puolen lahden - Larin-Kyösti
Kuloteitä ma kuljeksin
ja soittelen luikuripuuta,
kuulisko kultani yli lahden,
vai aattelisko se muuta?
Siellä päivän paisteessa
mun kultani maja väikkyy,
aalto se kaislan kahinassa
niin lempeästi läikkyy.
Sieltä ne saunan sauhut käy
ja puuntaa se pilven lonka,
varjossa täällä ma vaeltelen
ja kohisee kolkko honka.
Soitan uneni uuvuksiin
ja katselen yli lahden,
tulisipa ystävä yksinään,
niin saisimme olla kahden.
Kuiskuttaisin ma kullallein
ja paimentulille veisin,
sinisiin silmiin katsoisin
ja ilosta soitteleisin.
– Ei soi luikuri ystävättä,
ei kajahda vuohensarvi,
kulolla hyypiöt hyräilee
ja niitä on pitkä parvi.
Mieleni on kuin musta lintu,
se liitävi avovettään,
lahdelta ei soi iltalaulu
ja taisi jo ystävä pettää.
Ei soi iloinen iltalaulu,
ei riudu se kylän rantaan,
siellä se viekas kyntäjäpoika
kultani sormusta kantaa.
Yrttitarhassa - Larin-Kyösti
Mun sieluni yrttitarhassa
moni kasvavi kukka kumma,
siellä kasvaa onneton ohdake
ja mieronkukka tumma.
Unikukat ne kulolla unelmoi
ja iloiset sasminat häilyy,
ja kalmankukka se versoo myös,
ja mustassa varressa päilyy.
Moni kukka on kylmästä kuihtunut
ja moni on kasvanut hukkaan
ja yhtä kukkaa ei enään oo,
sitä valkoista liljakukkaa.
Se kukka on lumisen puhtauden,
se loisti auringon alla,
se äitini hautaa koristais,
vaan sen on jo vienyt halla.
Vihreä veräjä - Larin-Kyösti
Ma muistan vihreän veräjän,
olin pieni piltti ma silloin,
kun alta sen vanhan pihlajan
ma katselin pilviä illoin.
Ma katselin punaisten vuorten taa,
mistä kajasti taivaan kaaret,
siell’ unteni haahdet harhaili,
sieltä siinti onnelan saaret.
Ma muistan sen vihreän veräjän,
kun ystävän askelta vuotin,
kun taivaan tähdistä arvailin
ja sinisiin silmiin luotin.
Ma muistan kellojen kuminan,
kun emo mun syliinsä sulki,
kun veräjän kuuset kumarsi,
pois kirstussa taatto kulki.
Ma muistan, kun pihlajan oksasta
ma veistin kulkurisauvan,
kun kotini veräjää hyvästelin
ja vieraissa viivyin kauvan.
Ma muistin ne kiiltävät saranat,
ne naristen nauroi ja paukkui,
mua vierahat veräjät ilkkuivat
ja likaiset koirat haukkui.
Ma muistin pihlajan suhinan,
kun mieronmatkoilla näännyin,
kotiveräjän vesissä silmin näin,
kun tutuille tanhuille käännyin.
Ma kuulin äitini kuolleeksi
ja kodissa vierahat asui,
koiruoho se peitti aittatien
ja nokkoset kodassa kasui.
Se heleämarjainen pihlaja
pinopuiks’ oli pilkkoeltu,
ja se vanha vihreä veräjä
oli mustaksi maalaeltu.
Valkeat neidot - Larin-Kyösti
Ne valkeat neidot kulkivat sen uuden vuoden yöllä,
ja talven kirkkaat lumitähdet kimalteli vyöllä,
niill’ lumiharsot silmill’ oli ja olkihimmelit päässä
ja niiden hienot hunnunpäät ne kahisi kuin jäässä.
Ne valkeat neidot kolkuttivat ovelle uuden vuoden
ja sulhasia mainiten ja lähteen silmästä juoden
ne lauloi: ”ylkäni ratsastelee alas pitkin kuuta,
hän morsiantaan katselee kuin kirkasta joulupuuta.”
Ne neidot kävivät käsikkäin, niitä neitoja oli kuusi
ja heleästi äänet soi: ”nyt tullut on vuosi uusi,
sen vanhan vuoden kirstuhun lyödään kaksitoista naulaa,
sen haudalla nyt haikeasti vanha korppi laulaa.
Ne valkeat neidot kaaresti kuin lumi laskoksissa,
ja kiiltokengät narskuivat, soi ilo askelissa,
niill’ lumiharsot kahisteli kuurassa talviyöllä,
ja kaikki hangen kirkkaat tähdet kimalteli vyöllä.
Tulikukka - Larin-Kyösti
Mene pois, mene pois, en lemmi sua,
sun povesi polttaen läikkyy,
kuin nokkonen kätesi pistää mua
ja sinua sieluni säikkyy.
Tulikukkien tuoksulla tummin öin
sinä lietsoit rintani liemuun,
sin’et tiennyt, mitä mä ikävöin,
kun vaivuin ma valheriemuun.
Mene pois, mene pois, älä itke noin,
veit järjen jo ennenkin illoin,
ma huulten hekkumat kanssasi join,
mut sydäntä kaipasin silloin. –
Ma siskoissielua kainoa hain,
sopusointua kahden rinnan,
veren hehkeä papitar olet sinä vain,
minä maksoin jo uhrisi hinnan.
Pois meni päivä - Larin-Kyösti
Taivas se oli kuin kirjava huntu
ja hattarat vienosti väilyi,
illansuussa ne kuuset kuiski
ja oksat lammissa päilyi,
lehto se oli kuin onnessaan,
ja hymy suli äärihin taivaan ja maan.
Mieleni oli niin hilpeän heljä
kuin viidakkovirran juoksu,
saarilta sousin ja raidoista virtasi
tuhansien kukkien tuoksu,
airot loiski, ma laineita luin
ja onneni määrää ma oudoksuin.
Pois meni päivä kuin morsio kruunuin,
kun isänsä majan hän jättää,
surren seisoi mäellä mänty
ja ojensi kuivaa kättään,
maahan katseli kukkainen
ja metsä se huojui huokaillen.
Niin oli aatos kuin allani virta
mutaisten mujujen vyössä,
sannan solske ja riutuva loiske,
kuin hillitty itku yössä,
kolahti airo ja kaisla soi,
ja rauhaton laine mun rantaan toi.
Myllyn luona - Larin-Kyösti
Voi, muistatko tuulimyllyn sen,
jonka liepeillä hämärä hiipi,
se oli kuin hyönteiskummitus
ja sill’ oli hirveä siipi.
Jyvämiesten kaikkien viljan se söi,
siellä syksyisin lepakot viihtyi;
ma tahdoin sen siipihin tarttua,
ja silloin sun mielesi kiihtyi.
Siellä varmaan peikko kummitteli
ja varasti köyhien viljaa,
se oli kuin sudenkorento,
se seisoi niin kumman hiljaa.
Se peikko kätemme yhtehen vei,
niin vaatelias oli peikko,
oli vaara siipenä seikkailun,
mä vaarassa olin niin heikko..
Sinä olet se hyönteiskummitus,
jon’ ääressä vaarassa vartuin,
sun sydämmesi oli kuin mylly tuo,
kun siipihin kerran tartuin.
Sinä tunteeni tuhaksi jauhaisit
ja elämäni heilimäpuunkin,
olet sydämmeni mehua imenyt
ja vieläpä monen muunkin..
Lyyli - Larin-Kyösti
Lyyli, Lyyli, lempeä Lyyli,
Lyyli on kulkeva tyttö vain,
lehdon lapsi ja onneni orjatar,
Lyylin ystävänkättä ma hain.
Kuutamon helyissä kujat loistaa,
huurteiset seinät on hopeissaan,
niinkuin tomu ja tuhka on maine,
mustia silmiä etsin vaan.
Huurteesta sairas sydämmeni värjyy,
tule sinä kelmeä keijuni,
kapsahda kaulaan, liverrä lintuni,
etten ma ikävään kuolisi!
Lyyli, Lyyli, kaihda päivää,
silloin ne pahat parjajat lyö,
lykkyni Lyyli, suutele, suutele,
muuten tulee se musta yö!
Lemmenkateessa - Larin-Kyösti
Sinä häilyvä oot kuin ruovonpää
ja rannalla välkkyvä santa,
nyt ylistät yhtä ylkää vaan, – –
jolla tuhat on morsianta.
Sä keimeän kaino siskoni,
mun veljenä muistoosi suljet,
sä peiliisi katsot ja huokailet
ja iltakirkkohon kuljet.
Auringonkukka - Larin-Kyösti
Töllin töyräällä kalveessa kasvoit
kuin heleä auringonkukka,
päivässä hienoksi huoliteltiin
sun poskesi samettinukka.
Elämänlanka se seinää kiers’,
soi räystäältä pääskysen ilo,
hentoina nousi sun povesi kummut
ja silmissä paloi kilo.
Aholla kuljit yksin aina
ja haastelit kukkies kanssa,
koivunranka ja mäellä mänty
ne näki sun iloissansa.
© tiedonportailla.fi