Julius Krohn

Julius Krohn (1835 - 1888) oli 1800-luvun suomalaisuustaistelija, joka toimi runoilijana, suomen kielen ja kirjallisuuden professorina, suomentajana ja lehtimiehenä. Hän oli kansainvälistäkin arvostusta saanut tutkija, joka vakiinnutti kansanrunouden tutkimukseen ensimmäisen tarinaversioiden vertailuun perustuvan metodin. Krohn julkaisi vertauskuvallisia satuja, isänmaallisia runoja sekä lemmenlyriikkaa nimimerkillä Suonio. Tuotantoon kuuli myös lastenrunoja, virsiä sekä joukko rakkausrunoja, jotka runoilija kirjoitti kuolleelle vaimolleen, Emma Krohnille. Krohn toimi myös Seitsemän veljeksen kielentarkastajana ja Aleksis Kiven taloudellisena tukijana, vaikka miesten erilainen runouskäsitys näkyikin suivaantuneen Kiven tavassa nimittää suojelijaansa ”lallaa”-runoilijaksi. (Doria)

Runot: Illalle - Kahden kesken - Neidon rukous - Suksimiesten laulu - Rantakalliolla keväällä - Turvaton - Varoitus tytölle - Pää pystyyn - Järven rannalla.

Illalle - Julius Krohn

Joudu ilta kaunis,
Tyyni meille tuo!
Loppu päivätöille,
Lepo, rauha suo!

Asettele aallot
Lammin läikkyvän,
Ett' taas kuvastaisi
Saaren viherjän!

Lampi läikkyväinen
Mielenikin on,
Päivän hälinässä
Raukka rauhaton.

Vaan kun joudut, ilta,
Häly viihtyvi,
Näen ainoasti
Kuvan kultani.

Kahden kesken - Julius Krohn

Ovi kiinni! — näin — kas nyt ei kukaan saa
Meitä häiritsemään päästä tännen. —
Sata taas ma sullen annan suudelmaa,
Sata kertaa halaan, niinkuin ennen.

Ja sun sinisilmiis uskollisihin.
Täynnä rakkautta hellää, pyhää,
Kyynel sopukassaan hymyilevihin,
Niinkuin lumottuna katson yhä.

Kulta, kultan' armas! Taasko istutaan
Täällä hiljaa, salaa, kahden kesken! —
Mut ah! — Tyhjähän tää seinäkuva vaan
Hengetön, on kumppalina — lesken!

Neidon rukous - Julius Krohn

Yksi kultaa kiiltävää rukoelevi,
Toinen ankaraa anovi valtikasta,
Viisautta Salomo kuningas suuri
Pyys polvillansa.

Mitäpä mä rukoellen, neito raukka?
Sydämeni soisin lähteeks puhtaimmaksi,
Sulokuvan armaan sulhaseni siihen
Ain' asumahan!

Suksimiesten laulu - Julius Krohn

Ylös Suomen poiat nuoret,
Ulos sukset survaiskaa!
Lumi peittää laaksot, vuoret,
Hyv' on meidän luikuttaa!
Jalka potkee,
Suksi notkee
Sujuilevi sukkelaan!»

Heräs tuuli tuntureilla,
Lehahtihe lentämään. —
»Sukkelat on sukset meillä, —
Lähtään, veikot, kiistämään!
Saishan koittaa
Kumpi voittaa,
Eikö tuulta saavuttais!»

Koti kontion on tuossa,
Siihen sukset kääntäkää!
Havuin alla korpisuossa
Vanhus nukkuu röhöttää.
»Kuules, ukko,
Oves lukko
Miehissä jo murretaan!»

Kohoaapi kämmenille
Metsän kuulu kuningas. —
»Lähtään, otso, painisille,
Tässä löydät vertojas!» —
Hammasluske,
Keihäsryske
Kaiuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna; —
Keihäs sattui rintahan; —
Ukko nukkuu uupununna
Sikehintä untahan. —
»Riemuellen,
Soitatellen
Viekää saalis kotihin!»

Vaan kun verivainolainen
Suomehemme rynnättää,
Silloin saalis toisellainen,
Veikot, meitä hiihdättää.
Käsi sauvan,
Toinen raudan
Teräväisen tempoaa.

Verihinsä kohta nääntyy
Kuka meitä vastustaa,
Kenpä pakoisalle kääntyy,
Senkin suksi saavuttaa.
Pelastettu
Rakastettu
Kohta onpi kotimaa.

Rantakalliolla keväällä - Julius Krohn

Sä siintävä sininen reuna,
Tuoll' takana talvisen jään,
Oi milloin, oi milloin sun louna
Tuo rantahan maa-paran tään?
Taas toivoa taivahisinta
Jo sykkii sydämeni,
Taas huojeni huoleva rinta,
Kun välkkehes lähenevi.

Mut mitä! — mi äkkiä poisti
Taas ihanan näön, min näin,
Tuon kultaisen sinin, mi loisti
Eess' silmien imehtiväin?
Vai tyhjäkö oiskin se ollut
Mun mieleni kuvitus vaan,
Värillä taivahan tullut
Vaan poloa pilkkailemaan?

Ah, jospa kuin merien myrsky
Käsvarten' nyt väkevä ois,
Koht' aaltojen ankara hyrsky
Jääpeittehen murtaisi pois!
Tai aurinkona jos hetken
Vaan paistaa lempeni sais,
Jo laivat riemuten retkeen
Taas tuttuhun kiiruhtais!

Mut linnuks luotu ma lienen
Pääll' lumien visertämään;
Ei voimat peipposen pienen
Saa kesää rientelemään;
Näin laulaa hän toki taitaa:
»Oi toivo, se tyhjiin ei käy!
Kyll' Luoja sun kevähäs laittaa,
Vaikk' aina ei siintävän näy!

Turvaton - Julius Krohn

Voi minua poika-raukkaa,
Kuink' olen turvaton!
Ikäänkuin taivaan lintu,
Mi lentoon luotu on.

Lepääpä lintunenkin
Omassa pesässään;
Vaan mull' ei maailmassa
Kotoa missäkään.

Ja emä linnunpoikaa
Siivillä suojelee.
Minua talven tuisku
Vain lumin peittelee.

Varoitus tytölle - Julius Krohn

Sydän poikien lampena lie,
Min pintahan tien vene piirtää;
Vaan tuuli kun venosen siirtää,
Koht' tietymätöinnä on tie!

Pää pystyyn - Julius Krohn

Pää pystyyn vaan!
Sä olet mies, et halpa mato maan!
Mi kohtaakin, ei saa se sua sortaa,
Ei saa se sortaa, saa ei maahan murtaa.
Pää pystyyn vaan!

Pää pystyyn vaan!
Niin Luoj' on luonut parhaan luomistaan.
Inehmo, vaikka vaipuiskin jo huoleen,
Katsahtaa voi tok' ylös taivaan puoleen.
Pää pystyyn vaan!

Pää pystyyn vaan!
Ei Herra jätä lastaan milloinkaan.
Kun kuorman raskahan Hän päälles luopi,
Lujuuden, voiman, miehuudenkin suopi.
Pää pystyyn vaan!

Järven rannalla - Julius Krohn

Jyriseepi järvell' aaltoin hyrsky,
Heitä möyryttääpi hurja myrsky,
Pilvet mustat peittää koko taivaan,
Peittää auringonkin aivan.

Rantaa vastaan vyöryin laineet riehuu,
Kuohuns' ilmaan lennättäin ne kiehuu,
Pyrkis ulos piiristään, mut sortuu,
Voimatoimia uupuin murtuu.

Ihminenkin omin voimin pyrkein
Yli hälle säättyin rajain jyrkkäin,
Ryntää, ponnistaa, tai siivin koittaa
Ylä-ilmoiss' sijan voittaa.

Mutta kaikk' on turhaa, kalliona
Luojan sääntö liikahtamatonna
Kestää rynnäköt; turh' on myös lento,
Ihmis-siip' on aivan hento.

Uhka-ylpeyden myrsky tuopi
Pilvet vaan ja pimeyttä luopi
Meidän välillen ja suuren Luojan,
Ainokaisen voiman suojan.

Asetu, oi aaltoileva rinta,
Tyyneksi kuin järven kirkas pinta,
Taivaan armo-aurinkoinen kohta
Sitten sulle jälleen hohtaa.

Vedestä nyt kuuluu humu vieno.
Taivahalle nousee sumu hieno;
Sielukin näin tyynnä ainoasti
Kohoo maasta taivoon asti.