Pekka Halosen maalaus Juhani Siljosta.

Juhani Siljo

Juhani Siljo (1888 - 1918) oli vuosisadan vaihteen runoilija, joka tunnetaan erityisesti eettisestä kilvoittelustaan ja itseyden etsinnästä Kierkegaardin ja Nietzschen hengessä. ”Siljon linja” jatkui erityisesti Uuno Kailaan, Aaro Hellaakosken ja Helvi Juvosen runoudessa sekä 1920-luvun tulenkantajien tuotannossa. Postuumina julkaistussa kokoelmassa Selvään veteen (1919) hallitsevat minuuden rakentamisen, tinkimättömyyden ja tahdon teemat, jotka olivat vallitsevia runoilijan tuotannossa. Mukana on myös rakkausrunoja, joissa aistillisuus yhdistyy askeesiin ja elämän pelkoon. Siljon runouden arvostus oli voimakkaimmillaan 1940-luvulla. Hän on yksi suomalaisen aforismirunouden pioneereista.

Runot: Matkalta - In Memoriam - Paossa - Kalkki - Odotus - Elämä - Valtateillä - Takaa taivaanrannan.

Matkalta - Juhani Siljo

Eessä ranta vieras, karu,
retki takaa merten käy.
Taakse vaipui kevään taru,
päivä hämärtäy.

Taakse valtaväylät jäivät,
suvituulet viileät.
Saapui syksyn raskaat päivät,
viimat jäätävät.

Näyt aurinkoiset, ylhät
matkaan vaati kulkijan;
uhanneet ei rannat jylhät
tiellä unelman.

Yö jo yltyy - syömen saartaa
pelko; uskon ehkä vie -
Houkutellen mieleen kaartaa
tottumusten tie.

Yö jo yltyy - katse kääntyy
suuntaan valtaväylien.
Viime vaali tee, tai nääntyy
usko sydämen!

Polta rantaan varmat laivat,
unhoon peitä mennehet:
säästät paluun häpeet, vaivat,
heikot askelet!

In Memoriam - Juhani Siljo

Ah turhaan, menneet, nousette
taas muistoon unhon alta;
ei uuteen eloon nostaa voi
teit' enään laulun valta.

Taas yöhönne siis painukaa:
viel' jälkeen sävel jääpi,
kuin pilviin kohde auringon,
kun ilta hämärtääpi,

jää sävel tuskan, taistelun
ja toivon, kevätmielen,
ne vielä hetkin hiljaisin
saa soimaan sydänkielen.

Viel' ehkä virsi laajempi
saa soinnut unhon yöstä:
se sato runsain, puhtahin
ois menneen päivän työstä.

Jos kukkaan puhkeaa
uus elo, kauneus,
min heikko aavistus
jo syömess' orastaa,

niin turhat ollehet
ei uhrit vaikeat,
ne, joita vaativat
taa jääneet taipalet;

täys onnen mitta ois,
ois elo juhlaa vaan,
mi tuloon kuolonkaan
viel' loppua ei vois.

Paossa - Juhani Siljo

On turha pa'on kolkko tie,
mi pois sun luotas, elo, vie.

Se raskahasti tuta saa
sun kostoas, ken noudattaa

vain suuntaa omain tähtien,
sun valtatiesi hyljäten;

ken mielehensä särkyvään
käy viime lohdun etsimään

tuolt' ihmemaasta unelmain,
vain hetken unhon tuottavain.

Sun tuomarisi ankarin
hänt' aina seuraa syytöksin:

hänt' oma sydän tuomitsee,
yö tuomar'-ilmein uhkailee.

Hänt' aina tyhjyys ympäröi,
hän turhaan rauhaa ikävöi.

Hän näkee näyt kolkoimmat
ja kuulee äänet uhkaavat,

ne mieleen oudon pelon soi,
niit' sana sitoa ei voi.

Kalkki - Juhani Siljo

Pisar pisaralta
juo sa karvas kalkki
tyynnä pohjaan asti.
Lupaus, min kerran
annoit itsellesi
- oma itses olla
täytä ankarasti.

Kalkin katkeruuteen
älä pienintäkään
pyydä lievitystä.
Uusi voima versoo
joka pisarasta,
minkä tyynnä juot sa
kalkin sisällystä.

Odotus - Juhani Siljo

Pitkä vaiva, heikko työ,
sydän rauhatonna lyö.

Milloin hetki jumalainen
saavut, kirkas, laulavainen

syntylaulut elon uuden,
pyhän, ylhän ikuisuuden?

Syvyydestä sydämen
nouse soiden, kukkien,

luo kuin kevät talven alta
sieluun uuden valon valta!

Elämä - Juhani Siljo

Hetken leikki haaveen leluin,
kirjokuvin, kuherteluin
alla suven taivahan.
Riemun remu -
tuskan huuma,
hädän parku raskas, kuuma
yössä syksyn surmaavan.

Melu, touhu ilmein tärkein.
Tulee kuolo kaikki särkein.

Valtateillä - Juhani Siljo

Liian helppo taisto,
voitto liian halpa.
Työttä ruostumahan jää
tahdon kirkas kalpa.

Väärän suunnan ottaa
syytöksien nuoli,
omaan poveen painu ei,
- lähint' ei koske huoli.

Vaara valtateillä
ompi ystävästä:
silmäs lumoin sokasee
itseäs näkemästä.

Takaa taivaanrannan - Juhani Siljo

Takaa taivaanrannan
saapuvan näen sun,
tuoden lohdun mannan,
kauvan jo kaivatun.

Ylitse meren harmaan
tanssivi askeles,
kasvosi nään jo armaan,
kirkkaan katsehes.

Käsin jo viilein kosket
otsahan kuumeiseen,
tyyntyy hehkuvat posket,
rauha jo käy sydämeen.

Äänen räikeän kuulen
ulkoa kaikuvan.
Sointu lempeän huulen
häipyvi ilmahan.

Toteen unelma vaihtui, -
päivä harmaa on.
Näky mereen haihtui
teitä auringon.