Gustaf Fröding

Gustaf Fröding (22. elokuuta 1860 Alster, Ruotsi – 8. helmikuuta 1911 Tukholma, Ruotsi) oli ruotsalainen runoilija, Ruotsin uusromantiikan merkittävimpiä. Hän kehitti laulullista runoutta.

Fröding ilmentää runoissaan vapaamielistä, demokraattista ja humanistista ajattelua. Hän kuvaa eläytyvästi ja myötätuntoisesti heikkoja ja sortuvia ihmisiä. Viittauksia raamatullisiin ja antiikin aikaisiin teemoihin on hänen teksteissään runsaasti. Hän uudisti runomittojen käyttöä ja toi musiikillisuutta runouteen.

Frödingin esikoiskokoelma oli Guitarr och dragharmonika (1891), jonka ilmestymistä olivat edeltäneet sekalaiset opinnot Uppsalan yliopistossa. Fröding poti psyykkistä sairautta ja oli ajoittain parantolassa, jossa esikoiskokoelmakin syntyi. Esikoisteos herätti lukijoiden keskuudessa suurta ihastusta humoristisilla ihmiskuvillaan.

Frödingin taiteellisesti merkittävin runokokoelma on Stänk och flickar (1896). Se johti syytteeseen sukupuolimoraalin loukkaamisesta. Pahennusta herättäneet säkeet poistettiin myöhemmistä painoksista, vaikka oikeuden päätös oli vapauttava. Seuraavina vuosina sairaus kävi vaikeammaksi mutta silti Fröding jatkoi kirjoittamista. Fröding on lukijoiden suosiossa nykypäivinäkin, ja siinä suhteessa hän eroaa aikakautensa muista ruotsalaisista runoilijoista. (Wikipedia)

Runot: Elämänilo - Tanssiaishaave - Rantalaulu - Pieni Aune - Maantien Mari - Lemmenlaulu - Laulu Kaarinalle - Kolme neitoa rallattavaa - Inka pieni.

Elämänilo - Gustaf Fröding

Kai juhlihin sa suosikkies noiden
jäit muinoin tunneikskin? – Nyt hämäräämme
vain hetken riemuks saavut ilkamoiden!
Kuin meteoori kiidät yli päämme,
kuin raketti, mi räiskii kipunoiden,
mut tuskin noin me ihanuutes näämme,
kun helteeseen ja usviin jälleen jäämme,
ja leimahdus on loppu hurmioiden.

Oot sitroona, jot’ tuskin rippeen vertaa
jää jaettavaks enää janon vaivaan,
kun korpeen nääntyin karavaani riutuu.
Mut varastosta puutut monta kertaa,
kun mätäveet ois nektaria taivaan,
ja kieltä polttaa, verisuonet hiutuu.

Tanssiaishaave - Gustaf Fröding

Ui sieluni sointujen vuolla,
kuin nektarihuumeessa kiitää:
elän antiikin myyteissä tuolla,
kun valssi se liehuen liitää
ja silkkihin laineita luo
sekä harsojen hyrskytä suo.

Uni vie minut myrskyjen humuun,
orkesteri säiden kun soittaa;
meri lännessä jäänyt on sumuun,
mut idässä aamu jo koittaa:
Olen Hellaassa, lahdelman nään,
vedet tanssivat soittaissa sään.

Meri Aigeian kuohuvi tyrskyin,
vitivalkoista vaahtia roiskii,
sulonkukkeina läikkeessä hyrskyin
nereiidit vilppahat loiskii;
he kelluen, keinuen ui,
ja jo piiriin he sulkeutui.

Hajakutrin ja hohtavin rinnoin
on pärskeessä veen-tytär viehkein;
jo uhkeihin uumihin innoin
käy tritonit nauruin ja riehkein:
kukin kisaan se keinuvan vuon
vie ryöstetyn armaansa tuon.

Rusosiipiä loistava Eos
jo laukoo, ei viipyä malta;
vedet soi: Hymené, Hymenéos!
ja esiin nyt aaltojen alta
käy kuorot ne riemuiten,
iloviestiä ilmoittaen.

Jo nauru, mi kaikuen kulki,
on mykkänä säihkehen eessä,
kun aallosta astuvi julki
Merenvaahdinkantama seessä:
näät talttuvan tuulen ja veen
tuon valtavan kauneuteen.

Sulo seijaus yhtyvä hempeen,
mi kiireestä kantahan hohtaa,
ja kaiken, mi henkivi, lempeen
Merenvaahdinkantama johtaa,
ja kun tuuli ja lainehet soi,
ylistyksiä hälle ne toi.

Rantalaulu - Gustaf Fröding

Sorjastiko vaipuu
soivaan aallokkoon,
joka helkkyin haipuu
kuolon kartanoon?

Hukkuako sorjaa
merten syvyyteen,
valkamaanko korjaa
vesi vaipuneen,

sovittain miss’ soivat
murheen sävelet,
tuskat poistaa voivat,
erheet, rikokset?

Syvyyteen ken tohti
sentään astua,
vaikka pettäin hohti
toivo, kuollutta

kaikk’ on, kunne kantaa
kuulos, näkösi,
vaikka Tuonen rantaa
etsii purteni.

Pieni Aune - Gustaf Fröding

Pieni Aune, Aunosein, mull’ laulele sa,
Niin yksin on sieluni maailmassa,
On murhe mulla pohjassa rinnan.
Pieni Aune, Aunosein, mull’ laulele sa,
Se soipi mulle onnea, se soipi lohtua
Niin lempeänä yössä mun linnan.

Pieni Aune, Aunosein, mull’ laulele sa,
Mun puolen valtakuntain sen annan sulle ma
Ja kullat kaikki säilöistä linnan.
Mun lempeni on kultani kalliit linnassain,
Ja puoli valtakuntain on puoli murheestain.
Sä peljännetkö murhetta rinnan?

Maantien Mari - Gustaf Fröding

Ja ilta kun päättyi pilvehen
Yli kankaan korsien kuihtuvien,
Mä ryysyt ja kiiltävän silmäparin
Näin Maantien Marin,
Tuon Korpselän hullun tyttösen.

Hän hyppeli liikkehin särmäisin
Ikivanhoin laulellen sävelin:
»Hei tuuti vaan
Nyt Tuonelaan,
On meillä siell’ lepo vihdoinkin».

Muka lasta hän kuiville rinnoilleen
Nyt viihdytti, paineli syömmelleen:
»Hei tuuti vaan,
Nyt Tuonelaan,
Me päästään multahan lämpöiseen».

Sen kietoi vaippahan kurjimpaan:
»Nyt vaappuvat vainajat Tuonelaan!»
Hän mättään istua sai kanervasta
Ja soudatti lasta
Näin rauhaan parhailla lauluillaan.

Lemmenlaulu - Gustaf Fröding

Minä rahalla rakkautta ostin,
kun muuten ma saanut en.
Soi kauniisti kantelo sentään,
soi kiitosta rakkauden!

Uni kaunis, vaikka vain unta,
oli kaunis se kuitenkin,
ja Eden on sillekin Eden,
ken jätti jo Edenin.

Laulu Kaarinalle - Gustaf Fröding

Nää ruusut seppeleeksi taittaa
ma tahdon otsaan armahan
ja lemmen-muistoistani laittaa
vanhuuttas varten kiehkuran.

Sen pehmein käsin tahdon kiehtää
ma kultakutriin lemmittyin;
se harmaapäätä vielä viehtää,
kun olen poissa synnein, syin.

Oi, ihana ja vieno eessäin
on armas, vaikk’ on kaihoinen,
– niin oka myös on seppeleessäin,
ja myrkkyä on lehviss’ sen.

Pisara verta kutrein varjoon
jäi kulmaan armaan ohimoin,
noin tuskaa saat, jos mitä tarjoon,
tuo seppeleeni haavat noin.

Kolme neitoa rallattavaa - Gustaf Fröding

Kävi kolme neitoa teiskuin
tietaivalta Haaviston haan,
ja hameet ne hulmusi leiskuin,
ja he rallatti, rallatti vaan.

He tahdissa marssien astui
sekä valssia pyörivät vaan:
»Ja Kallen ruuti kastui»,
soi rallatus vallattomaan.

Niin mutkassa tien, liki hilaa,
tiehaarassa Haaviston haan,
»Käki kukkuu, kuulkaa!» he pilaa,
mut äkkiä vait ovat vaan.

Kuin hiiret hiljaa ja säikkyin,
rusoposkin he hiipivät vaan.
Mut miks värit vaihteli väikkyin,
miks rallatus vaikenikaan?

Kas, nuoreen-herrahan kolmeen
he tupsahti oikoisenaan;
siks silmihin huivi ja solmeen,
siks rallatus vaikeni vaan.

Ja ne herrat, ne keskellä hilaa
vain virnisti vallattomaan:
»Käki kukkuu!» he matkii ja pilaa,
ja he rallatti, rallatti vaan.

Inka Pieni - Gustaf Fröding

Inka pieni, Inkani, sa laulu mulle suo,
on sieluni niin yksin, yö varjoja luo,
niin yksin kannan suruja rinnan.
Inka pieni, Inkani, sa laulu mulle suo,
niin onnekkaasti helkkyy, niin lohtuisasti tuo,
niin lempeästi holveissa linnan.

Inka pieni, Inkani, sa laulu mulle suo,
ja jo puolet valtakuntaa se laulu sulle tuo,
kaikk’ kullat saat ja hopeat linnan.
Ne hopeat ja kullat on lempeni vain,
ja puoli valtakuntaa on puoli suruain,
– sua pelottaako, Inka, surut rinnan?