Eino Leino

Eino Leino (1878 - 1926) oli kansallista uusromantiikkaa edustava runoilija, jonka lyriikasta on tullut suomalaisten yhteisomaisuutta. Suomalainen kansanrunous ja eurooppalaiset kirjalliset virtaukset yhdistyvät erityisesti kahdessa Helkavirsiä-kokoelmassa (1903 ja 1916). Niissä uudenlainen, elävä kuvallisuus sulautuu kansanrunouden pohjalta luotuun myyttiseen maailmaan. Vuodesta 1906 alkaen Leino alkoi kirjoittaa myös proosaa. Kansankuvan murrosta edustaa routavuositrilogia, johon kuuluvat romaanit Tuomas Vitikka, Jaana Rönty ja Olli Suurpää (1906‒1908). Näytelmissään Leino käytti lähinnä historiallisia aiheita. Leino tuli aikanaan tunnetuksi myös omaehtoisena kulttuurikriitikkona ja poliittisena pakinoitsijana. (Doria)

Runot: Naisen hyvyys - Lapin kesä - Sateenkaari - Talvi-yö - Tähtipojat - Punahilkka - Railo jäässä - Meren maininki - Imandran laulu - Runokirje.

Naisen hyvyys - Eino Leino

Pinnalla aaltojen tuhanten ajo,
pohjalla kuolon himmeä kajo.

Yksi ja moni on naisen veri,
sama on aina kuin valtameri.

Kaunis myrskyssä, kauniimpi tyynnä,
päivänpaisteessa kylmänä kyynä.

Aalto on ahnas, syvyys on hellä,
surmaa sankarin lempeydellä.

Huomenen huolissa merimies soutaa;
pohjalla ijäti uinua joutaa.

Päällä päilyvät tähdet ja kuudan,
alla yö, pyhä, yksi ja muudan.

Pinta on pettävä, tosi on syvyys,
turmaa tuova kuin naisen hyvyys.

Lapin kesä - Eino Leino

Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot' olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan tämän vaiheisin.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää,— miestä toiveen tosiaan,
miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa?

Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit' aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitkä vain on talven valta.
Hetken tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
te suuret aatteet, teitä tervehdän!
Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä,
jos muutattekin maihin etelän!

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

Sateenkaari - Eino Leino

Kaari korkea kohosi, ihmislapset ihmetteli.

Hetken heijastui, katosi, mylvähtipä myrskyn kannel, soi sävelet, Luoja soitti, kajahteli kaikki taivas, ihmispeikkojen peloksi, sorasävelten säikkymiksi.

Noin jos lauluni olisit kaari kaunis taivahalla, enne ukkosen edellä, merkki rautaisten rakeiden!

Talvi-yö - Eino Leino

Uhkaa pohjan ääret aavat, hohkaa hanget kuolemaa,
taivaat oudon siinnon saavat, Louhen linnat loimottaa,
vankuu merenselkä laaka, ulvoo hukka, hirvi syö;
painui päivän kultavaaka, nousee raudan, roudan yö.

Yks on yössä vapaa valta: pauhaa koski kuurapää.
Katsoo kuusi kukkulalta, tähti päällä kimmeltää.
Hyppii hyiset vetten hyrskyt, hyiset sotkat soutelee,
mutta missä taukoo tyrskyt, jäinen joutsen joutelee.

Hyv' on hyyssä linnun olla, ihanampi ihmisen,
armas Suomen suvannolla ailakoida aatosten.
Eipä polta päivän helle, paistaa kuolon kuudan-yö,
vaipat vilppaat sydämelle utupiian pirta lyö.

Vierii virsi tammikuinen, kuulee mykkä metsä, maa.
Turhaan riennät tuiretuinen, rientos talvi taltuttaa,
antaa aika jäätä järkeen, loihdut synkät sydämeen,
kuolon kirjat miekan kärkeen, haudan hankeen siniseen.

Jäästä jäähän, hyystä hyyhyn vyöryy elon virran vuo,
syöksyy miesi syystä syyhyn, koski pauhaa, luoja luo,
pursuu puhki jäästä, yöstä hetken kupla kultainen;
vaahto vaan jää urhon työstä, laulu tiestä laineiden.

Joikuu joutsen jäästä saatu, rantaan kuohut kolkot lyö.
Ankara on laulun laatu, tuima talven tähti-yö.
Värjyy metsän pyyntimiesi, herää, säikkyy henkeään,
hiihtää, minne viittoo liesi, piilee pirttiin lämpimään.



Kuva Copyright © Katholische Jungschar Österreichs - Creative Commons.

Tähtipojat - Eino Leino

Ne porhalti lumisen lakeuden poikki ja lapset ne kavahti ikkunaan,
ne ylitse kinosten kilvaten loikki ja kelkalla vetivät kampeitaan.
Ne kysyivät: »Oisko kystä talossa?» Ne tahtoivat laulaa kynttilän valossa,
joka paperilyhdyssä loisti. Pian kaikk' oli valmista kuin tulipalossa.

Ne ottivat omakseen karsinaloukon ja käskivät poispäin katsomaan;
mut tullut ei ikävä katsojajoukon, ilo, nalja virtasi vallaltaan.
Ne päällensä valkeat vaatteet pukivat,
ne yskivät, tukkansa suoraksi sukivat,
vielä paperitötteröt päähän.
Ja sitten he läksynsä sievästi lukivat.

Ne lauloivat maailman Vapahtajasta ja mielestä rumasta Ruotuksen,
joka miekalla vainosi Marjatan lasta ja tiedusti tähteä tietäjien;
ne lauloi, ne lausui, ne äkseerasi, ne permannon palkeilla pasteerasi,
ja heiluivat miekat puiset, kun alla he orsien oreerasi.

Ja kuningas murjaanein oli musta ja ilkeä nähdä ikeniltään,
hän levitti laajalle kauhistusta, kukin katui syntinsä sydämessään,
ja tietäjät rukoili Ruotuksen edessä, oli kaikilla silloin silmät vedessä,
ja paperitähti se pyöri. Ukot nauroi. Eukoilla oli suu medessä.

On siitä jo vierryt montakin vuotta, moni tähti on tielläni vilkkunut,
olen monta ma etsinyt, seurannut suotta, moni mieltä on kulkijan ilkkunut,
ja metsä on humissut suuri ja sakea,
täytynyt leipää ja lämmintä hakea,
tiet umpiset astua auki, missä tuprusi tuisku ja maa oli lakea.

Ja muistanut tähtipoikia olen ma silloin, ja monta muuta myös:
»Ja vaikka ma mieron polkuja polen, niin polkevi monta muuta myös.
On kaunista kulkea talosta talohon,
runot lausua takkavalkean valohon,
ilon pilkettä pirtteihin luoda,
ja—kenties sortua Suomen salohon.

Punahilkka - Eino Leino

Poloinen, järkevä pääni,
jäykkä, ylpeä jääni,
etkö nyt hallita voi
harmaata ees ikävääni?

Muistelen päivin ja öin,
karkoitan toimin ja töin
ääntä, mi mielessä soi,
armasta, ah, ikävöin.

Suur' oli silmäsi sulo,
kauniimpi kyynelten tulo,
kaunein lahjoista taivaan
huultesi kulkeva kulo.

Räiskähti hylkivä hymy,
valkeni lempesi lymy,
vastasi ihmisten vaivaan
jumalan pilvien jymy.

Silloin mun ratkesi rinta,
särkyi mun sieluni pinta,
turhaan ma tultani salaan,
itken, ah, ihaninta!

Muut eivät ymmärrä sua,
muut eivät liikuta mua,
murheessa hiiltyen halaan
kaunista kadotettua.

Sammu jo polttava säen!
Milloin sun jällehen näen?
Löydänkö keskeltä laajan
maailman markkinaväen?

Turulta naurun ja pilkan
kohtaanko korkean nilkan,
usmasta ukkosen vaajan,
metsästä, ah, Punahilkan?

Railo jäässä - Eino Leino

Railo jäässä. Laiva yössä.
Kone yksin jyskyy työssä.

Päällä tähdet tuimat.
Ovat matkamiehen mielet kovat.

Eespäin, vaikka kuolon kautta,
eespäin elontyöni tautta!

Lumeen laivan kokka piirtyy.
Vitkaan vuoret jäiset siirtyy.

Meren maininki - Eino Leino

Meren maininki liikahtaa,
kuuhut kultaansa rakastaa.
Paisuu valkeat vetten pinnat
niinkuin nukkuvan neidon rinnat.

Meri kultaansa odottaa.
Mustasukkainen suree maa.
Meri hyrskyy ja aallot aukee,
kuuhut kultansa syliin raukee.

Imandran laulu - Eino Leino

Venhot virran vettä viiltää,
purret puikoin merta käy,
multa murhe hengen hiiltää,
haavehein ei haahta näy.

Eipä sulhon suuren laivaa,
laskevaa päin valkamaa,
siksi vie ei immen vaivaa
päivä mennen merten taa.

Hetken heijaa laineen lailla,
tullen tuo sen uudelleen,
tuskan, kaipuun määrää vailla,
syöpyväisen sydämeen.

Runokirje - Eino Leino

Rakastettu, armastettu
ijankaikkisesti
Kuinka kuolis lempeni,
mi nyt jo kaikki kesti?

Saat sa olla armoton
ja saat sa olla paha!
Jälleen kun ma muistan Sun,
ma sulan niinkuin vaha.

Saat sa olla uskoton,
ja että ootkin, tiedän!
Kuolla olin kerran tuosta,
hymysuin nyt siedän.

Täällä, tähtitarhassani,
hiljaisuus on pyhä.
Tänne kuulut Sinä vain,
Sa ainut, armas yhä.

Tule tänne, tähti-yöhön,
tänne, missä olit,
ennen kuin Sa menit pois
ja toisen omaks tulit!

Tääll' on taikalinna tehty
Sulle surun puista,
ollehesta onnestain
ja uuden haaveiluista.

Tule! Etkö nää jo, kuinka
sydämeni riutuu,
koko maailma ympärillä
himmenee ja hiutuu.

Sammuu sanat, säveleet
ja kaikki kaunis hajoo.
Tule, tumma, armas lapsi!
Ylevinkin vajoo.

Mikä vaipuu, vaipukoon!
Mun rakkauteni kestää.
Suuri suru, suuri tieto
meiltä eron estää.