Robert Burns

Skotlannin kansan lempirunoilija Robert Burns (1759 - 1796) on maailmankirjallisuuden suuria lyyrikoita. Hänen runoutensa perustuu Skotlannin moni-ilmeiseen, rikkaaseen kansanrunouteen, jonka Burns kohotti korkeimpaan täydellisyyteen, nuorentaen ja hedelmöittäen samalla Englannin kansalliskirjallisuutta.

Burns on raikas luonnonrunoilija. Rousseausta riippumatta hän ihailee luontoa, jonka keskellä itse elää ja johon on kiinni kasvautunut. Hänen lemmenlaulujensa ja ballaadiensa takamona on aina kotiseutu, suurenmoisen mahtava "Ylämaa" harmaine sammalevuorineen ja hongikkorinteineen, tai viljava "Alamaa" Clyden ja Forthin rannoilla sekä Ayr- ja Nith-virran viehkeissä laaksoissa.

Burnsin runot ovat sanan kauneimmassa merkityksessä kansanomaisia, ja useat niistä ovat muuttuneet todellisiksi kansanlauluiksi. Kaikkialla, missä englanninkieltä puhutaan, ne ovat käyneet rakkaiksi, ja on sanottu, että Englannin laajassa maailmanvallassa tuskin kuluu hetkeäkään, ilman että jossakin paikassa brittiläistä aluetta jokin Robert Burnsin laulu kajahtaisi. Hänen runoelmiaan on uudestaan ja yhä uudestaan käännetty useimmille Euroopan kielille, ja hänen hedelmöittävä vaikutuksensa eri maiden runoilijoihin on viime aikoihin saakka ollut selvästi havaittavissa.

Robert Burns on Shakespearen ja Lord Byronin välisellä ajalla Englannin alkuperäisin runoilija. Laulurunoilijana ei kukaan englantilainen häntä voita, ja Eduard Engel lausuu, että täytyy vertaukseksi ottaa Goethe nuoruudenrunoelmineen, jos mielii mainita toinen samanaikuinen laulaja Burnsin rinnalla. (Valter Juva)

Runot: Meeri - Hannalle - Invernessin impi - Viime suudelma nyt sulta - Oma armas Maikki - Viljanleikkuussa - Ken luhdin oveen kolkuttaa? - Hän veitikka on pieno - Meidän armas Perthin Maikki - Hyvästi, Ylämaa!

Meeri - Robert Burns

Taivaanvallat, joiden suojaa
kaino sydän aina saa,
muilla mailla viipyessäin,
Meeriä te varjelkaa!
Immen hempi, sulo ruumis,
puhdas niinkuin teidänkin,
Meerin armas mielenhyvyys
jääköön taivaan turvihin.

Leyhkät häntä liekutelkoot,
vienot, kuin hän itse on;
ilma, jota hengittää hän,
rintaan rauhaa tuokohon.
Enkelit! kun pois mun kauas
tieni vie, hänt’ turvatkaa!
Immen sydän olkoon mulle
muilla mailla kotimaa.

Hannalle - Robert Burns

En, Hanna, jää vain kasvojas
ja varttas ihannoimaan,
vaikk’ ilmestyen sulossas,
saat veret kuumat soimaan.
Tuo hempi itse olennon
mua viehtää, hurmaa, impi;
sun muotos mulle kallis on,
sydämes kallihimpi.

Oi, iät päivät tuota vaan
ma hartain mielin soisin,
ett’ onnekkaaksi ainiaan
mä tiesi tehdä voisin.
Sä hälle, taivas lempeä,
suo riemua vain seestä!
Kanss’ armaan elää mielin mä,
käyn kuoloon armaan eestä.

Hatun keikkua anna - Robert Burns

Nuor Jehki kun kaupunkiin
tuli vuorilta vasta,
niin kurkisti tukka
lakin halkeamasta.
Nyt hattu ja sulka
on päähän panna. –
Sa uljas Jehkini, hei,
hatun keikkua anna!

Hatun keikkua anna vaan,
ja liehuta sulkaa!
Nyt taistohon, raukat,
rajan takaa te tulkaa!
Saa kyydin, ken miekkaa
ei kourassa kanna. –
Sa uljas Jehkini, hei,
hatun keikkua anna!

Invernessin impi - Robert Burns

Oi, Invernessin sulo impi
ei murheen hoivaa saada voi;
hän karvaat veet nyt itkee vaan
ja myöhään, varhain vaikeroi:
”Drumossien taisto, Drumossien päivä,
se raskaat tuskat mulle toi!
Se taaton rakkaan tempas pois,
se kolmen veikon haudan loi.

”Jäi käärinliinaks kunnaan heinä,
min punahurme purppuroi;
ja vieress’ sorjin poika on,
jot’ impi koskaan ihannoi!
Voi verikättäsi, julma herra,
sua hurjaa murhamiestä voi!
Sa monen mielen musersit,
mi rauhaa vain ja hyvää soi.

Viime suudelma nyt sulta - Robert Burns

Viime suudelma nyt sulta, –
hyvästi, ja iäks, kulta!
Murhein sulle, kyynelöiden
pyhitän mä kaipuut öiden.
Sit’ en kurjaks sano vielä,
kelle toivo tuikkii tiellä:
Mulle ei näy lohdutusta,
tähdetön on yöni musta!

Houreen huumako mun sytti?
Ei sua vastustaa voi, tytti!
Näin sun vain, ja sydän kiehtyi,
sinuun vain se iäks viehtyi! –
Ei ois oltu lemmekkäitä,
lemmess’ ei niin lyhytpäitä,
tultu yhteen, – menty eriin,
sydän nyt ei sortuis veriin.

Hyvästi, sä viehkein, vienoin!
Hyvästi, sä hennoin, hienoin!
Sulle ilot, onni lauha,
toivo, lemmenriemu, rauha!
Viime suudelma nyt sulta, –
hyvästi, ja iäks, kulta!
Murhein sulle, kyynelöiden
pyhitän mä kaipuut öiden.

Oma armas Maikki - Robert Burns

Sun ma olen, lemmittyin,
oma armas Maikki;
sun on sykkeet sydämein,
aatokseni kaikki.

Painun vasten poveas,
sydän kaihoon vaipuu;
vaikka epätoivoon jäin,
huolet jälleen haipuu,

Pois jos käännät rusosuus
lohdukkaan ja raikkaan,
sulo silmäs pois jos luot,
kuolen siihen paikkaan.

Mit’ on elo lemmetön?
Yö, mi johti vaivaan.
Lempi päivänpaiste on,
riemun tuoja taivaan.

Viljanleikkuussa - Robert Burns

Roobin leikkas ruista,
ma rinnan nyhdin, riivin.
Hui! pienen sirpin sain,
mut jäljess’ yhä hiivin.

Mä lähdin kauppalaan,
vein kankurille työtä:
Isänsä töllillä
On Roobin, – lähti myötä!

Ei ollut milläänkään, –
voi, mitä luulla mahtoi?
Jo keksi kepposet,
kun talontytärt’ tahtoi!

Niin vannoi: Pöydässäin
sua talvest’ alkain ruokin!
Hui! tyhjän isäntä
ja huippakenkä tuokin!

Roobin leikkas ruista,
ma rinnan nyhdin, riivin.
Hui! pienen sirpin sain,
mut jäljess’ yhä hiivin.

Ken luhdin oveen kolkuttaa? - Robert Burns

Ken luhdin oveen kolkuttaa?
Kukas muu kuin Findlay.
Pois joutuin vaan, – ei tulla saa!
Ois aikeet, sanoi Findlay.
Miks kopeloit kuin rosvo yön?
Kurki, sanoi Findlay.
Teet vielä vaikka minkä työn –
Sen takaan, sanoi Findlay.

Jos nousen nyt ja avannen, –
Avaa, sanoi Findlay;
mua valvotat kai kujeillen.
Sen takaan, sanoi Findlay.
Jos luhdiss’ annan seistä sun, –
Anna, sanoi Findlay;
sä jäisit, pelkään, aamuhun. –
Sen takaan, sanoi Findlay.

Tän yön jos täällä viivyt nyt, –
Viivyn, sanoi Findlay;
teet toiste samat retkeilyt!
Sen takaan, sanoi Findlay.
Jos mitä luhdiss’ sattuiskaan, –
Sattuu, sanoi Findlay;
kuin hiiri ole vaiti vaan!
Sen takaan, sanoi Findlay.

Hän veitikka on pieno - Robert Burns

Hän veitikka on pieno,
niin veikeä ja vieno;
hän on niin hellän hieno,
mun vieno armahain.

Vaikk’ kaino, täynnä tulta!
Hän sydämen vei multa,
ja alta vainoin kulta
saa suojaa rinnoillain.

Hän veitikka on pieno,
niin veikeä ja vieno;
hän on niin hellän hieno,
mun vieno armahain.

Pois huolten lentää annan,
ja vaivat mailmanrannan
ma hänen kanssaan kannan;
nään onnen riemut vain.

Meidän armas Perthin Maikki - Robert Burns

Dyen sillall’, luona Darletin,
me vielä viivähdimme kaikin.
Hei, aamukoissa pikarin
me joimme kunniaksi Maikin,
meidän armaan Perthin Maikin.
Kalle vaippans’ antaa sai: –
sen maksoi suukko Maikin!

”Niin silmä sees, niin hoikka vyö,
ja suu –” Niin vai! sa ensin naikin!
Sai hehkuun meidät kutrein yö
ja raikkaat rusohuulet Maikin,
meidän armaan Perthin Maikin.
Kalle vaippans’ antaa sai: –
sen maksoi suukko Maikin!

Me iltaan jäimme karkeloon,
kun soittajat jo kylläns’ saikin.
”Hei, Kalle kaikki maksakoon,
myös hän vei suukon suulta Maikin,
meidän armaan Perthin Maikin!”
Kalle vaippans’ antaa sai: –
sen maksoi suukko Maikin!

Hyvästi, Ylämaa! - Robert Burns

Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään,
Ylämaahan ma kaihoon metsästämään:
polut kauriin ma käyn läpi viidan ja maan,
Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan.
Jää hyvästi, Pohja ja vuoristovyö,
koti kunnon, miss’ asuu tarmo ja työ!
Jos missä on tieni ja matkani pää,
Ylämaa ja sen kukkulat mieleeni jää.

Te hyvästi, tunturit, jäätikkömaat,
ja hyvästi, laaksot ja vihreät haat!
Te hyvästi, metsät ja aarniopuut,
ja te vaahtiset virrat ja vuonojen suut!
Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään,
Ylämaahan ma kaihoon metsästämään:
polut kauriin ma käyn läpi viidan ja maan,
Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan.