Alpo Noponen

Alpo Noponen (1862 - 1927) oli monipuolinen ja tuottelias kirjallisen elämän vaikuttaja. Hän oli kirjailija, lehtimies, suomentaja, pakinoitsija, kirjallisuusarvostelija sekä monien laajalevikkisten ja pitkäikäisten oppikirjojen tekijä. Rantasalmella syntynyt Alpo Noponen toimi kansakoulunopettajana ensin Mäntyharjulla 1887 - 1893 ja Helsingissä vuodesta 1894 aina kuolemaansa saakka. Noposen kaunokirjalliseen tuotantoon kuuluu runokokoelmia, kertomuskokoelmia, lapsuudenmuistelmia ja historiallisia näytelmiä. (Lasse Koskela)

Runot: Kesäksi maalle - Urvut - Lapsuuteni tölli - Savonlinna - Talvi-iltana - Neuloja - Keinutuoli - Kihlautuneille - Ruusun umput - Olis aika armastaa - Jouluvaellus - Kun joulu on - Joululaulu.

Kesäksi maalle - Alpo Noponen

Oi terve, terve kevät kultainen,
Tuhansin kerroin tervetullut mulle!
Viel hartehilla kuorman talvisen,
Vapauden sanan lausui vangitulle.

Kaupungin melske, pauhu rattaiden
Ja pulskeileva joukko esplanaadin —
En niitä enää sietää tahdo, en;
Mä vapaan luonnon rauhaisuutta vaadin.

On seutu, missä raittiit tuuloset
Kotoisten kumpuin koivikoissa soittaa;
Siell' elpyy mieli, elpyy tuntehet,
Ja tahto uutta tarmokkuutta voittaa.

Sen seudun etsin jälleen rakkahan
Ja tutun kansan, mihin sielullani
Jo kiinni kasvoin ensi vuosinan',
Ja jonka verta virtaa suonissani.

Risteilen siellä halki metsien
Ja poikki vetten purrellani soudan
Ja karjan kellon ääntä kuuntelen
Ja lapsuusmuistot kätköistänsä noudan.

Ja tuntuu taas, kuin puu ois juurillaan
Ja maasta ottais voimanestehensä,
Ja omakseen sen tuntee isänmaan
Ja kansan tuntee omaks kansaksensa.

Ja siellä taasen rinnall' äitinsä
Sydämmen kylmyys haihtuu talven tuoma,
Ja aatokselle alkaa selvetä:
On Suomi kaunein, kallein Luojan luoma.

Urvut - Alpo Noponen

Pirteissä pieniss' elin Savonmaan,
Ja verkkaan vieri pitkät talvet multa;
Ja henki kaipasi, ikävöitsi vaan,
Mut kauan viipyi armas kevät-kulta.

Kun päiväpuolta kummun kuitenkin
Kinokset talven vitkallensa suli,
Ja pälvipaikat syntyi metsihin,
Ja lehdon paltaat paljahiksi tuli;

Mä kaihomielin sinne kiiruhdan,
Reunasta lehdon oksan urvut poimin,
Mä povelleni niitä painallan
Ja sommittelen yhteen hartain toimin.

Sydämmein lämmön niihin hengitin,
Kun toivoin niitä oikein vihanniksi,
Ja kyynelin mä niitä kastelin —
Mut sittenkin ne jäivät urpusiksi.

Niit' en mä tohtis teille tarjota,
Jos ei ne Suomen lehtoloista oisi,
Kotoisten tuulten tuttu huo'unta,
Jos niistäkin ei hiljallensa soisi.

Kun Luojan päivä ilman lämmittää,
Elämä uusi lehdoissamme koittaa,
Ja hanget haihtuu, sulaa jäykkä jää,
Ja kanteleet ne kaunihimmin soittaa.

Lapsuuteni tölli - Alpo Noponen

Miss' aaltoo Savon viljamaat,
Siell' aamuni aukeni ennen,
Ja lapsuuspäiväni riemukkaat
Pois siivin näyttivät menneen;
Niin hiukan tiesin ma maailmasta,
Nuo yksin innosti töllin lasta:
Vaan pirtti pieni joukkoineen
Ja lehto lintuineen.

Mut mulle kieltähän sointuista
Haastoivat lempehin huulin
Äit', siskot, taattoni tuntoisa,
Ja töllin takoa kuulin,
Kun kukkui käkönen kevähällä,
Ja läikkyi lähtehet rinnelmällä,
Kun aalto rannikolla soi,
Ja metsä huminoi.

Mun kouluni vanhan-aikuinen
Lie ollut polvesta tästä,
Mut läksyn parahan, kultaisen
Sain oppia siin' elämästä;
Se painui mielehen aamuin, illoin,
Kun vierell' äitini istuin silloin,
Se tuskin koskaan unhottuu,
Min haastoi äidin suu.

Tuo äitini kallis ja armainen
On paljon tuntea saanut
Tään elämän taistoa melskeisen —
On kohta hälle se laannut —
Vaan kuinka vaihteli elo mainen,
Ei vaihtunut uskonsa luottavainen,
Ett' onnekas hän ompi vaan,
Ken turvaa Jumalaan.

Nuo aatteet luottavat, lapsekkaat
Ne mulle mielehen jäivät.
Jäi taakseni töllit ja lehdot, haat,
Ja jäivät lapsuuden päivät;
Mull' elämä opetti paljon uutta,
Mut voinut ei ole tuota muuttaa,
Min opin äidiltä töllissä
Lapsuuden päivinä.

Ja sinne töllihin lapsuuden
Mä riennän aattehin silloin,
Kun myrskyt elämän purrellen'
Ne uhkaa tuhoa milloin;
Saan sieltä rauhoa, luottamusta,
Saan työhön, lauluhun innostusta.
Tään kuinka sulle palkinnen,
Sä — tölli kultainen.

Savonlinna - Alpo Noponen

Sun sinivöihin välkkyviin
On Saimaa vyöttänyt
Ja somiin salmiin, lahdelmiin
Sun rantas leikellyt;
Kuin tytär aaltoin leikkiväin
Ylenet taivahalle päin.

Ihaillen silmä seutujas
Katsellen viivähtää,
Ja muinaisissa muistoissas
Myös rinta lämpeää;
On niinkuin sydän synnyinmaan
Hellimmin täällä sykkis vaan.

Et valtaa, rikkauttakaan
Sä saanut, kaunoinen;
Oot lapsi köyhän Suomenmaan
Ja parhain kuva sen —
Myös siltä kaikki etunsa
Pois riistää toinen, mahtava.

Riveihin muitten rikkaampain
Voit itses asettaa,
Kun inhuus alhainen ei vain
Sun lunnas suojaa saa,
Kun harrastukses, rientos on
Kuin Saimaan aalto, tahraton.

Talvi-iltana - Alpo Noponen

Metsän kautta kaartavata tietä
Talvi-illall' astelen;
Kirkas kuu ja tähdet loisteleepi
Kulkuani ohjaten.

Kaarteleikse talvitaivas Pohjan
Kuullakkaana ylläni,
Seutu outo, ventovieras vielä
Eteheni aukeepi.

Kaihon ääni rinnassani kuuluu,
Murhe mieltä murtavi,
Kaukana on isä, äiti, sisko,
Kaukana on kultani.

Taivas tuolla, kuu ja tähtisarjat
Tuttuja on vanhastaan,
Pala pieni synnyinmaani suuren
Seutu tääkin ompi vaan.

"Maalle, kansalle ja Jumalalle
Työtä siellä tehdä voi;
Herraa kiitä armostaan kun sulle
Voimaa, tilaa siihen soi!"

Niin ne lausui kyyneleisin silmin
Erotessa rakkaat nuo.
Taivaan Herra, suojele Sä heitä,
Toivonsa mun täyttää suo!

Puhdas, raitis luonto ompi talven —
Puhtain mielin aina vaan
Tehdä suo mun työtä, Isä, Sulle
Menestykseks synnyinmaan!

Neuloja - Alpo Noponen

Hän neuloi mattoa huoneessaan,
Sinilankaa pohjahan valkeaan;
Punasella ja vihreellä kukkasia
Hän siihen laittavi kauneimpia.

Ja säije se suikavi sukkelaan —
Mut aatos eellä se kirjaa vaan
Elonkankaan säikeillä loistavilla,
Sinisillä, vihreillä, punasilla:

"Kun saan minä valmihiks maton tään,
Niin alkaa joutua myöskin hään';
Mä vihkityynylle polvilleni
Käyn tälle vierehen Vilhoseni.

Tää kangas on puhdasta valkeaa,
Mut lempeni Vilhoon on puhtaampaa,
Ja uskollisna kuin taivaan sini
Myös Vilho katsovi silmihini.

Elonsaari se vihreenä kangastaa,
Kun lemmen antaa ja lemmen saa;
Punaruusuja rakkaus tielle luopi.
Taivaalle kirkkahan päivän tuopi.

Tää matto, jos kuinkakin vahva se ois,
Hajoaapi, ja itse mä kuolen pois —
Kun kulkee tunnolla puhtahalla,
On helppoo nukkua nurmen alla.

Kelt' ennen ystävyyttä mä sain,
Ne muistavat mua kuoltuain;
He kumpun peittävi kukkasilla
Sinisillä ja vihreillä, valkoisilla.

Keinutuoli - Alpo Noponen

Suuri keinutuoli
On jo ikäpuoli,
Väsyä jo alkoi heiluntaan;
Ennen virkeätä
Tunsi elämätä,
Nyt ol' kaikki raukeata vaan.

Iltasilla vielä
Joskus, kaihomiellä
Kaukaisuuden äärtä katsellen,
Siinä nuori Silja
Keinueli hiljaa.
Pudotellen puulle kyynelen.

Mist' on moinen huoli,
Puinen keinutuoli
Kelvon tuot' ei tahdo ymmärtää,
Mutta kohta tälle
Kauan eläjälle
Arvoitus jo vallan selviää.

Kerran onnessahan
Keinuun istumahan
Syliin sulhon Silja istahtaa:
Lemmen hellyydellä
Silloin Silja hellä
Sykkimähän puunkin syömmen saa.

Suuri keinutuoli,
Vaikk' on ikäpuoli
Sulhon armastaissa Siljoaan,
Muistaa riemuissansa
Entist' onneansa,
Nuoreks puuksi nuortuu uudestaan.

On kuin kasvais vielä
Koivikossa siellä
Vihannoiden kummun kaltaalla,
Linnut laulujansa
Soittais latvassansa,
Päivä lehtiin loisi kultia.

Kihlautuneille - Alpo Noponen

Suven aika armahainen
Meille taasen tullut on,
Päivänsäde kultahellä
Maan on luonut loistohon.

Ihanampi maa se teille
Unelmissa aukeaa,
Lemmen pyhän loistehessa
Toivon aamu kajastaa.

Yksin lemmessä on kevät
Lämmin nuoren elämän,
Varjot väistyy eestä syömmen
Rakkaudesta sykkivän.

"Minä hänen, hän on minun
Lempi teki taijan tään —
Edessäni elontiellä
Rauhaa, sointua ma nään."

Rauhaa, sointuisuutta aina
Elämänne olkohon;
Rakkauden Jumalalta
Onni, siunaus tulkohon!

Toisihinne liittyneinä
Aalloin, sieluin, sydämmin,
Lempi teitä ikuisuuden
Saattakoon hääpitoihin!

Ruusun umput - Alpo Noponen

Mun huoneessani tuuhee kasvaa kukka,
Se altis umput luopi, ruusurukka;
Ja suureksi ne paisuu joutuisaan,
Teräänsä eivät vaan saa aukeemaan.

Jok' aamu, kun ma nousen vuotehelta,
Tarkastan huolla umput ruususelta,
Mut turhaan — kahleitaan ei katkaise,
Vaan mätänee ja maahan vaipuu ne.

Se surullisen kuvan mulle näyttää
Toiveista, jotka ihmisrinnan täyttää;
Myös nekin kerkeet ovat kasvussaan,
Mut harvat pääsee oikein kukkimaan.

Olis aika armastaa - Alpo Noponen

Vieläkö, kultani, kauankin
Kylmänä kestät sä mulle,
Vaikkapa tulisin tuntehin
Lempeni hehkuvi sulle?

Kauanko kaartaen väistyt pois,
Kun sua etsin mä milloin?
Etkö jo taipua, armas, vois?
Päättäisit huoleni silloin.

Meill' on nyt suvinen lämmin sää,
Kukkaset nurmia peittää;
Kohta ne verhoovi talven jää,
Laulunsa lintuset heittää.

Luonnonkin sydän sykkäilee,
Kunnes sen hyytävi halla;
Ihmisrintakin kylmenee
Talvisen vaipan alla.

Aik' olis meillä nyt armastaa,
Nauttia lempyen säätä,
Ennen kuin vuodet ja vanhuus saa
Kylvää syömmehen jäätä.

Jouluvaellus - Alpo Noponen

Torit, kadut aivan autioita,
talot kaikki valon hohteessa.
käyn ja katsastelen akkunoita,
hiljaisuus on suuri, juhlaisa.

Lapsiparvet silmät liekehtien,
kuusten ympärillä kaartavat,
tyynnä välkkyy katse vanhempien,
mieliin elpyy muistot armahat.

Arkiset jäi askareet ja retket,
poissa on nyt puuha rauhaton;
tullut vuoden pyhimmät on hetket,
koteihin kun joulu tullut on.

Kuljettua kauas kaupungista,
tavattua luonnon talvisen,
hangista ma näen valkoisista,
jälleen saman juhlahohtehen.

Tähtein silmät välkkyy taivahalta,
tumma metsä hiljaa huminoi;
joulun henki huokuu kaikkialta,
sävel suuri salon halki soi.

Kun joulu on - Alpo Noponen

1. Kun maass’ on hanki ja järvet jäässä
ja silmä sammunut auringon,
kun pääsky pitkän on matkan päässä,
ja metsä autio lauluton,
käy lämmin henkäys talvisäässä
kun joulu on –, kun joulu on –.

2. Ei huolta, murhetta kenkään muista,
ei tunnu pakkaset tuikeat,
vaan laulu kaikuvi lasten suista,
ja silmät riemusta hehkuvat,
ja liekit loistavat joulupuista,
kun joulu on –, kun joulu on –,

3. On äiti laittanut kystä kyllä,
hän lahjat antaa ja lahjat saa,
vaan seimi, pahnat ja tähti yllä
ne silmiin kalleina kangastaa;
siks’ mieli hellä on kristityllä,
kun joulu on –, kun joulu on –.

Joululaulu - Alpo Noponen

1. Arkihuolesi kaikki heitä,
mieles nuorena nousta suo;
armas joulu jo kutsuu meitä
taasen muistojen suurten luo.
Kylmä voisko nyt olla kellä,
talven säästä kun tuoksahtaa
lämmin lento ja henkäys hellä,
rinnan jäitä mi liuottaa?

2. Syttyi siunattu joulutähti
yöhön maailman raskaaseen,
hohde määrätön siitä lähti,
viel’ on auvona ihmisten;
kun se loistavi lasten teille,
päilyy järvet ja kukkii haat,
kuusen kirkkahan luona heille
siintää onnelan kaukomaat.