Aleksis Kivi (oik. Alexis Stenvall; 10. lokakuuta 1834 Nurmijärvi – 31. joulukuuta 1872 Tuusula) oli ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija.
Häntä pidetään Mikael Agricolan ja Elias Lönnrotin rinnalla suomenkielisen kansalliskirjallisuuden luojana. Näytelmissään, runoissaan ja romaanissaan
Seitsemän veljestä Kivi kuvaa Suomea ja suomalaista naista ja miestä tavalla, joka edelleen muodostaa kansallisen identiteetin perustan. (Hannes Sihvo)
Runot: Äiti ja lapsi - Joulu-ilta - Rippilapset - Niittu - Metsämiehen laulu - Sunnuntai - Onnelliset - Suomenmaa.
Äiti ja lapsi - Aleksis Kivi
Mökki matala on kankahalla;
Kenen kurjan asuinmaja tää?
Vaimo köyhä, raukeneva sairas
Asuu siellä poikans pienen kans.
Äyriä ei äitin arkus löydy,
Huoneen kaarnaleipä kaikki on,
Nälkäsenä tulisijal istuu
Äänetönnä pieni poikainen.
Äitin silmä, häntä katsellessa,
Viruileevi säälin kyyneleis,
Mutta viimein olkivuoteeltansa
Äänel vaisulla hän haastelee:
»Oma poikaiseni, armahani,
Sydämmeni kultakäpynen,
Täytyypä mun lähettää sua käymään,
Mieron kurjaa tietä astumaan.
Tule tänne, puenpa sun päälles,
Ettes talven kylmäs palele;
Ota olkahasi paimenlaukku,
Siihen pannos antipalaset.
Äiti huohottaen vuoteen reunal
Poikaans varustelee matkahan,
Ottaa kerran vielä sylihinsä
Sydämmensä kultakäpysen.
»Ole oma, uljas poikaiseni,
Koska mieron kenkii polkeilet,
Toivo päivii parempia vielä,
Onnen päivii majassamme tääl.
Meil on kohta kesä lämmin, kaunis:
Viita soi ja linnut laulelee,
Koska mansikkoja poimeilemme
Ahol paistehessa auringon.
Ole oma, kiltti poikaiseni,
Madollenkaan pahaa elä tee,
Astu siivost kylissä ja teillä,
Muista aina taivaan Jumalaa.
Niinpä vaimo huohottaen lausuu
Poikaans kyyneleillä valellen;
Lähtee poika tielle talviselle
Emäntien armoo anomaan.
Kauvan äiti häntä katseleevi
Äärelt mökin pienen akkunan;
Kyynelvirta hänen helmaans vuotaa,
Povi painuu, sydän musertuu.
Katoo viimein hänen silmistänsä
Metsän korpeen pieni matkamies,
Äiti vuoteellensa kallistuuvi
Taivaan korkeuteen rukoillen.
Eteläisen kelmeällä reunal
Päivän lamppu seisoo hymyten,
Himmentyy ja sammuu lounaisessa,
Kuumottavat kruunut honkien.
Yö on tullut, myrsky vuorilt kiljuu,
Kaikkial on pauhu, pimeys,
Pinta maan ja otsa kylmän taivaan
Peittyy lumituiskun kierroksiin.
Mikä ääni hirveä nyt kaikuu
Kankahalla majan ympäril?
Petoin ulvominen herättäävi
Kurjan vaimon vaisust unestans.
Niinkuin kirouksen kaupungista
Vimmattujen sieluin kirkuna,
Niinpä kaikuu susilauman ääni,
Parku, meteli ja ähellys.
Tämän kuulee kauhistuksel vaimo,
Toki liikkumatta vuoteeltans;
Hikihelmet kylmät otsalt kiirii,
Kun hän hiljaisuudes rukoilee:
»Pelasta mua täältä, korkee taivas,
Pelasta myös pieni poikaisein!
Täällä aina ahdistus ja tuska,
Siellä rauha ijankaikkinen.
Niin hän hiljaisuudes rukoileevi
Myrskyn riehuessa kankahal,
Villin petojoukon ulvoessa;
Rukouksens kuultiin korkuudes.
Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää,
Myrsky raueten jo hengittää,
Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,
Sinisyydes loistaa kelmee kuu.
Vaaleana olkivuoteellansa
Vaimo kuolon unta uneksuu
Kädet ristis rinnoillansa kylmil;
Rukoukseen on hän nukkunut.
Vaaleana lumivuoteellansa
Talvimetsäs poika uneksuu
Kädet ristis vasten kylmää rintaa;
Rukoukseen on hän nukkunut.
Kinoksella pieni poika istuu,
Lumi kiireellänsä kimmeltää,
Kainalossa onpi paimenlaukku,
Laukus kaarnaleivän palanen.
Tammipakkanenpa seisautti
Vienon sydämmensä sykkinän,
Mut nyt ollos huoletonna aina
Kylmän, nälän tuskist, poikainen.
Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää
Hurja myrsky lepoon käynyt on.
Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,
Sinisyydes loistaa kelmee kuu.
Kaksi tähtee, armahammat muita,
Säteilee tuol taivaan kannen all.
Miks niin ihmeellisen ihanasti
Murheen laaksoon katsahtavat he?
Runotarpa kertoa nyt tietää:
»Siellä kirkkaudes kunnian
Onpi äiti poikans pienen kanssa;
Alas katsovat he hymyten.
Mikä autuus tyynees katsannossa,
Sointo, rauha ijankaikkinen!
Heidän menneet päiväns kankahalla
Unelmana johtuu mielehens.
Joulu-ilta - Aleksis Kivi
Sumunen ilma vuorilla väikkyy,
Raskaasti pilvet käy,
Hengittää kostee, suojanen tuuli
Himmeäs männistös,
Toki riemu lemmekäs
Himmeydes hymyilee
Kuin hääjuhla synkeäs yössä;
Tullut on joulu-ilta.
Pöydässä istuu asujat kaikki
Huoneessa loistavas,
Kellenkään määrää eteen ei panna
Lahjoista taivahan;
Kaikki yhtä ansainneet,
Kaikki tässä vierahat;
Ja koska he pöydästä käyvät,
Pauhaavat jouluvirret.
Heikenee vihdoin valkean loiste,
Virsi myös vaikenee,
Äänettä kauvan istuvat kaikki
Vakaasti miettien
Tulisian hohtaes,
Punahiilen himmetes;
Ja lepohon käyvät he viimein
Vuoteelle olkiselle.
Korkea juhla, ihana ilta
Oljilla kultasil,
Valossa valkeen, ilosen liekin
Sumusen yösen kohdus!
Ken sua taitaa unohtaa?
Ken sun virttes kaikunaa?
Ken lapsukaist äitinsä helmas
Vajassa Bethlehemin?
Rippilapset - Aleksis Kivi
Temppeliin astuvi nuorukaisjoukko,
Astuvi impiä valkeissa vaatteis
Kellojen kaikunas
Ja urkujen huokaavas soitos;
Ja läntinen myrsky käy.
Kuva on korkea alttarin seinäs:
Pilvissä väikkyy siel Ihmisen Poika
Sankarin katsannol,
Mut ihanast hymyvät huulens
Ja otsansa kimmeltää.
Näät siellä Saaronin viherjät niitut
Siintävän kaukana; korkeat palmut
Kidronin rannalla
Ja Hermonin himmeät vuoret
Näät hohtavan taivaan all.
Mutta nyt vaikenee juhlainen soitto,
Alttarin ääressä seisovat vieraat;
Saarnaaja lausuvi
Getsemanen synkeäst yöstä
Ja Sionin kaupungist.
»Kilvellä uskon ja miekalla hengen
Taistele aina ja lohdutust etsi
Taivahan atriast,
Ja kunnian kultasen kruunun
Saat Sionin kaupungis.»
Alkavi taasen laulu ja soitto,
Ales hän kumartuu, neitonen kaino,
Alttarin juurehen,
Ja rintansa nousee ja vaipuu
Ja poskensa liekehtii.
Humisee, kaikuuvi temppelin kumos,
Kaikuu kuin kultasten koskien pauhu
Seinissä vuorien
Ja kirkkaana Ihmisen Poijan
Näät pilvien korkuudes.
Niittu - Aleksis Kivi
Niittu on metsässä kalteva pohjaan,
Kuusilta ympäröitty,
Korkeilta kuusilta synkeäs kaapus,
Kiireillä kotkat sinkoo;
Kumpu on sen keskellä
Viherjäinen, sileä,
Ja kallistuuvi rauhallinen niittu
Matalakoivuseen suohon.
Olipa pilvinen sunnuntaipäivä
Helteises heinäkuussa,
Juhlallist muotoa kantoivat kuuset
Kotkien kirkkuessa;
Tuuli oli vaijennut,
Vitkon pilvet kiiriilit,
Kuin vuoret mustanharmaat, kuusten kärjil
Vallitsi himmeys kaunis.
Vaikkapa lapsuuden liepeä viiri
Otsallain väikkyi vielä,
Nuorison seurassa karkelin niitul,
Kunnaalla ruohosella;
Nuorukaiset karkelit,
Vilkkaat immet karkelit,
Ja ilon pauhinasta metsä kaikui,
Kuusisto synkeä kaikui.
Yks oli impien iloses joukos
Kaarevil silmäripseil,
Hartioil aaltoilit kiharat mustat,
Kiiltävät, hiilumustat;
Hopeekellon helinä
Oli hänen äänensä
Ja liikuntonsa niinkuin taivaan-haamun,
Koska hän kunnaalla väikkyi.
Miksi niin ihanast hekumast sykkyy
Hohtavat ohauksein?
Miksi tuo pyhästi kuohuva kuume
Syämmeni kammioissa?
Miksi kuuset synkeät
Katsahdit niin armahast?
Maa, taivas, miks niin autuaasti hymyit?
Enpä mä tietänyt sillon.
Alat vaan virtasi impeä kohden
Katsantoin säteet kaikki,
Harhaillen viivyit he kaunosen kasvoil,
Purpurahuulillansa.
Hänen silmäins lähteistä
Kaukamailma riutuva,
Kuin vaisut kodon sinikunnaat tuolla,
Kangasti sieluuni armaast.
Iloitsit kunnaalla immet ja poijat
Ehtoosen myöhään asti;
Aamua, sillon kosk niitulle tultiin,
Muistin kuin entisyyttä.
Kotihin nyt käyskeltiin
Tuleniskus Kalevan,
Kuin houraileva seurasin mä heitä
Ihanal heinäkuun illal.
Viimeisen kerranpa katselin sillon
Kaunista neitoo täällä;
Valkean säihkynäs äänettömässä
Kiharans uiskentelit;
Otsa! tulen valkeus,
Silmäkuopis, hämäryys,
Ja lempee äänens kerran kaikui vielä,
Ainiaaks meistä hän siirtyi.
Ainiaaks siirtyi hän kaukaisiin maihin
Lainetten aavaa tietä,
Ei toki kuvansa muistostain siirry,
Ei tämän taivaan alla,
Eikä päivä pilvinen;
Eikä niittu himmeä,
Siel näin mä mustakiharaisen immen,
Näin hänen unessa armaas.
Metsämiehen laulu - Aleksis Kivi
Terve, metsä, terve, vuori,
Terve, metsän ruhtinas!
Täs on poikas uljas, nuori;
Esiin käy hän, voimaa täys,
Kuin tuima tunturin tuuli.
Metsän poika tahdon olla,
Sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
Karhun kanssa painii lyön,
Ja mailma Unholaan jääköön.
Viherjäisel laattialla,
Mis ei seinät hämmennä,
Tähtiteltin korkeen alla
Käyskelen ja laulelen,
Ja kaiku ympäri kiirii.
Kenen ääni kiirii siellä?
Metsän immen lempeän;
Liehtarina miehen tiellä
Hienohelma hyppelee,
Ja kultakiharat liehuu.
Ihana on täällä rauha,
Urhea on taistelo:
Myrsky käy ja metsä pauhaa,
Tulta iskee pitkäinen
Ja kuusi ryskyen kaatuu.
Metsän poika tahdon olla,
Sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
Karhun kanssa painii lyön,
Ja mailma Unholaan jääköön.
Sunnuntai - Aleksis Kivi
Mä muistan sen lempeän laakson,
Ainiaan muistan sen,
Miss' istuin ma neitoni kanssa,
Hellästi syleillen;
Ja kiirehti kesänen päivä,
Sunnuntaipäivä tyyni.
Me varjossa valkean tuomen
Istuimme ruohistoss',
Ja allamme kimmelsi järvi
Paisteessa auringon.
Ja loiskelit Ahtolan immet
Kultasell' santarannall'.
Sen toisella rannalla seisoi
Temppeli korkea,
Siell' kuulimme virsien veisun
Ihanast' huokaavan,
Ja viimein, kuin jumalten maasta,
Temppelin kello pauhas.
Ja katselin kaukasta vuorta
Ylhäällä pohjosess'
Kuin ihmeellist' Onnelan maata.
Unien kangastus!
Kosk' impeni sylissäin istui
Temppelin kellon pauhuss'.
Mut vait oli impeni kaino,
Katsahtain korkuuteen,
Ja poskellans kyynele kiilsi
Helmenä kirkkaana.
Mun käteni ihanast' eksyi
Kiharains mustaan yöhön.
Niin vietimme lempeäss' laaksoss'
Päivämme autuaan;
Me varjossa valkean tuomen
Istuimme ruohistoss',
Ja läheni kesänen ehtoo,
Sunnuntai-ehtoo tyyni.
Onnelliset - Aleksis Kivi
Jo valkenee kaukanen ranta
Ja koillisest' aurinko nousee
Ja auteret kiirehtii pois,
Kosk' Pohjolan palkeet käyvät,
Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
Mä kiireelle korkean vuoren
Nyt astelen raikkaassa tuuless';
Mun toivoni aamusen koin,
Mun kultani kohtaan siellä,
Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
Mut kauniimpi koittoa päivän
Ja lempeempi auringon laskuu
Hän hymyten luokseni käy,
Mä syliini kierron immen,
Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
Mun sydämmein autuudest' sykkyy
Ja taivaana otsani loistaa,
Kosk' seison täss' impeni kanss',
Täss' vuorella sammaleisell',
Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
Täss' seison mä impeni kanssa,
Ja kiharamm' tuulessa liehuu,
Ja laaksoen hyminä soi
Kuin ijäisen lemmen ääni,
Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
Suomenmaa - Aleksis Kivi
Maa kunnasten ja laaksoen,
Mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
Tuo loistees pohjan tulien,
Tää talven, suven ihana,
Mi onpi soma maa?
Siel tuhansissa järvissä
Yön tähdet kimmeltää
Ja kanteleitten pauhina
Siel kaikuu ympär kallioi
Ja kultanummen hongat soi:
Se onpi Suomenmaa.
En millonkan mä unohtas
Sun lempeet taivastas,
En tulta heljän aurinkos,
En kirkast kuuta kuusistos,
En kaskiesi sauvua
Päin pilviin nousevaa.
Oil monta näissä laaksoissa
Tok' aikaa ankaraa,
Kun yöseen halla hyyrteinen
Vei vainiomme viljasen;
Mut toivon aamu, toivon työ
Taas poisti halla-yön.
Viel monta näissä laaksoissa
On käynyt kauhua,
Kun sota surman, kuolon toi
Ja tanner miesten verta joi;
Mut sankarien kunnian
Sai Suomi loistavan.
Nyt ihanainen, kallis maa
On meidän ainiaan;
Tuos aaltoileva peltomme,
Tuos viherjäinen niittumme,
Tuos metsiemme jylhä yö
Ja meriemme vyö!
Tuon lehtimetsän kaikunaa
Mi autuus kuultella,
Kun valjetessa aamuisen
Siel pauhaa torvi paimenen,
Tai koska laulain laaksossa
Käy impi iltana!
Mi autuus helmaas nukkua,
Sä uniemme maa,
Sä kehtomme, sä hautamme,
Sä aina uusi toivomme,
Oi Suomenniemi kaunoinen,
Sä ijankaikkinen!
© tiedonportailla.fi