NIKOLAI II:N ja ALEKSANDRAN LAPSET

ALEKSEI NIKOLAJEVITS ROMANOV (12.8.1904 - 17.7.1918) - kruununperillinen, perintöruhtinas

Aleksei syntyi viidentenä lapsena, tytärten jälkeen. Hänen sisarensa ottivat pikkuveljensä vastaan suurella ilolla, ja kukin heistä toimi innolla Aleksein hoitajana. Erityisesti tyttäret rakastivat pikkuveljeään sitten, kun oli käynyt selväksi, että tämä sairasti verenvuototautia, hemofiliaa.

Aleksein sairaus oli tarkoin vartioitu salaisuus. Ihmiset olivat tyrmistyneitä nähdessään kasakan kantavan kruununperijää. Muuan silminnäkijä kirjoitti:

"Kuulin selvästi, miten jotkut huudahtivat surusta nähdessään avuttoman lapsiraukan."

Kävipä kerran, kun Aleksei oli kymmenvuotias niin, että Olga yhytti Aleksein makaamasta ruohikolta selällään. Aleksei katseli taivaalle ja ihasteli taivaan pilvimuodostelmia. Silloin Olga kysyi Alekseilta, että mitä hän ajatteli, katsellessaan pilviä. Sairautensa jo lapsena ymmärtänyt Aleksei vastasi tuolloin näin:

"Voi, minä ajattelen moniakin asioita. Minusta on mukavaa ajatella ja ihmetellä. Nautin auringosta ja kesän kauneudesta niin pitkään, kuin voin. Kuka tietää, milloin saapuu se päivä, jolloin en enää voi tehdä näin."

Aleksein erityishoitajaksi ilmestyi ihmemies Rasputin (lue hänestä sivuilta Rasputin, sekä Maria) - ja kun Rasputin murhattiin, kuultiin Aleksein nyyhkyttävän pää ikkunaverhoihin painettuna: "Kuka nyt auttaa minua kun ystävämme on kuollut?"

Aleksein sairauksien täyttämä elämä jäi lyhyeksi, sillä hänet surmattiin 13-vuotiaana.



Aleksei upeassa sotilasasussa.



Maalauksessa Aleksei isänsä kanssa.

Pieni Pietari Suuri

Vaikka Aleksei lapsuudessaan oli sekä herkkä että sairas, hänelle veikkailtiin suurta tulevaisuutta keisarina. Hänelle olivat kehittymässä taikka jo kehittyneet kaikki ne persoonallisuuden piirteet, joita tarvitaan suurelta ja valistuneelta hallitsijalta. Hänen opettajansa ennustivat, että hänestä tulisi aikanaan hyvin voimakas ja lujatahtoinen hallitsija. He nimittivätkin häntä pieneksi Pietari Suureksi.

Aleksei merillä.



Kuvassa taiteilijan näkemys Alekseista seilorina. Keisariperheellä oli oma huvijahti, ja he viettivät kesiään vesillä. Silloin kaikilla, myös tyttärillä, oli yllään merimieshenkiset asut. Aleksein seilorinlakkiin on kyrilisin kirjaimin kirjoitettu keisarin huvijahdin nimi, Standart.

Perintöruhtinaan lapsuutta

Kaikki lellittelivät pientä Alekseita, minkä kerkesivät. Jossakin vaiheessa tarvittiin lujempia otteita, jotta ujosta, herkästä ja tunteellisesta Alekseista kasvaisi lujaotteinen keisari. Kenraali Bogdanovits, jolla oli kokemusta kasvatuksesta, käytti omia menetelmiään ja yritti nyrkkiä pöytään lyöden saada Alekseihin sitä lujatahtoisuutta, jota tarvittiin hallitsijalta. Keisarikin oli sitä mieltä, että kenraalilla olivat oikeat otteet lasten kasvatukseen.

Alekseille valittiin omat opettajat, sveitsiläinen Monsieur Gilliard ja englantilainen Mr. Gibbs. Näiden opettajiensa ohjauksessa Alekseista kehittyi myös hyvinkasvatettu ja miellyttävä. Samalla, kun Aleksei sai omat opettajat, hän sai myös oman huoneen, jossa olivat kaikki mahdolliset leikkikalut. Kaikista leluistaan ja heikosta terveydestään huolimatta Aleksei sittenkin viihtyi parhaiten ulkosalla. Hänelle hankittiin pieni hevonen, vaunut ja reki, jolla hän voi itse ajella puistossa, vaikkei voinutkaan harrastaa urheilua. Aleksei olisi halunnut oman polkupyörän, mutta sitä ei kaatumisten pelon vuoksi hänelle voitu antaa. Muutenkin häntä piti kaiken aikaa hillitä ja varoitella, eikä hän sairautensa vuoksi saanut telmiä samoin, kuin muut lapset.

Aleksei ja hänen koiransa, cockerspanieli Joy.

Cockerspanieli Joy

Aleksei ja Joy olivat erottamattomat, ja Joy kulki Aleksein mukana kaikilla matkoillakin. Joy tuli tunnetuksi kaikille venäläisille siksikin, että siitä ja Alekseista otettiin paljon kuvia, jotka levisivät ajan lehdistössä. Joy ja tytärten kaksi koiraa tulivat mukaan silloin, kun perhe siirrettiin kauas itään, Jekaterinburgiin, jossa heidät sitten murhattiin.

Uskotaan, että Joy on onnistunut kauhistuneena pakenemaan, kun ammunta on alkanut. Joylla oli hyvä elämä edessään vielä senkin jälkeen, kun Aleksei oli surmattu. Ensiksi Joyn pelasti ja otti hoivaansa eräs vartijoista, joka sääli sitä. Sitten eräs maanpakoon lähtenyt valkoisten upseeri, Pavel (Paul) Rodzianko, joka oli tuntenut Aleksein ja Joyn, vei koiran mukanaan valtavan pitkälle matkalle, ensiksi poikki Siperian ja sitten Englantiin. Siellä hän lahjoitti Joyn Nikolai II:n serkulle, kuningas Yrjö V:lle.

Satumaisen pelastuksen kokeneesta Joysta tuli myös näin maanpakolainen ja se sai oman sijansa kuninkaallisessa hovissa ja eli vielä pitkän elämän. Eräät Joyn jo Aleksein seurassa tuntemaan oppineet muistelivat usein sitä, mitä kaikkia kauhuja tuo pieni ja rakastava koira oli joutunut kokemaan. Kauhuja, joista se ei Aleksein menetettyään kuitenkaan koskaan täysin toipunut. Joy on haudattu Windsorin linnan alueelle, kuninkaallisten koirien hautausmaalle. Tosin, tälle paikalle on nykyisin rakennettu parkkitilaa, joten Joyn pieni hautakivi, jossa luki "Here lies Joy - Tässä lepää Joy", on iäksi kadonnut.

Tytärten kaksi koiraa kokivat kovan kohtalon. Ne tulivat ammutuiksi samassa yhteydessä, kun perhe surmattiin Ipatjevin talon kellarissa, yöllä 16.-17. heinäkuuta 1918 pian puolenyön jälkeen. (The Siberian Times: Royal dog fled from Siberia into British exile, living in shadow of Windsor Castle)

Lahjakas ja oppinut

Aleksei oli älykäs ja lahjakas. Kymmenvuotiaana hän osasi jo täydellisesti sekä venäjää että ranskaa, ja ymmärsi myös englantia. Kaikissa muissakin opinnoissaan hän oli paljon edellä muita samanikäisiä lapsia. Hän myös runoili ja näytteli muiden keisariperheen lasten tavoin mielellään. Vielä vankeudessakin järjestettiin keisarillisessa perheessä pieniä teatterinäytöksiä, joissa lapset itse esiintyivät.

Muista huolehtiva ja antelias

Voisi helposti ajatella, että perintöruhtinaasta, jota kaikki passasivat, voisi kehittyä hyvin itsekäs. Aleksein kohdalla oli juuri päinvastoin. Hän huomioi ja halusi aina auttaa muita, myös näiden sairastaessa. Kerran, kun eräs kokkipoika oli erotettu, hän ei levännyt hetkeäkään, ennen kuin hänen vanhempansa olivat luvanneet antaa kokkipojalle anteeksi ja ottivat tämän takaisin töihin. Perintöruhtinas oli myös hyvin antelias ja hänellä oli aina kaikille muille jotakin pientä annettavaa.

Eläinrakas

Aleksei rakasti eläimiä. Hevonen, jolla hän ajeli puistossa, oli hänen lemmikkinsä. Hän ei vain ajellut hevosella, vaan piti siitä hyvää huolta. Hänellä oli myös Roy-niminen koira ja palatsikomendantin, kenraali Vojeikovin lahjoittama kissa. Koira ja kissa olivat perintöruhtinaan uskollisia ja rakkaita ystäviä ja nukkuivatkin molemmat samassa vuoteessa, jalkopäässä hänen kanssaan.

Pikkuvanha

Alekseilla ei ollut juurikaan ikäistään seuraa, enimmäkseen hänen seuransa muodostui hänen vanhemmista sisaristaan. Niinpä hänestä kuin itsestään kasvoikin pikkuvanha. Hän tunsi jo pienenä asemansa ja tiesi olevansa perintöruhtinas, mutta osasi suhtautua asiaan luontevasti.

Kuin kerubi

Hovineiti Anna Arubova kuvailee kirjassaan Alekseita näin:

"Muistan hyvin tuon tavattoman kauniin kerubin näköisen lapsen, jolla oli kullankeltaiset kiharat ja ihmeen kauniit, suuret ja viisaat silmät. Hän näytti terveeltä, mutta pienimmästäkin töytäisystä häneen tuli suuria, turvonneita mustelmia. Perintöruhtinasta suojeltiin kaikin tavoin, mutta vilkkaana lapsena hän ei voinut välttyä saamasta ruhjeita, joiden takia hän valitti ja itki usein kovissa tuskissa".

Keisarinna oli erityisen huolissaan korkeiden ulkomaalaisten vieraiden saapuessa. Hän koetti kaikin mahdollisin tavoin suojella poikaansa, jotta tämä näyttäisi mahdollisimman hyvinvoivalta. Sillä alussa - kun vielä uskottiin pojan paranemiseen - tauti pidettiin visusti salassa. Kaikesta varovaisuudesta huolimatta Aleksei onnistui kaatumaan juuri ennen Saksan keisarin, Wilhelm II:n saapumista, saaden suuren mustelman keskelle otsaansa. Mustelma ei jäänyt Saksan keisarilta huomaamatta ja oikein tulkitsematta, sillä kahdella hänen veljensä, prinssi Heinrichin pojalla oli sama sairaus, hemofilia.

Pettureita hovissa

Aleksein henkilökohtaisiin avustajiin kuului jättiläiskokoinen matruusi Derevenko. Derevenkon tehtävänä oli huolehtia kaikin tavoin Aleksein turvallisuudesta, kannellakin tätä tarvittaessa ja tehdä kaikkia mahdollisia askareita. Hänen omat lapsensa kutsuttiin usein leikkimään Aleksein kanssa, ja he saivat periä Alekseille liian pieniksi käyneet vaatteetkin. Kun perintöruhtinas Aleksei sairasti, istui Derevenko uskollisesti hänen vuoteensa äärellä aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Kaikki luulivat, että Derevenko oli kaikesta sydämestään kiintynyt lapseen. Mutta hän olikin valmis pettämään isäntänsä ensimmäisen tilaisuuden tullen. Vallankumouksen alkaessa Derevenko oli ensimmäisiä käännynnäisiä ja hylkäsi heti suojattinsa. Vallankumouksen alkuaikoina Derevenko siirtyi makoilemaan upottaviin nojatuoleihin, ja käski Alekseita tekemään itselleen mitä erilaisimpia palveluksia. Aleksei täytti nämä käskyt, mutta hän oli hyvin ymmällään, sillä hän ei tajunnut, että osat olivat vaihtuneet.

Aleksei ja Anastasia.




Aleksei upseerin tehtävissä.

Nikolai II ja Aleksei - Isä ja poika sahaamassa - Tobolsk 1917.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä Copyright © Romanov Collection, General Collection, Beinecke Rare Book and Manuscript Library, Yale University



Nikolai II - lapset ja vartiokasakat.



Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä - Copyright © the lost gallery

Aleksei sairastaa

Isä ja äiti valvovat poikansa sairasvuoteen äärellä. Aleksei sairasti hemofiliaa eli verenvuototautia, ja näemme maalauksesta, että hänen oikea jalkansa ja otsansa ovat siteissä. Aleksein sairaus pidettiin valtionsalaisuutena. Kun Aleksei sairasti, ei Aleksandra poistunut hänen vuoteensa ääreltä juuri hetkeksikään. Koko perheelle sairaus muodosti suuren koettelemuksen.

Aleksein sairaus oli hyvin vakavaa laatua. Nenäverenvuoto aiheutti hänelle todellisen kuoleman uhan. Hänen seurassaan liikkui yleensä aina kaksi merivoimien sotilasta, jotka yrittivät valvoa sitä, että Aleksei ei olisi päässyt kolhimaan itseään. Näin tapahtui kuitenkin usein. Erään kerran tilanne oli niin paha, että Alekseille annettiin viimeinen ehtoollinen, mutta hän kuitenkin toipui yllättäen.

Rasputinin sanotaan kyenneen parantamaan Aleksein silloin, kun vuoto oli päällä. Mikä Rasputinin osuus oli, siitä on esitetty tukku erilaisia selityksiä ja lähinnä teorioita.

Hemofiliassa haava vuotaa pitkään, koska veri ei hyydy, mutta lopulta vuoto kuitenkin lakkaa. Aleksein sängyn päädyssä pöydällä on suuri määrä lääkepulloja, mutta todellista hoitoa ei sairaudelle noina aikoina tunnettu.

Nykyisin hemofiliapotilaiden hoidon suunnittelevat sairauteen perehtyneet erikoislääkärit. Hyytymishäiriötä hoidetaan antamalla puuttuvaa hyytymistekijää suonensisäisenä ruiskeena. Hyytymistekijä ei pysy verenkierrossa pitkään, minkä vuoksi sen vaikutus kestää vain pari päivää. (Duodecim: Hemofilia, verenvuototauti)