Pohjantikka Oulangan kansallispuistossa, kuva yllä.

Tikkojen heimo

Lahkossa tikkalinnut (Piciformes) on luokittelusta riippuen 3 – 6 heimoa. Yksi näistä heimoista on tikat (Picidae). Suomessa on tavattu yhdeksän tikkalintulajia, ja ne kaikki kuuluvat tähän tikkojen heimoon. Satunnaisia harhailijoita meillä ovat tammitikka ja vihertikka. Vakituisia pesijöitä ovat käpytikka, pikkutikka, valkoselkätikka, palokärki, käenpiika, pohjantikka ja harmaapäätikka.

Tikoille, erityisesti käenpiialle ja vihertikalle, on luonteenomaista erittäin pitkä kieli, jonka ne voivat ulottaa kauas nokan ulkopuolelle. Sillä ne saalistavat toukkia puun kätköistä. Tikkojen nokka on pitkä ja voimakas. Sopeutumisesta kapuilemiseen puiden rungoilla kertovat lyhyiden, mutta vahvojen koipien kaksi eteenpäin ja kaksi taaksepäin suuntautunutta varvasta. Hyvänä tukena on lyhyehkö, jäykkä pyrstö. Siivet ovat lyhyet ja pyöreäpäiset.

Tikat ilmoittavat läsnäolostaan rummuttamalla. Niiden aivoissa on eräänlainen iskunvaimennus, estämässä tikkoja saamasta aivotärähdystä, niiden rummuttaessa nopeasti kovaan puuhun. Kullakin lajilla on oma, tyypillinen rummutussarjansa, josta lajit on melko helppo erottaa toisistaan.

Tikat ovat erikoistuneet lähes pelkästään puussa tai pikemminkin puun sisällä elävien hyönteisten pyydystämiseen.

Tikkojen voimakkaan aaltomaisessa lennossa vuorottelevat nopeat siiveniskut ja lyhyet liidot siivet supussa. Tikat kovertavat yleensä itse pesäkolonsa. Sukupuolet voidaan helposti erottaa toisistaan. Lajit ovat lähinnä paikkalintuja.

Pohjantikka (Picoides tridactylus)

Melko pienellä pohjantikalla on pituutta 22 cm ja painoa 65 g. Miltei käpytikan kokoinen pohjantikka on ainoa kirjotikkamme, jolla ei ole puvussaan laisinkaan punaista. Linnun posket, siivet ja pyrstö ovat mustat, lukuun ottamatta riviä hyvin pieniä valkoisia täpliä käsi- ja kyynärsulissa sekä uloimmissa pyrstösulissa.

Selässä on leveä, ylhäältä alas ulottuva valkoinen vyö ja myös vatsa on valkoinen. Pohjantikan kupeilla on kapeita, mustia poikkiraitoja. Viiksijuova, poskijuova ja päälakea reunustava juova antavat pohjantikalle hyvin pitkittäisjuovikkaan ilmeen. Silmät ovat sinertävät.

Koiraan päälaki on keltainen. Naaraalla on valkea otsa ja musta, valkean kirjoma päälaki. Nuori lintu on sävyiltään aikuista himmeämpi ja puvun valkeat osat ovat rusehtavia. Otsa on mustahko ja päälaki kirkkaamman keltainen, kuin vanhan koiraan. Nuoren linnun silmät ovat ruskeat.

Hiljainen tikka

Pohjantikka on varsin hiljainen ja huomaamaton elelijä. Sen olemassaolon talvisessa metsässä huomaa hiljaisesta naputtelusta, linnun etsiessä kuolleen tai kuolevan kuusen kaarnan alta hyönteisiä.

Syvällä metsässä se pelottomana ahertaa kuivan kuusenrungon kimpussa, kuorien kaarnaa löytääkseen kaarnakuoriaisia, mitkä ovat sen pääravintoa.

Äänet

Melko hiljaista on pohjantikan elo sen ääntenkin puolesta. Pohjantikan kutsuääni kjik muistuttaa vaimeudessaan pikkutikan vastaavaa ääntä. Se on käpytikan ääntä pehmeämpi ja matalampi. Pohjantikka myös huutaa grä-grä-grä.

Pohjantikka rummuttaa harvoin, paitsi että se innostuu rummuttamaan keväisin. Sen rummutus on pituudeltaan käpy- ja pikkutikan sarjan väliltä ja se kestää 1,3 sekuntia. Taajuudeltaan, alle viisi kertaa minuutissa, rummutus muistuttaa lähinnä valkoselkä- ja harmaapäätikkaa, sekä palokärkeä.

Ravinto

Pohjantikan ravintoa ovat kovakuoriaiset ja niiden toukat. Niitä se etsii lahoista puista ja kannoista, sekä halkopinoista, jopa rakennuksistakin. Erityisesti maukkaita ovat kaarna- ja mantokuoriaiset toukkineen.

Pohjantikka on kuuluisa tavastaan kuoria havupuista kaarna. Silloin, kun metsässä alkaa näkyä kokonaan kuorittuja kuusia, voi olla melkoisen varma siitä, että pohjantikka on ollut asialla. Kuivat kuuset pohjantikka kuorii tarkkaan latvasta tyveen ja kaarnat reuhottavat kuorinnan jälkeen hangella.

Usein pohjantikka mahlan toivossa rei'ittää lehtipuihin, kuten koivuihin, renkaita. Se palaa sitten useita kertoja nauttimaan mahlaa tällaisesta tarjoilupisteestä. Se tekee saman rei'ityksen myös kuusille, ja imee sitten rei'istä jälttä. Rei'ittäminen tarkoittaa sitä, että pohjantikka hakkaa rungon pintaan, kaarnaan taikka tuoheen, reikiä vieri viereen.

Levinneisyys ja elinympäristöt

Pohjantikkaa tavataan havupuuvyöhykkeellä koko Euraasiassa. Suomessa pesii noin 25 000 paria. Se on pohjoinen laji, jonka tapaa maamme pohjoisosien havumetsistä paljon runsaampana kuin eteläososista, vaikka se koko maassa pesiikin.

Pohjantikan nimi tulee siitä, että se on yleinen Perä-Pohjolassa ja Metsä-Lapissa. Tunturi-Lapissa se on pesivänä erittäin harvinainen. Pohjantikkaa voisi sen suosiman puun, kuusen mukaan, kutsua myös ihan kuusitikaksi.

Elinympäristönään pohjantikka suosii vanhoja, järeäpuustoisia kuusikoita, joissa se usein pesii kanahaukan naapuruudessa. Ei se kuitenkaan erityisesti hakeudu kanahaukan naapuriksi, vaan nämä kaksi lajia vain sattuvat suosimaan samankaltaista pesimäympäristöä. Tosin ja toisaalta, jotkut tutkijat esittävät myös, että pohjantikan ja kanahaukan naapuruudelle voi olla jokin paljon monimutkaisempikin syy-yhteys kuin pelkästään se, että niiden suosimat biotoopit ovat samanlaiset.

Pohjantikan kotimetsässä on myös hyvä olla kuolleita kuusia ja pökkelöitä. Usein pohjantikan voi nähdä askareissaan myös mänty- tai sekametsässä.

Lisääntyminen

Pohjantikkapari pysyttelee pesimäpiirillään koko vuoden. Pohjantikka kovertaa pesänsä yleensä tyvilahoon kuuseen, mutta pesäpuuksi kelpaavat myös mänty, koivu ja haapa. Molemmat emot osallistuvat pesäkolon kovertamiseen. Pesäkolo on 1 - 7 metrin korkeudella, männyssä joskus vieläkin korkeammalla.

Muninta pesäkolon pohjalle jääneiden lastujen päälle, toukokuun loppupuolella tuottaa 3 - 7 valkoista, heikosti hohtavaa munaa. Niiden hautomiseen emoilta kuluu aikaa 14 vrk. Poikaset varttuvat lentokykyisiksi 21 - 25 päivässä. Sinä aikana kummatkin emot ruokkivat poikasia. Tämänkin jälkeen emot ruokkivat poikasiaan vielä kahden kuukauden ajan, jonka jälkeen ne itsenäistyvät. Yksi pesye vuodessa.

Muutto

Pohjantikka on paikkalintu, mutta osa Lapin pohjantikoista siirtyy syksyisin etelämmäksi. Vaellus alkaa yleensä jo elokuussa, heti poikueiden hajaannuttua. Laji on lokakuun alusta lähtien tavallinen näky etelärannikolla. Useina syksyinä rannikoilla havaitaan selvää vaellustakin pikkutikan tapaan.

Osa kannasta, ilmeisesti pääosin vanhat linnut, eivät kuitenkaan lähde vaelluksille vaan ne pysyttelevät elinpiirillään läpi vuoden.

Vaeltavat pohjantikat pysähtyvät sellaisille alueille, missä on runsaasti ravintoa - kuolleita tai kuolevia, kaarnakuoriaisten vaivaamia puita. Vaeltelut eivät kuitenkaan yleensä johda merkittäviin meren ylityksiin. Vaeltelun kaikki syyt eivät ole selvillä.

Talviajan jälkeen, viimeistään maaliskuun lopulla, etelään vaeltaneet pohjantikat suuntaavat matkansa taas kohti pohjoista, pesimäalueilleen.

Lähteet
*Lars Jonsson: Talvilintujen elämää - Minerva
*Pertti Koskimies, Juhani Lokki: Kotimaan linnut - WSOY
*Maailman luonto, Eläimet: Linnut - Weilin+Göös
*Luonnossa: Linnut - Weilin+Göös
*Linnut laulavat - Pekka J. Nikander ja Juhani Lokki - Otava
*Kotimaan luonto - WSOY
*Wikipedia
*Lars Jonsson: Linnut luonnossa - Tunturit ja havumetsä
*Antti Halkka - Jani Kaaro - Juha Valste - Seppo Vuokko: Suuri suomalainen luonto-opas
*Carl-Fredrik Lundevall: Suomen linnut - WSOY
*BirdLife Suomi
*Suuri suomalainen luonto-opas - Linnut Antti Halkka - Suuri Suomalainen Kirjakerho 2004
*Nicolai, Singer, Wothe: Linnut - Tammi
*Aho, Lähteenmäki: Talvilintujen ruokinta - Kirjayhtymä
*Hario, Lehikoinen, Pyhälä, Pynnönen-Oudman, Toiviainen: Suomen muuttolinnut - WSOY
*Hildén, Tiainen, Valjakka: Muuttolinnut - Kirjayhtymä
*Tapio Solonen: Suomen linnusto - Lintutieto
*Juhani Lokki, Jörgen Palmgren: Suomen ja Pohjolan linnut - WSOY
*Koko maailman linnut - Helsinki Media
*Koko perheen luonto-opas - Gummerus
*Lars Imby: Suomen linnut - Gummerus
*Jim Flegg: Eurooppalainen lintukirja - Karisto
*Taiteilijaveljekset von Wright - Suomen kauneimmat lintumaalaukset - Valitut Palat