Lokkien heimo

Lahkossa rantalinnut (Charadriiformes) on heimo lokit (Laridae). Uudemman jaottelun mukaan varsinaiset lokit on yksi lokkien Laridae-heimon kolmesta alaheimosta (Larinae).

Suomessa pesiviä lokkeja ovat merilokki, selkälokki, harmaalokki, kalalokki, naurulokki ja pikkulokki.

Lokit ovat pitkäsiipisiä merenrannikoiden ja järvien lintuja. Niillä on leveämmät ja tylpemmät siivet kuin tiiroilla, ja lento on raskaampaa ja hitaampaa. Erityisesti isot lokit ovat hyviä purjelentäjiä. Lokit lentävät muuttomatkoilla usein auroissa. Useimmat lokit ovat kookkaita lintuja ja vain muutamat lajit pieniä. Näiden rakenteeltaan tukevahkojen lintujen siivet ovat pitkät ja tavallisesti teräväkärkiset.

Lokkien nokka on voimakas ja kärjestään koukkupäinen; monilla suuremmilla lajeilla on punainen täplä alanokassa. Räpyläjalkaiset koivet ovat pidemmät, kuin tiiroilla. Useimmat lajeista ovat valkeita, vain selkä ja siiven yläpuolet ovat harmaat tai mustat. Joillakin lajeilla on kesäpuvussa musta pää. Sukupuolet ovat ulkonäöltään samanlaiset.

Lokkien äänet ovat voimakkaita kaklatuksia ja huutoa sekä käheää rääkymistä. Lokit ovat lähes kaikkiruokaisia ja ne syövät usein myös jätteitä.

Naurulokki (Larus ridibundus)

Naurulokki on toiseksi pienin lokkimme, vain pikkulokki on sitä pienempi. Naurulokin pituus on 38 – 44 cm ja siipien kärkiväli 94 – 105 cm. Paino on keskimäärin 265 g. Kesäpukuisen linnun paras lajituntomerkki on suklaanruskea pää. Naurulokilla on valkoinen silmärengas, mikä erottuu selvästi ruskeasta hupusta. Päähuppu on kuitenkin vain pesimäkauden koriste, sillä talven lähestyessä se riisutaan. Talvipuvussa väristä on jäljellä vain mustia täpliä korvanpeitinhöyhenissä.

Tunnusomaista naurulokille on hento nokka, siro olemus ja punaiset jalat sekä päältä harmaat siivet, joiden käsisiipien etuosa on valkea. Uloimpien käsisulkien kärjet ovat mustat. Siipien alapinta on harmahtava.

Nuori lintu on paljon tummempi. Sen alapuoli on puhtaanvalkea, samoin pyrstö, lukuun ottamatta mustaa kärkivyötä. Päälaki on ruskean ja mustan kirjava ja korvanpeitinhöyhenissä on musta laikku. Siivet ovat päältä likaisenruskeanharmaat, siipisulat ovat mustahkokärkiset ja -reunaiset ja selästä ulottuu siiven taipeeseen kellanruskea juova. Kupeilla on jonkin verran ruskeaa.

Naurulokki lentää kevein ja pehmein siiveniskuin siivet taipuneena melko jyrkkään kulmaan.

Kirkumista

Naurulokin sanotaan saaneen nimensä siitä, että sen ääntely on kuin kirkuvaa naurua. Onko näin, jää kuulijan päätettäväksi. Vaatimattomista laulunlahjoistaan huolimatta naurulokki ei ääntään säästele. Naurulokin tavallisin ääni on varsinkin pesimäpaikoilla karhea ja kirkuva "kreää". Sen muita ääniä ovat "kree" ja nopea "krek-kre-krek". Lokkien tapaan naurulokkikaan ei hurmaa laulullaan heitä, jotka sitä osuvat kuuntelemaan. Naurulokki on kuitenkin helppo tunnistaa äänestään.

Ison naurulokkiyhdyskunnan liepeillä meteli on korviahuumaavaa. Linnut torailevat ja kinastelevat kaiken aikaa keskenään ja äänessä on kymmenittäinkin lintuja samanaikaisesti.

Ravinto

Naurulokki on kaikkiruokainen. Se syö kasvinosia, jätteitä, hyönteisiä, kalaa ja kaikkea muutakin. Parveilevat lentomuurahaiset ovat naurulokin herkkua. Naurulokit saalistavat ilmasta myös kaikenlaisia kovakuoriaisia.

Naurulokki on sopeutunut hyvin myös kaupunkiympäristöön. Se kipittää puistikoiden nurmikentillä tai pulujen seurana toreilla ja syö pois heitettyjä ruoantähteitä, kuten makkaroita, ranskanperunoita tai vaikkapa vohvelisia jäätelötötteröitä.

Levinneisyys ja elinympäristöt

Suomessa laji pesii nykyisin Etelä-Suomesta Etelä-Lappiin asti. Keski-Lapissa se on hyvin harvinainen pesijä ja puuttuu kokonaan Tunturi-Lapista. Suomen pesimäkannan suuruudeksi on arvioitu 95 000 – 110 000 paria. Laji suosii asutuskeskusten ympäristöjä ja maatalousalueita. Se on seurallinen lokki, joka liikkuu usein suurissa, äänekkäissä parvissa. Naurulokin kanta oli suurimmillaan 1960- ja 1970-luvuilla. Sen jälkeen se väheni voimakkaasti. Laji on luokiteltu vaarantuneeksi.

Lisääntyminen

Ensimmäinen pesähavainto naurulokista tehtiin Helsingin Vanhankaupunginlahdella 1864. Siitä alkoi nopea aluevaltaus. Tuon vuosisadan loppupuolella laji levisi Hailuotoon saakka, joskin suurehkoja yhdyskuntia esiintyi vain etelärannikolla ja vuosittaiset vaihtelut olivat suuria. 1900-luvun alkupuoliskolla leviäminen jatkui varsinkin sisämaassa ja jo syntyneet pesimäpaikat vakiintuivat. 1950-luvulta lähtien naurulokkikannan kasvu on ollut valtavaa ja nykyisin laji pesii Lapissakin.

Naurulokki menestyy sopeutuvaisuutensa vuoksi hyvin. Se pesii rehevillä merenlahdilla, saariston luodoilla, järvien suojaisilla hetteiköillä ja rantakasvustoissa, kelluvilla mättäillä, matalilla saarilla, luodoilla, hiekkasärkillä, lammilla sekä jonkin verran joilla. Se pesii tavallisimmin suurina yhdyskuntina, jotka saattavat käsittää useita tuhansia lintuja.

Tullessaan häirityiksi, naurulokit puolustavat yhdyskuntaansa kiukkuisesti syöksähdellen ja rääkyen, tarjoten samalla suojaa myös sorsalintujen ja tiirojen pesille. Monet sorsa- ja muut vesilintulajit pesivätkin juuri tästä syystä mielellään naurulokkiyhdyskunnissa. Varsinkin tukkasotka ja mustakurkku-uikku viihtyvät lokkikolonioissa, usein myös silkkiuikku ja punasotka.

Naurulokki pyöräyttää pesäänsä tavallisimmin kolme tiheään tummalaikkuista ja pohjaväriltään tummanruskeaa, vihertävää tai siniharmaata munaa. Muninta tapahtuu pääosin toukokuun puolivälissä. Haudonta kestää 21 - 27 vrk ja molemmat emot osallistuvat siihen. Molemmat myös ruokkivat poikasia, jotka tulevat lentokyisiksi 5 - 6 viikon ikäisinä.

Muutto

Naurulokki on päivämuuttaja ja muutto tapahtuu yleensä auramaisissa parvissa tai rintamassa.

Naurulokit saapuvat maaliskuun puolella, pääjoukot huhtikuussa. Maaliskuun puolivälissä ensimmäisten kirkuvien, ruskeahuppupäisten naurulokkien saapuminen kaupunkien puistoihin ja satamiin on urbaanille ihmiselle sykähdyttävimpiä kevään merkkejä. Naurulokkien muuttohuipun aikaan lintuja voi nähdä Etelä-Suomen, auringon tummanpuhuviksi lämmittämillä kevätjäillä jopa satapäisinä parvina, mutta jäiltä ne siirtyvät pesimäpaikoilleen ennen jäiden lopullista sulamista.

Syysmuutto sijoittuu jo heinä-elokuuhun. Viivyttelijöitä tavataan vielä myöhemminkin ja muutamia yksilöitä talvehtiikin Suomessa vuosittain. Poismuuttaneet viettävät talviaikansa Länsi- ja Etelä-Euroopassa ja jotkut Afrikassa asti.

Lähteet
*Lasse J. Laine: Suomen linnut - tunnistusopas - Otava
*Pertti Koskimies, Juhani Lokki: Kotimaan linnut - WSOY
*Uusi suuri eläinkirja - WSOY
*Maailman luonto, Eläimet: Linnut - Weilin+Göös
*Luonnossa: Linnut - Weilin+Göös
*Wikipedia
*Apu: Naurulokki on sorsien suojelija
*Linnut laulavat - Pekka J. Nikander ja Juhani Lokki - Otava
*Kotimaan luonto - WSOY
*Lars Jonsson: Linnut luonnossa - Tunturit ja havumetsä
*Antti Halkka - Jani Kaaro - Juha Valste - Seppo Vuokko: Suuri suomalainen luonto-opas
*Carl-Fredrik Lundevall: Suomen linnut - WSOY
*BirdLife Suomi
*Suuri suomalainen luonto-opas - Linnut Antti Halkka - Suuri Suomalainen Kirjakerho 2004
*Nicolai, Singer, Wothe: Linnut - Tammi
*Aho, Lähteenmäki: Talvilintujen ruokinta - Kirjayhtymä
*Hario, Lehikoinen, Pyhälä, Pynnönen-Oudman, Toiviainen: Suomen muuttolinnut - WSOY
*Hildén, Tiainen, Valjakka: Muuttolinnut - Kirjayhtymä
*Tapio Solonen: Suomen linnusto - Lintutieto
*Juhani Lokki, Jörgen Palmgren: Suomen ja Pohjolan linnut - WSOY
*Koko maailman linnut - Helsinki Media
*Koko perheen luonto-opas - Gummerus
*Lars Imby: Suomen linnut - Gummerus
*Jim Flegg: Eurooppalainen lintukirja - Karisto
*Taiteilijaveljekset von Wright - Suomen kauneimmat lintumaalaukset - Valitut Palat