Mursu (Odobenus rosmarus)

Eväjalkaiset eli hylje-eläimet (Pinnipedia) on suurikokoisten merinisäkkäiden ryhmä, joka koostuu kolmesta heimosta: hylkeet (Phocidae), korvahylkeet (Otaridae) ja mursut (Odobenidae).

Suurikokoinen, arktisilla vesillä, rannoilla ja jäälautoilla elävä mursu on merinisäkäs. Siinä, missä hylkeet ovat levinneet ympäri maailman, mursut ovat yksinomaan arktisia. Mursut ovat Pohjoisen jäämeren altaan ja Beringinmeren kömpelöitä ja surullisen näköisiä eväjalkaisia eli hylje-eläimiä.

Mursujen raajat ovat melamaiset, mutta ne taipuvat kyynär- ja polvinivelistä, ja takaraajat kääntyvät ruumiin alle, joten mursu voi liikkua nelin jaloin korvahylkeiden tavoin, voipa se takatassullaan kynsiä korvallistaankin.



Mursut asustavat ahtojäiden alueella. Tavallisesti ne kiipeävät jäälautalle nukkumaan, joskus oikein suurin laumoin. Jos jäälautta on pieni ja mursuja niin paljon, että kaikki eivät mahdu kunnolla sille, syntyy siinä aika tora ja tappelu, kun vedessä olevat koettavat tyrkkiä jäälle ehtineitä pois tieltä, ja nämä taas työntyvät silloin naapuriensa päälle. Siinä on huutoa ja karjuntaa, siinä heiluu päitä ja hampaita sekamelskassa, ja polskahtaen vierähtää jättiläinen tämän tästä veteen.

Mutta voi semmoinen mursujen majana oleva jäälautta tarjota toisenmoisenkin näyn. Päivänpaisteessa siinä makaavat isoruhoiset eläimet vieri vieressä rauhallisina ja laiskoina, vain äänekäs kuorsaus kuuluttaa, että ne ovat eläviä.

Mursujen viehkeään ulkomuotoon kuuluvat verestävät silmät, riippuvat posket, sojottavat viikset ja ainaisesti kuin "vääryyttä kärsineen mököttävä ilme" ja ne ovat siten hyvin inhimillisen näköisiä. Massiivinen pää voi näyttää hassunkuriselta, mutta se on pitkän evoluution myötä kehittynyt muotoonsa juuri tietyistä syistä. Mursut nimittäin käyttävät massiivista päätään, murtaessaan vastamuodostunutta merijäätä. Tällä tavoin eläimet pystyvät hankkimaan ravintoa myös kylmempinä aikoina talvisen meren pohjasta.



Mursu. - Kuva Copyright © Christopher Michel - Creative Commons.

Mursujen pitkäjuuriset kulmahampaat ovat pidentyneet mahtaviksi syöksyhampaiksi, jotka toimivat oivasti milloin talttoina, milloin kuin kirveinä ja vasaroina ja milloin taas ankkureina. Niiden avulla mursut liikkuvatkin, laahautuessaan pitkin rosoista merenjäätä. Veden alla hampaista tulee sitten kuokat, joilla on hyvä kaivella ruokaa pohjasta. Mursun tylppää ja leveää kuonoa koristavat pitkät, tankeat ja harjamaiset viiksikarvat. Näiden viiksikarvojen avulla mursu löytää ja tunnistaa ravintonsa.

Urosmursut saattavat olla yli neljän metrin pituisia viiksistä pyrstöön ja painaa puolitoista tonnia. Kevyempirakenteisten naaraidenkin paino voi nousta 750 kiloon. Mursun nahka on paksu, lyhyt- ja harvakarvainen ja varsin täynnä ihottuman näköisiä kyhmyjä ja nystyröitä; nämä ovat keskinäisissä tappeluissa saatujen haavojen tai jäänreunan terävien särmien synnyttämien hankaumien arpia.

Mursut elelevät rannikon lähellä, hakevat ravintonsa - simpukoita, nilviäisiä ja kaloja - matalasta vedestä ja kömpivät kesällä rannalle ja talvella merenjäälle. Ne voivat sukeltaa sadankin metrin syvyyteen ja pysyä veden alla jopa puoli tuntia.

Mursut elävät perhekuntina, joihin kuuluu tavallisesti yksi uros, kaksi tai kolme naarasta ja useita eri-ikäisiä poikasia. Mursut lisääntyvät vain joka toinen tai kolmas vuosi. Poikanen painaa syntyessään 50 kg ja emo imettää sitä yli kaksi vuotta.

Yksinäiset koiraat muodostavat suuria seurueita. Ne metsästävät yhdessä, nukkuvat pahanhajuisessa kokoontumispaikassaan ja riitelevät kaiken aikaa toistensa kanssa muristen ja hötkyillen.



Mursu. - Kuva Copyright © Christopher Michel - Creative Commons.

Valtavasta koostaan huolimatta mursutkin ovat usein uhattuina, sillä nekin ovat arktisen ravintoketjun huipulla olevan suuren saalistajan, jääkarhun, tavoittelemaa saalista.

Mursu Suomessa

Mursu ei kuulu Itämeren ja Suomen eläinlajistoon, mutta heinäkuussa 2022 koettiin sellainen ihme, että Etelä-Suomen rannikolle ilmestyi mursu. Mursu kohoili merestä useampaan otteeseen myös rannoille, ensiksi Haminassa ja olipa se retkensä loppuvaiheissa Kotkassa köllöttelemässä omakotitalon pihallakin. Koko kansan ja median parissa suurta huomiota ja sympatiaa kerännyttä mursua yritettiin lopulta siirtää Korkeasaareen, mutta tässä yhteydessä se menehtyi.

Mursu ei kuitenkaan katoa suomalaisilta täydellisesti, sillä se konservoidaan eli siitä tehdään täytetty eläin ja pääsee esille yleisönäyttelyyn Helsingin yliopiston Luonnontieteelliseen keskusmuseoon.

Mursu eläintarhassa

Mursu ei näytä juuri helposti kesyttyvältä eläimeltä, koska sen olemuksessa näyttää olevan luonteenomaisena piirteenä raaka alkuvoima, kömpelyys ja "omahyväisyys", jota ihmisen ei ole helppo alistaa tahtoaan noudattamaan ja josta ihmisen on vaikea saada kiintymyksen tunteita versomaan. Mutta tosiasia on kuitenkin, että nuoret mursut kesyyntyvät varsin helposti, kiintyvät hoitajaansa ja oppivat tekemään erilaisia temppujakin.

Lähteet
*Kodin suuri eläinkirja - Weilin+Göös
*Kodin suuri tietosanakirja - Weilin+Göös
*Spectrum Tietokeskus - WSOY
*Eläinten maailma - Otava 1954 (kauniit, vanhahtavat kuvaukset)
*Ilta-Sanomat: Mursu on kuollut
*Iltalehti: Haminan mursu museoidaan – kuoli todennäköisesti nälkään