Kuvassa yllä manaatti. Eturaajoissa näkyvät kynnet kertovat siitä, että manaatti on sukua norsuille.

Merinisäkkäät

Merinisäkkäät ovat sellaisia eläimiä, jotka kylläkin elävät vedessä, mutta ovat muuten ihan nisäkkäitä, eli hengittävät keuhkoilla happea, synnyttävät eläviä poikasia ja imettävät niitä rasvapitoisella maidolla. Osa merinisäkkäistä viettää koko elämänsä ajan vedessä, osa taas vaihtelevasti vedessä ja maalla.

Merinisäkkäisiin lukeutuvat lahko Valaat (Cetacea) ja luokittelematon ryhmä eväjalkaiset eli hylje-eläimet (Pinnipedia). Valaiden lahkossa on kaksi alalahkoa: hammasvalaat (Odontoceti) ja hetulavalaat (Mysticeti). Valaiden heimo delfiinit (Delphinidae) on yksi tunnetuimmista merinisäkäsryhmistä. Eväjalkaisissa on kolme heimoa: hylkeet (Phocidae), korvahylkeet (Otaridae) ja mursut (Odobenidae).

Merinisäkkäisiin lukeutuu myös lahko sireenieläimet (Sirenia). Siinä on kaksi heimoa: merilehmät eli dugongit (Dugongidae) ja manaatit (Trichechidae). Merilehmissä on yksi laji: dugongi (Dugong dugon). Manaateissa on kolme lajia: kynnetönmanaatti (Trichechus inunguis), lamantiini eli kynsimanaatti eli manaatti (Trichechus manatus) ja afrikanmanaatti (Trichechus senegalensis).

Merinisäkkäisiin lukeutuvat myös jääkarhu (Ursus maritimus) ja merisaukko (Enhydra lutris), joka on maailman pienin merinisäkäs.



Floridan manaatti - eli lamantiini eli kynsimanaatti eli manaatti (Trichechus manatus), jollaisia Kolumbus aikoinaan näki. Manaatti on nykyisin Floridan kansalliseläin. - Kuva Copyright © U.S. Geological Survey - Creative Commons.

Manaatit (Trichechidae)

"Kaikkia sireenieläimiä pidetään merten merenneitoina. Halkihuuliset, karva- ja ryppynaamaiset manaatit tuntuvat mahdollisimman sopimattomilta merenneidoiksi, mutta kuitenkin niiden arvellaan synnyttäneen merenneitotarinat. Manaatit ovat merenneitoja siksi, että Kolumbukselta löytyy maininta vuoden 1493 tammikuulta; tällöin hän kirjoitti nähneensä Haitin rannikon edustalla kolme merenneitoa, jotka kohottautuivat ylös vedestä. Hänen mukaansa "ne eivät olleet niin kauniita, kuin yleisesti väitettiin", mutta muistuttivat kuitenkin jossakin määrin ihmistä. Myöhemmin Kolumbus oivalsi nähneensä manaatteja, joita hän todennäköisesti oli tavannut jo aikaisemminkin Länsi-Afrikan rannikolla."

Manaatit ovat kömpelöruumiisia merinisäkkäitä, jotka lukeutuvat sireenieläimiin. Nisäkästoimikunnan uusi nimi sireenieläimille on seireenieläimet. Kynnetönmanaatti ja kynsimanaatti elävät Amerikan rantavesillä ja myös joissa sekä suomailla, afrikanmanaatti puolestaan Afrikassa, Senegalin ja Angolan välisellä rannikkokaistalla.

Manaatit voivat ensisilmäyksellä muistuttaa valaita tai hylkeitä, mutta tarkemmin katseltuina eroavat kuitenkin selvästi niistä. Manaatit, kuten muutkin sireenieläimet, ovat läheistä sukua norsuille.

Manaatit lienevät maailman hyvänahkaisimpia isoja nisäkkäitä. Yksinään tai 15 - 20 eläimen ryhminä ne uivat verkkaisesti meressä, rannikkopoukamissa tai joissa. Uteliaina eläiminä ne tutkivat kaikkia outoja esineitä, kuten kalastusveneitä, joita ne likinäköisinä tulevat tirkistelemään aivan vierestä.

Manaattien pitkänomainen vartalo on 2 - 4 metrin mittainen ja päättyy leveään, melamaiseen pyrstöevään. Kynsimanaatti voi painaa 1 600 kg, kynnetönmanaatti pienempänä voi painaa enimmillään 500 kg. Naaraat ovat kooltaan uroksia suurempia.



Manaattien iho on nahkamainen ja siinä on harvassa hentoja karvoja. Ihonalainen, lämmittävä rasvakerros on melko paksu. Takaraajoja ei enää ole, eturaajat ovat muotoutuneet voimakkaiksi, airomaisiksi eviksi. Manaatit käyttävät eturaajojaan uimiseen ja joskus myös ravinnon käsittelyyn hylkeiden lailla. Manaattien hännästä on tullut vaakasuora pyrstöevä.

Manaattien näkö tihrusilmillä on huono, mutta kuulo hyvä kuten myös hajuaisti on luultavasti hyvä. Ulkokorvista on jäljellä vain pienet aukot ja sieraimet ovat suljettavat, kuten monilla muillakin ilmaa hengittävillä vesieläimillä.

Manaateilta puuttuvat etuhampaat. Harjasten peittämän, halkinaisen ja liikkuvan ylähuulensa vastakkaisilla puoliskoilla ne nyhtävät pohjakasveja ruoakseen. Kun nisäkkäillä tavallisesti on seitsemän kaulanikamaa, niin manaateilla niitä on vain kuusi. Väriltään manaatit ovat harmaita, joskus hyvinkin tummia ja melkein mustia.

Luonteeltaan manaatit ovat erittäin arkoja ja pakenevat pienintäkin häiriötä. Manaattien ainoana puolustuskeinona on tukevalla päällä huitominen, mikä joskus saattaa tehotakin ahdistelijaan.

Naaras synnyttää puolen vuoden kantoajan jälkeen veden alla poikasen, jonka se vie heti pintaan hengittämään. Kerrallaan syntyy tavallisesti vain yksi poikanen, joskus kaksi. Vaaleanpunainen poikanen on 90 cm pitkä ja painaa lähes 30 kg.

Merilehmä dugongi, aterioimassa merenpohjassa.

Merilehmät eli dugongit (Dugongidae)

Merilehmät ovat saaneet lehmään viittaavan nimensä nimensä rauhallisen luonteensa ja ruokailutapansa vuoksi. Merilehmät ja manaatit voi erottaa toisistaan niin, että manaattien pyrstö ei ole jakaantunut kahteen lohkoon, kuten on käynyt merilehmien pyrstölle.

Merilehmissä on vain yksi laji, dugongi (Dugong dugon). Se kuuluu manaattien lailla sireenieläinten lahkoon ja muistuttaakin mitä suurimmin manaatteja. Lajin malaijinkielinen nimi tarkoittaa merenneitoa, joten tässä on kyseessä hieman pönäkämpi merenneito, kuin mihin olemme ajatuksissamme tottuneet, eikä varsinainen kaunotar.

Naaraalla on rinnassaan, varsinkin imetysaikana, selvästi näkyvät nisät ja niillä on poikasiaan imettäessään tapana kohottaa osa ruumiistaan lähes pystyasennossa ylös vedestä, mikä on omiaan korostamaan sen "merenneitomaista" hahmoa. Tosin sitten on kuitenkin todettava, että dugongin nimen juontuminen merenneidosta katsotaan nykyisin olevan paikkansa pitämätön väärinkäsitys tai pikemminkin taru.

Dugongin kömpelö ruho päättyy leveään, kaksijakoiseen pyrstöön. Pituutta lajilla on hieman alle kolme metriä ja painoa tavallisimmin enimmillään runsaat 400 kg. Suurimmat dugongit voivat silti painaa noin 900 kg ja yksi punnittu yksilö on painanut hieman yli tonnin. Dugongin eturaajat ovat muuttuneet eviksi ja takaraajat puuttuvat kokonaan.



Dugongit liikkuvat pienissä perheparvissa ja käyttävät ravinnokseen juuria, kasviksia ja leviä, sekä puista vedenpintaan roikkuvia lehtiä. Ne elelevät suojaisissa poukamissa eivätkä ruokaile aallokkoisissa vesissä. Valoisan ajan perhe viettää yleensä syvemmässä vedessä, kenties paistatellen päivää aivan pinnan alapuolella ja nousten hengittämään joka viides minuutti. Hämärän tullen dugongit saapuvat matalikolle ruokailemaan.

Maalla dugongi on täysin avuton. Se nouseekin harvoin maalle, koska se hengittää hennon rintakehänsä vuoksi ilman veden kannattavaa tukea vaivalloisesti.

Dugongin hampaat uusiutuvat samalla tavalla kuin norsuilla. Poskihampaat siirtyvät jatkuvasti hitaasti eteenpäin ja kuluneet hampaat putoavat leuan alaosassa pois, jolloin niiden tilalle työntyy takaa uusia. Dugongi voi saavuttaa peräti 70 vuoden iän.

Suomen merialueella kolme merinisäkäslajia

Suomen merialueella esiintyy kolme merinisäkäslajia: harmaahylje eli halli, itämerennorppa ja pyöriäinen. Näistä vain halli ja norppa lisääntyvät Suomen aluevesillä. Pyöriäisistä tehdään vuosittain vain muutama havainto. Kaikki muut Suomen merialueella havaitut merinisäkäslajit, kuten delfiinit ja ryhävalaat, ovat äärimmäisen harvinaisia vierailijoita, ja ovat usein päätyneet Suomen aluevesille vahingossa.



Manaatti.

Lähteet
*Itämeri.fi: Suomen merialueella kolme merinisäkäslajia
*Kodin suuri eläinkirja - Weilin+Göös
*Kodin suuri tietosanakirja - Weilin+Göös
*Spectrum Tietokeskus - WSOY
*Wikipedia
*Kiehtova eläinmaailma - Valitut Palat 1972

Merilehmä dugongi, aterioimassa merenpohjassa.

Lamantiini eli kynsimanaatti eli manaatti (Trichechus manatus). - Kuva Copyright © U.S. Geological Survey - Creative Commons.