Kuvassa yllä iibisten heimon edustaja. - Lahkossa pelikaanilinnut (Pelecaniformes) on heimo iibikset (Threskiornithidae).
Iibisten heimoon kuuluvat myös kapustahaikarat (Platalea). Lajeja tässä heimossa on yli 30 ja iibiksiä elää kaikkialla
maailmassa, lukuun ottamatta Antarktista ja Arktista. Suomen luonnossa tavattuja iibislajeja ovat kapustahaikara ja pronssi-iibis.
Iibiksiä on kuovin kokoisista huomattavasti suurempiin. Kaikilla iibiksillä on pitkä, alaspäin kaareutuva nokka. Joillakin lajeilla naama ja koko pääkin ovat höyhenettömät ja tällainen kaljupäisyys kera pitkän nokan tekee niistä hyvin erikoisen näköisiä.
Joidenkin lähisukuisten lintulajien nokka on kuitenkin muotoutunut evoluution kuluessa hyvin erinäköiseksi, vaikka ne ovat sopeutuneet käyttämään samantyyppistä ravintoa. Näin on esimerkiksi haikaroilla, joista suurin osa saalistaa kaloja ja muita veden pikkuotuksia, iskemällä niihin tikarimaisella nokallaan uskomattoman tarkasti ja nopeasti.
Afrikan liejuisilla kosteikkoalueilla pinnan alla lymyileviä kaloja ja sammakoita olisi kuitenkin lähes toivotonta keihästää tällaisen suipon nokan avulla. Niinpä alueella asustelevalle, haikaralintuihin kuuluvalle kenkänokalle onkin kehittynyt lähes 25 cm pitkä ja 14 cm leveä, valtaisan puukengän näköinen nokka. Sen avulla kenkänokka voi kahmaista liejuisen veden suojissa piilottelevan saaliin kokonaan suuhunsa.
Kattohaikaroihin kuuluva afrikanmarabu syö puolestaan kalojen sijaan mieluummin muiden petojen pyytämiä haaskoja. Muista haikaralinnuista poiketen, mutta tunnetuimpien raadonsyöjälintujen, korppikotkien, tavoin afrikanmarabun pää on kalju - päälaen höyhenet kun vain tahriintuisivat, linnun työtäessä päänsä raatojen sisuksiin.
Lähisukuisten lintujen nokkien koko ja muoto kiehtoivat jo aikoinaan luonnonvalintateorian kehittäjää, Charles Darwinia. Darwininsirkkuina tunnettujen lajien nokkien kirjo tuki niin merkittävästi Darwinin muita havaintoja, että hän pystyi ratkaisemaan lajiutumisen ja evoluution saloja, huolimatta vallitsevista asenteista ja menetelmien puutteesta.
Linnut käyttelevät nokkaansa myös mekaanisten äänien tuottamiseen, kovarakenteinen nokka sopii siihen varsin hyvin. Nokan kalistelu toimii monissa linturyhmissä soidin- tai varoitusääntelynä. Kattohaikarapuolisot tervehtivät toisiaan nokan kalistelulla. Pöllöt, maakäet ja pääskyt napsuttavat puolestaan nokallaan varoituksen. Kenkänokka päästää nokallaan jo lähes kuin konekiväärin sarjatulelta kuulostavan kaputuksen.
Rubiini-iibis (Eudocimus ruber) - Laji elää Etelä-Amerikassa ja Karibianmeren saarilla. Rubiini-iibiksellä on pituutta 56 – 76 cm. Millään muulla rantalinnulla ei ole yhtä häikäisevän kirkkaanpunaista höyhenpukua, kuin rubiini-iibiksellä. Isoina parvina ja avoimissa maastoissa esiintyvänä laji muuttaa maisemanäkymää todella huomiota herättävästi.
Kapeahkolla kaarinokallaan iibikset poraavat liejusta nilviäisiä, rapuja ym. pikkueläimiä vuorovesi- ja mangoverannoilla sekä laguuneissa. Kosteikoilta nokkaan osuu sammakoita, pikkukaloja ja monenlaisia hyönteisiä.
Rubiini-iibikset yöpyvät isoina parvina puissa. Niiden ääni on korkeaa, surumielistä vihellystä.
Keisarisarvinokka eli kaksisarvinokka (Buceros bicornis) - Sarvinokkalinnut (Bucerotiformes) on lahko, johon kuuluu heimo sarvinokat (Bucerotidae). Siinä on 59 lajia, yksi niistä on keisarisarvinokka, joka on heimonsa suurin laji. Sillä on pituutta 95 – 120 cm ja siipien kärkiväliä jopa 152 cm, painoa 2,15 – 4 kg. Lajia tavataan Kiinassa Intiassa, Nepalissa, Bhutanissa, Myanmarissa, Thaimaassa, Laosissa, Vietnamissa, Kambodžassa, Malakan niemimaalla sekä Sumatralla.
Keisarisarvinokan erikoispiirre on sen pään ja nokan yläpuolella oleva "kolmas kerros". Se on suuri keltaisenoranssi ja musta keratiinista muodostunut "sarvi", joka on koiraalla suurempi kuin naaraalla. Keisarisarvinokka elää sademetsissä ja syö pääasiassa hedelmiä, mutta myös pieniä nisäkkäitä, lintuja, liskoja, käärmeitä ja hyönteisiä. Kuva Copyright © Michael Fraley - Creative Commons.
Australianpelikaani - (Pelecanus conspicillatus) - Lahkossa pelikaanilinnut Pelecaniformes on heimo pelikaanit (Pelecanidae). Ne ovat kaloja syöviä suurikokoisia pelikaanilintuja, joille tunnusomaista on suuri venyvä nokkapussi leuan alla. Elossa olevia pelikaaneja tunnetaan kahdeksan lajia, yksi niistä on australianpelikaani.
Australianpelikaanin vaalea, vaaleanpunainen nokka on valtava, myös muihin pelikaaneihin verrattuna - ja se onkin maailman suurin linnunnokka, "todellinen kolvi". Ennätysnokan pituus on 50 cm. Lajin siipien kärkiväli on 2,3 - 2,6 m. Paino 4 - 13 kg. Australianpelikaani on levinnyt laajalti Australian rannikolle, Uuteen-Guineaan, Fidzille sekä eräisiin Indonesian osiin.
Afrikanmarabu (Leptoptilos crumenifer, syn. L. crumeniferus) - Lahkossa haikaralinnut (Ciconiiformes) on heimo kattohaikarat (Ciconiidae). Yksi heimon lajeista on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa elävä afrikanmarabu. Tällä maailman kookkaimpiin lentäviin lintuihin kuuluvalla jätteidensyöjällä on valtava, paksu ja terävä nokka. Pituutta linnulla on 150 – 152 senttiä ja painoa 7 – 9 kiloa. Siipiväli voi olla jopa 3 metriä. Nokalla on pituutta 26,4 - 35 cm.
Harvoja hiusmaisia höyheniä lukuun ottamatta afrikanmarabun pää ja kaula ovat paljaat. Höyhenet puuttuvat myös kaulasta, jossa on punainen ja pitkä kurkkupussi. Nahan väri vaihtelee tummanpunaisesta vaaleanpunaiseen, ja sitä täplittävät tummat pigmenttiläiskät. Kauneus on toki suhteellinen käsite, mutta kun katsoo afrikanmarabua ja erityisesti sen päänseutua tarkemmin, on pakko myöntää, että tätä lintua ei voi tosiaankaan lukea lintumaailman kaunokaisiin kuuluvaksi. Sotkuisen oloisen olemuksen viimeistelee se, että afrikanmarabut viilentävät itseään ulostamalla jaloilleen, mikä saa koivet näyttämään valkoisilta.
Savannimaisemasta marabu on paljolti siirtynyt ihmisasutuksen läheisyyteen, missä sille riittää monenlaista jäteruokaa. Se viihtyy korppikotkien seurana haaskoilla ja pyytää moniruokaisena lajina ravinnokseen myös lintuja, hyönteisiä, pikkunisäkkäitä, kaloja ym. Kalju pää mahdollistaa sen, että marabu voi työntää päänsä haaskaeläinten sisään, höyhenystään likaamatta.
Iibiksiä on kuovin kokoisista huomattavasti suurempiin. Kaikilla iibiksillä on pitkä, alaspäin kaareutuva nokka. Joillakin lajeilla naama ja koko pääkin ovat höyhenettömät ja tällainen kaljupäisyys kera pitkän nokan tekee niistä hyvin erikoisen näköisiä.
Linnuilla on nokka
Linnun nokan koko ja muoto kertovat paljon siitä, millaiset ruokailutottumukset linnulla on. Useimmat paksunokkaiset varpuslinnut ovat siemensyöjiä ja vastaavasti ohutnokkaiset hyönteissyöjiä. Varislintujen vahva "yleisnokka" on oiva väline monenlaisen ravinnon kaivelemiseen ja noukkimiseen. Petolinnut puolestaan tarvitsevat raadellessaan vahvaa koukkunokkaansa. Kahlaajilla on pitkä nokka, paras nokka niiden elinympäristöihin.Joidenkin lähisukuisten lintulajien nokka on kuitenkin muotoutunut evoluution kuluessa hyvin erinäköiseksi, vaikka ne ovat sopeutuneet käyttämään samantyyppistä ravintoa. Näin on esimerkiksi haikaroilla, joista suurin osa saalistaa kaloja ja muita veden pikkuotuksia, iskemällä niihin tikarimaisella nokallaan uskomattoman tarkasti ja nopeasti.
Afrikan liejuisilla kosteikkoalueilla pinnan alla lymyileviä kaloja ja sammakoita olisi kuitenkin lähes toivotonta keihästää tällaisen suipon nokan avulla. Niinpä alueella asustelevalle, haikaralintuihin kuuluvalle kenkänokalle onkin kehittynyt lähes 25 cm pitkä ja 14 cm leveä, valtaisan puukengän näköinen nokka. Sen avulla kenkänokka voi kahmaista liejuisen veden suojissa piilottelevan saaliin kokonaan suuhunsa.
Kattohaikaroihin kuuluva afrikanmarabu syö puolestaan kalojen sijaan mieluummin muiden petojen pyytämiä haaskoja. Muista haikaralinnuista poiketen, mutta tunnetuimpien raadonsyöjälintujen, korppikotkien, tavoin afrikanmarabun pää on kalju - päälaen höyhenet kun vain tahriintuisivat, linnun työtäessä päänsä raatojen sisuksiin.
Lähisukuisten lintujen nokkien koko ja muoto kiehtoivat jo aikoinaan luonnonvalintateorian kehittäjää, Charles Darwinia. Darwininsirkkuina tunnettujen lajien nokkien kirjo tuki niin merkittävästi Darwinin muita havaintoja, että hän pystyi ratkaisemaan lajiutumisen ja evoluution saloja, huolimatta vallitsevista asenteista ja menetelmien puutteesta.
Linnut käyttelevät nokkaansa myös mekaanisten äänien tuottamiseen, kovarakenteinen nokka sopii siihen varsin hyvin. Nokan kalistelu toimii monissa linturyhmissä soidin- tai varoitusääntelynä. Kattohaikarapuolisot tervehtivät toisiaan nokan kalistelulla. Pöllöt, maakäet ja pääskyt napsuttavat puolestaan nokallaan varoituksen. Kenkänokka päästää nokallaan jo lähes kuin konekiväärin sarjatulelta kuulostavan kaputuksen.
Isot nokat ja eksoottiset linnut
Maapallon eteläisillä alueilla elää useita kookkaita lintulajeja, joilla on hyvin kookkaat nokat. Esittelyssä ovat järjestyksessä, rubiini-iibis, keisarisarvinokka eli kaksisarvinokka, australianpelikaani, afrikanmarabu, etelänkalkkunasarvekas, kenkänokka, ruuhinokka ja pieni isokaktussirkku, yksi darwininsirkuista - sekä kuningastukaani.
Rubiini-iibis (Eudocimus ruber) - Laji elää Etelä-Amerikassa ja Karibianmeren saarilla. Rubiini-iibiksellä on pituutta 56 – 76 cm. Millään muulla rantalinnulla ei ole yhtä häikäisevän kirkkaanpunaista höyhenpukua, kuin rubiini-iibiksellä. Isoina parvina ja avoimissa maastoissa esiintyvänä laji muuttaa maisemanäkymää todella huomiota herättävästi.
Kapeahkolla kaarinokallaan iibikset poraavat liejusta nilviäisiä, rapuja ym. pikkueläimiä vuorovesi- ja mangoverannoilla sekä laguuneissa. Kosteikoilta nokkaan osuu sammakoita, pikkukaloja ja monenlaisia hyönteisiä.
Rubiini-iibikset yöpyvät isoina parvina puissa. Niiden ääni on korkeaa, surumielistä vihellystä.
Keisarisarvinokka eli kaksisarvinokka (Buceros bicornis) - Sarvinokkalinnut (Bucerotiformes) on lahko, johon kuuluu heimo sarvinokat (Bucerotidae). Siinä on 59 lajia, yksi niistä on keisarisarvinokka, joka on heimonsa suurin laji. Sillä on pituutta 95 – 120 cm ja siipien kärkiväliä jopa 152 cm, painoa 2,15 – 4 kg. Lajia tavataan Kiinassa Intiassa, Nepalissa, Bhutanissa, Myanmarissa, Thaimaassa, Laosissa, Vietnamissa, Kambodžassa, Malakan niemimaalla sekä Sumatralla.
Keisarisarvinokan erikoispiirre on sen pään ja nokan yläpuolella oleva "kolmas kerros". Se on suuri keltaisenoranssi ja musta keratiinista muodostunut "sarvi", joka on koiraalla suurempi kuin naaraalla. Keisarisarvinokka elää sademetsissä ja syö pääasiassa hedelmiä, mutta myös pieniä nisäkkäitä, lintuja, liskoja, käärmeitä ja hyönteisiä. Kuva Copyright © Michael Fraley - Creative Commons.
Australianpelikaani - (Pelecanus conspicillatus) - Lahkossa pelikaanilinnut Pelecaniformes on heimo pelikaanit (Pelecanidae). Ne ovat kaloja syöviä suurikokoisia pelikaanilintuja, joille tunnusomaista on suuri venyvä nokkapussi leuan alla. Elossa olevia pelikaaneja tunnetaan kahdeksan lajia, yksi niistä on australianpelikaani.
Australianpelikaanin vaalea, vaaleanpunainen nokka on valtava, myös muihin pelikaaneihin verrattuna - ja se onkin maailman suurin linnunnokka, "todellinen kolvi". Ennätysnokan pituus on 50 cm. Lajin siipien kärkiväli on 2,3 - 2,6 m. Paino 4 - 13 kg. Australianpelikaani on levinnyt laajalti Australian rannikolle, Uuteen-Guineaan, Fidzille sekä eräisiin Indonesian osiin.
Afrikanmarabu (Leptoptilos crumenifer, syn. L. crumeniferus) - Lahkossa haikaralinnut (Ciconiiformes) on heimo kattohaikarat (Ciconiidae). Yksi heimon lajeista on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa elävä afrikanmarabu. Tällä maailman kookkaimpiin lentäviin lintuihin kuuluvalla jätteidensyöjällä on valtava, paksu ja terävä nokka. Pituutta linnulla on 150 – 152 senttiä ja painoa 7 – 9 kiloa. Siipiväli voi olla jopa 3 metriä. Nokalla on pituutta 26,4 - 35 cm.
Harvoja hiusmaisia höyheniä lukuun ottamatta afrikanmarabun pää ja kaula ovat paljaat. Höyhenet puuttuvat myös kaulasta, jossa on punainen ja pitkä kurkkupussi. Nahan väri vaihtelee tummanpunaisesta vaaleanpunaiseen, ja sitä täplittävät tummat pigmenttiläiskät. Kauneus on toki suhteellinen käsite, mutta kun katsoo afrikanmarabua ja erityisesti sen päänseutua tarkemmin, on pakko myöntää, että tätä lintua ei voi tosiaankaan lukea lintumaailman kaunokaisiin kuuluvaksi. Sotkuisen oloisen olemuksen viimeistelee se, että afrikanmarabut viilentävät itseään ulostamalla jaloilleen, mikä saa koivet näyttämään valkoisilta.
Savannimaisemasta marabu on paljolti siirtynyt ihmisasutuksen läheisyyteen, missä sille riittää monenlaista jäteruokaa. Se viihtyy korppikotkien seurana haaskoilla ja pyytää moniruokaisena lajina ravinnokseen myös lintuja, hyönteisiä, pikkunisäkkäitä, kaloja ym. Kalju pää mahdollistaa sen, että marabu voi työntää päänsä haaskaeläinten sisään, höyhenystään likaamatta.
Etelänkalkkunasarvekas (Bucorvus leadbeateri) - Lahkossa Bucerotiformes on heimo sarvekkaat (Bucorvidae). Heimossa on vain kaksi lajia ja toinen niistä on päiväntasaajan eteläpuolisessa Afrikassa elävä etelänkalkkunasarvekas. Sillä on pituutta 90 – 130 cm ja painoa 2,2 - 6,2 kg, koiras on naarasta suurempi.
Laji elää ja liikkuu vain maassa, mutta nukkuu puussa. Laji elää 2 - 8 linnun perheryhmissä, jotka puolustavat yhteistä reviiriään. Etelänkalkkunasarvekkaat partioivat reviirillään kaivaen ja kuopien maata sekä syöden hyönteisiä, käärmeitä, kilpikonnia, jyrsijöitä ja muita pikkueläimiä. Osa ryhmän jäsenistä toimii "auttajina", johtajaparin pesiessä puunkolossa.
Kenkänokka (Balaeniceps rex) - Kenkänokkien (Balaenicipitidae) heimo kuuluu pelikaanilintujen (Pelecaniformes) lahkoon. Heimon ainut edustaja on kenkänokka. Ulkonäöltään kaikkein merkillisimpiin lintuihin kuuluva kenkänokka saa nimensä valtavasta nokastaan, joka muistuttaa puukenkää. Linnun nimi arabiaksi on "abu markup", joka tarkoittaa "puukengän isää". Nokan leveässä, koverassa yläpuoliskossa on koukkupäinen kärki ja alapuolisko taas on kupera, mikä saa pään muistuttamaan jossakin määrin valaan päätä. Englantilaiset käyttävätkin linnusta lisänimeä "valaanpäähaikara". Nokka on vaaleanruskea ja siinä voi olla oliivinvihreää.
Kenkänokka on suuri, haikaranomainen lintu. Sillä on pituutta 110 - 140 cm, uros painaa 5,6 kg ja naaras 4,9 kg. Sukupuolet ovat samannäköiset. Pitkissä jaloissa on kapeat varpaat ja linnun päässä oleva harja nousee pystyyn sen kiihtyessä. Varsin suurten silmien kehäkalvo on väriltään keltainen. Sinihallava sulkapeite vivahtaa paikoin vihreään.
Erakon elintavat omaava kenkänokka on päiväaktiivinen. Se on varovainen lintu ja jos se havaitsee ihmisen, se ei päästä tätä 100 metriä lähemmäksi vaan lentää pois.
Kenkänokalla on tapana seisoskella tuntikausia liikkumattomana yhdellä jalalla, nokka kaulaa vasten taipuneena. Kun se vihdoin lähtee liikkeelle, se astelee hitaasti ja arvokkaasti kuin hallitsija konsanaan.
Kenkänokan lento on hidasta ja suoraviivaista, siiveniskut ovat syvät ja raskaat, painava pää on vedetty taka-asentoon harteille. Pitkät jalat tasapainottavat taaksepäin roikkuessaan lentoasentoa. Korkeutta linnut ottavat kaarrellen leveine siipineen nousevissa ilmavirtauksissa.
Jos on kenkänokka eriskummallisen näköinen, niin vielä eriskummallisempaa on sen aikaansaama äänikin. Se on tavallisesti hiljainen - mutta sen vastakohdaksi se voi olla hyvin äänekäs. Kenkänokka voi paukuttaa ylä- ja alanokkaansa nopeaan tahtiin yhteen ja siitä syntyvän äänen sanotaan kuulostavan konekivääriltä tai heimorummulta. Se voi myös päästellä ääniä, jotka muistuttavat lehmän ääntä tai korkeaa vinkumista.
Kun kenkänokkapoikaset pyytävät ruokaa, niiden ääni on samanlainen kuin ihmisen, jolla on hikka.
Ruuhinokka (Cochlearius cochlearius) - Lahkossa pelikaanilinnut (Pelecaniformes) on heimo haikarat (Ardeidae). Yksi heimon lajeista on Keski- ja Etelä-Amerikassa elävä ruuhinokka. Tukevatekoisella ja suuripäisellä ruuhinokalla on pituutta 45 - 59 cm. Linnun kookas nokka muistuttaa muodoltaan puukenkää tai vanhaa puuruuhta.
Päällisin puolin yöhaikaraa muistuttava ruuhinokka on sopeutunut ruokailemaan vuorokauden hämäränä aikana. Ruokalista koostuu kaloista, äyriäisistä, hyönteisistä ym. pikkueläimistä. Linnun uskotaan löytävän saaliseläimensä herkällä nokallaan pilkkopimeässäkin. Kun nokka osuu saaliiseen, se avautuu ja imaisee vesivirran mukana saaliin sisälleen. Ruuhinokat ruokailevat mangrovetiheiköitä halkovien jokien ja kanavien varsilla, liejurannoilla. Ruuhinokan pesä on tyypillinen haikaran pesä mangrovetiheikköjen kätköissä. Pesä on puussa ja munia pesään pyörähtää 2 - 4. - Kuva Copyright © Don McCrady - Creative Commons.
Isokaktussirkku (Geospiza conirostris) - Lahkossa varpuslinnut (Passeriformes) on heimo tangarat (Thraupidae). Yksi heimon lajeista on isokaktussirkku. Sillä on pituutta 15 senttiä ja painoa 28 grammaa. Etelä-Amerikan Galápagossaarilla elävä isokaktussirkku oli yksi Charles Darwinin HMS Beaglen tutkimusmatkalla 1831–1836 näkemistä lintulajeista, jotka vaikuttivat suuresti hänen evoluutioteoriaansa. Hän havaitsi Galápagossaarilla elävien lintujen nokkien muodostavan asteittain kasvavan sarjan. Vertaillessaan myöhemmin retkikuntansa keräämiä näytteitä ja niiden löytöpaikkoja hän vihdoin oivalsi ilmiön johtuvan yhden kantalajin sopeutumisesta saariryhmän vaihteleviin ravintoresursseihin. - Kuva Copyright © Nik Borrow - Creative Commons.
Lähteet
*Lasse J. Laine: Suomen linnut - tunnistusopas - Otava
*Tero Linjama & Jussi Murtosaari: Lintuharrastajan lajiopas - Docendo
*Pertti Koskimies, Juhani Lokki: Kotimaan linnut - WSOY
*Uusi suuri eläinkirja - WSOY
*Maailman luonto, Eläimet: Linnut - Weilin+Göös
*Luonnossa: Linnut - Weilin+Göös
*Linnut laulavat - Pekka J. Nikander ja Juhani Lokki - Otava
*Kotimaan luonto - WSOY
*Wikipedia
*Lars Jonsson: Linnut luonnossa - Tunturit ja havumetsä
*Antti Halkka - Jani Kaaro - Juha Valste - Seppo Vuokko: Suuri suomalainen luonto-opas
*Carl-Fredrik Lundevall: Suomen linnut - WSOY
*BirdLife Suomi
*Nicolai, Singer, Wothe: Linnut - Tammi
*Aho, Lähteenmäki: Talvilintujen ruokinta - Kirjayhtymä
*Hario, Lehikoinen, Pyhälä, Pynnönen-Oudman, Toiviainen: Suomen muuttolinnut - WSOY
*Hildén, Tiainen, Valjakka: Muuttolinnut - Kirjayhtymä
*Tapio Solonen: Suomen linnusto - Lintutieto
*Juhani Lokki, Jörgen Palmgren: Suomen ja Pohjolan linnut - WSOY
*Koko maailman linnut - Helsinki Media
*Koko perheen luonto-opas - Gummerus
*Lars Imby: Suomen linnut - Gummerus
*Jim Flegg: Eurooppalainen lintukirja - Karisto
*Taiteilijaveljekset von Wright - Suomen kauneimmat lintumaalaukset - Valitut Palat
Kuningastukaani, aikaisemmalta nimeltään jättiläistukaani eli toko (Ramphastos toco) - Lahkossa tikkalinnut (Piciformes) on heimo tukaanit, aikaisemmin myös pippurinsyöjät (Ramphastidae). Suurin heimon lajeista on kuningastukaani. Se elää Etelä-Amerikan itäosissa Boliviassa, Perussa, Argentiinassa, Paraguayssa, Brasiliassa, Surinamessa ja Guyanassa. Sillä on pituutta 66 cm ja painoa 700 g. Sillä on suuri, pääosin keltainen nokka, jolla voi olla pituutta jopa kolmannes linnun koko pituudesta. Nokka näyttää painavalta, mutta itse asiassa se on hyvin kevyt, sillä kovan kuoren sisällä oleva luuaines on höttöistä ja pehmeää.
