Koskikarojen heimo

Varpuslintujen (Passeriformes) lahkossa on koskikarojen (Cinclidae) heimo. Heimon ainoa suku on koskikarat (Cinclus). Suvussa on viisi lajia ja yksi niistä on koskikara.

Koskikarat ovat kottaraista pienempiä, tukevatekoisia ja lyhytpyrstöisiä, mustavalkoisia lintuja. Niiden höyhenpuku on erittäin tiheä ja vettä hylkivä. Nokka on lyhyt ja suora, koivet voimakkaat. Pyrstö sojottaa usein peukaloismaisesti pystyssä.

Koskikarat viihtyvät virtaavan veden äärellä. Ne sukeltelevat ja uivat alituiseen ja voivat jopa juosta pohjaa pitkin vastavirtaan.

Lennossa koskikarojen siiveniskut ovat hyvin tiheät. Rantakivellä istuessaan koskikarat niiailevat rantasipin tavoin. Sukupuolet ovat samannäköiset. Nuoret koskikarat ovat rastasmaisen täplikkäitä. Äänet ovat maiskuttavia tai metallisia. Pesä on kallion kolossa tai esimerkiksi sillan alla. Munia on tavallisesti 5.

Koskikara (Cinclus cinclus)

"Koskikara on hyisessä ympäristössään eräs lintumaailman merkillisyyksistä. Se on ainoa suomalainen varpuslintu, joka etsii ravintonsa sukeltamalla veden alta. Sitä voi vain ihailla, kun se pakkasessa sukeltaa ravintoaan hyytävästä joesta. Lintu pulahtaa jään reunalta veteen kerran toisensa jälkeen ja pintaan se palaa jokin veden pikkueläin nokassaan. Koskikara säilyy vedessä hämmästyttävän kuivana, sillä se rasvaa höyhenpeitteensä rasvarauhasensa eritteellä. Vastaava rauhanen on monilla vesilinnuilla. Koskikaran rauhanen on kuitenkin niin huomattava, että lintua on aikanaan pyydetty pyssyrasvan ainekseksi. Mikä meistä tuntuu nykyisin tietenkin hyvin ikävältä.

Virolaisten nimi koskikaralle on vesipapp, mikä onkin erinomaisen kuvaava, sillä onhan koskikaralla papin lailla musta kaapu ja valkoiset liperit!"

Koskikaralla on pituutta 20 cm. Se on hieman kottaraista pienempi ja olemukseltaan palleromainen eli pullea lintu. Lyhyttä pyrstöntynkäänsä se pitää usein peukaloisen tapaan pystyssä. Höyhenpuku on mustanruskea, rintamus on valkoinen. Pää ja niska ovat tumman suklaanruskeat, vatsa mustanruskea. Nuoren linnun vatsapuoli on valkeakärkisten höyhenten kirjoma. Koiras ja naaras ovat keskenään samannäköiset.

Koskikara viettää aina aikaansa virtaavan veden äärellä. Se voi seistä niiaillen rantakivellä, sukellella välillä siivillään soutaen sekä kahlailla ja uiskennella. Ilmeisestikin koskikara on hyvin vaatelias veden puhtauden suhteen ja onkin esitetty, että koskikaran asettumista jonkin virtapaikan tuntumaan voitaisiin pitää vesistön luonnontilaisuuden takeena ja tunnuksena.

Koskikara lentää nopein siiveniskuin, suoraviivaisesti, aivan veden pinnan yläpuolella.

Yksitotista rupattelua ja visertävää lavertelua

Koskikaran lentoääni on lyhyt sit tai sirahtava strit. Samoja, yli kosken pauhun kantavia, terävän sirahtavia ääniä se päästelee myös asuinpurollaan.

Monien muiden varpuslintujen tapaan koskikara myös laulaa, joskin laulu on kuultavissa läpi talven ja lauluun osallistuvat sekä koiras, että naaras. Tämä yksitotisen rupatteleva laulu koostuu lyhyistä ja hyvin kireistä äänistä. Laulua kuvataan myös niin, että se koostuu kitisevästä ja visertävästä lavertelusta.

Koskikarojen hento, omalaatuisen kaunis lauluviserrys sisältää heleiden sointujen ohella paljon kireitä ja pingottuneita aiheita, ja kauempaa kuultuna laulu muistuttaa jossakin määrin kiurun laulua. Laulua on useinkin vaikeaa erottaa kosken kuohun läpi, varsinkin kun se on vaimeaa.

Ravinto

Koskikara etsii ravintonsa vedestä pinnan alta. Se heittäytyy pää edellä veteen ja soutaa sitten siivillään, kunnes pääsee pohjaan. Kokeissa on todettu, että linnun kävelyasento joen pohjassa auttaa sitä pysymään pohjalla: virtaava vesi painaa sen pohjaan kävelyn aikana. Heti, kun lintu pysähtyy, se myös kohoaa heti pintaan. Mikään muu meikäläinen lintu ei pysty liikkumaan tällä tavoin. Koskikaran jaloissa ei ole räpylöitä, mutta se ui silti erinomaisesti myös joen pinnassa.

Koskikara. Kuva - Copyright © Andrey Gulivanov - Creative Commons.

Koskikaran ravintoon kuuluvat vesihyönteiset, vesiperhosten toukat, vesisiirat, madot, pienet nilviäiset ja äyriäiset, kalanpoikaset sekä kotilot. Saadakseen vesiperhosen toukan ulos lujasta suojuksestaan lintu lyö sitä muutaman kerran jäätä vasten, jolloin toukka useimmiten pistää päänsä esiin. Tällöin lintu nappaa siihen kiinni ja kiskoo sen väkisin ulos linnoituksestaan.

Levinneisyys ja elinympäristöt

Suomessa pesii 250 – 300 koskikaraparia. Koskikara pesii harvalukuisena Pohjois-Suomessa, Kuusamosta Lappiin ulottuvalla alueella, virtaavan veden koskipaikoissa, sekä metsä- että tunturiseuduilla.

Koskikaran tapaa varmimmin Oulangan, Värtiötunturin ja Saariselän ympäristöistä sekä ennen kaikkea monin paikoin Utsjoelta. Länsi-Lapista on niukemmin havaintoja. Poikkeuksellisesti koskikara on pesinyt aivan etelärannikon tuntumassa. Muuttoaikoina koskikaraan voi törmätä myös järvien ja meren rannoilla.

Koskikarat talviaikaan

Suomen talvea piristävät koskikarat, sillä niitä talvehtii meillä 5 000 – 10 000 yksilöä. Ne tulevat meille talvehtimaan lähinnä Norjan ja Ruotsin tuntureilta sekä Venäjältä.

Talvisin koskikara on yleinen näky myös Keski- ja Etelä-Suomessa. Talviaikaan, jolloin lajin helpoimmin näkee, kerääntyy usein kymmenittäin koskikaroja paikkaan, missä on koski tai muuten nopeasti virtaavaa, sulana pysyvää vettä. Niin kauan, kuin vesi pysyy sulana, koskikara sietää hyvinkin korkeaa pakkasta.

Talviyönsä koskikarat viettävät joen partaalla olevassa tuuheassa kuusessa, mahdollisen silta- tai myllyrakennelman suojaisessa kolossa ja joskus lumen ja jään muodostamassa onkalossa. Koskikaraa pidetään yleisesti yhtenä kestävimmistä linnuistamme, eikä sen ole koskaan havaittu menehtyneen kylmyyteen. Sillä on tiiviin ja vettä hylkivän höyhenyksensä alla hyvin vahva untuvakerros, ja se käyttää paljon aikaa höyhenpukunsa hoitoon, järjestämällä ja rasvaamalla sitä.

Tutkielmassaan Kuopion seudun linnustosta Julius von Wright totesi näin: "Viannonkoskessa Maaningalla esiintyy lukuisia koskikaroja läpi talven. Suuri osa niistä yöpyy pääskysenpesissä koskelle rakennettujen paperitehtaan rakennusten ullakoilla." - Wilhelm von Wright teki maalauksia koskikarasta, ja mallinä hänellä näissä maalauksissa oli veljesten juuri ampuma, tuore koskikara. Yleensäkinhän veljekset ampuivat linnun kuin linnun maalaustarkoituksiaan varten."

Lisääntyminen

Koskikara on kirkasvetisten, voimakkaasti virtaavien pikkupurojen ja -jokien pesimälaji.

Koskikaran pesä on suuri ja pyöreä sekä tavallisesti katettu, pallomainen sammalpesä. Sisäänkäyntiaukko on viistosti alaspäin. Sama pesä voi olla käytössä monena vuonna. Se on yleensä vaikeakulkuisessa paikassa, esimerkiksi kallionkolossa lähellä virtaavaa vettä, sillan alla tai putouksen takana. Harvemmin se voi olla avoimesti kivellä, keskellä koskea. Pesä voi sijaita myös joen törmässä juurakon alla tai maakolossa. Pesämateriaaleina ovat sammal ja korret, vuorauksena kuivat lehdet ja höyhenet.

Koskikarat pesivät myös niille asetetuissa, erikoismallisissa pöntöissä silloin, kun vain vesistö pöntön äärellä sopii niille. Pesimävedenkin pitää olla virtaavaa, sillä koskikara hakee kesälläkin saaliinsa virtaavasta vedestä. Tähän riittää kuitenkin melko vähäinenkin puro.

Koskikara munii toukokuussa 4 - 6, useimmiten 5 valkoista munaa. Naaras huolehtii hautomisesta, koiraan samaan aikaan huolehtiessa sen ruokkimisesta. Hautominen kestää 15 - 16 vrk. Poikaset jättävät pesän 18 - 25 vrk:n ikäisinä, mutta emot ruokkivat niitä vielä pesästä lähdön jälkeen. Poikaset oppivat sukeltamaan taitavasti jo ennen, kuin ne oppivat lentämään.

Muutto

Monet linnut muuttavat talveksi Suomesta etelään, mutta vain koskikara tekee päinvastoin: se muuttaakin Suomeen talvehtimaan.

Pohjoisen jokien ja purojen jäätyessä karat pohjoisimmasta Skandinaviasta saapuvat syysmuuttonsa myötä talvehtimaan Etelä-Suomen mataliin, kivikkoisiin jokiin ja puroihin, jotka pysyvät läpi talven auki. Ensimmäiset talvehtijat ilmestyvät Etelä-Suomen purojen varsille lokakuussa, suurin osa kuitenkin vasta marraskuussa. Marraskuun tietämissä koskikaroja nähdään säännöllisesti joskin vähäisessä määrin myös merenrannoilla ja saaristossa. Purojen jäätymisestä johtuvaa liikehdintää esiintyy pitkin talvea.

Paluu pesimäpaikoille eli kevätmuutto tapahtuu helmi-maaliskuussa ja huhtikuussa ei koskikaroja etelässä enää juuri näe.

Lähteet
*Luonnossa: Linnut - Weilin+Göös
*Linnut laulavat - Pekka J. Nikander ja Juhani Lokki - Otava
*Kotimaan luonto - WSOY
*Wikipedia
*Lars Jonsson: Linnut luonnossa - Tunturit ja havumetsä
*Antti Halkka - Jani Kaaro - Juha Valste - Seppo Vuokko: Suuri suomalainen luonto-opas
*Carl-Fredrik Lundevall: Suomen linnut - WSOY
*BirdLife Suomi
*Suuri suomalainen luonto-opas - Linnut Antti Halkka - Suuri Suomalainen Kirjakerho 2004
*Nicolai, Singer, Wothe: Linnut - Tammi
*Aho, Lähteenmäki: Talvilintujen ruokinta - Kirjayhtymä
*Hario, Lehikoinen, Pyhälä, Pynnönen-Oudman, Toiviainen: Suomen muuttolinnut - WSOY
*Hildén, Tiainen, Valjakka: Muuttolinnut - Kirjayhtymä
*Tapio Solonen: Suomen linnusto - Lintutieto
*Juhani Lokki, Jörgen Palmgren: Suomen ja Pohjolan linnut - WSOY
*Koko maailman linnut - Helsinki Media
*Koko perheen luonto-opas - Gummerus
*Lars Imby: Suomen linnut - Gummerus
*Jim Flegg: Eurooppalainen lintukirja - Karisto
*Taiteilijaveljekset von Wright - Suomen kauneimmat lintumaalaukset - Valitut Palat