Kolibrit (Trochilidae)

Kuvassa yllä, kolibrin albinomuoto, taiteilijan näkemys.

Kolibrien heimo

Lahkossa kiitäjälinnut eli kirskulinnut (Apodiformes) on heimo kolibrit (Trochilidae). Sana kolibri juontaa juurensa linnun espanjankieliseen nimeen colibri, jolla lintua on nimitetty ranskankielisessä Karibiassa.

Kolibrien heimoon kuuluu 113 sukua ja niissä on 366 lajia.

Ainoa Suomessa säännöllisesti esiintyvä kiitäjälintujen lahkon lintu on tervapääsky (Apus apus), joka kuuluu heimoon kiitäjät (Apodidae). Kiitäjistä on tervapääskyn ohella Suomessa tavattu suurharvinaisuuksina alppikiitäjä (Apus melba), vaaleakiitäjä (Apus pallidus), häätökiitäjä (Apus caffer) ja piikkipyrstökiitäjä (Hirundapus caudacutus).

Rubiinipartakolibri (Calypte anna). Metsissä, puutarhoissa ja pensaissa elävä, keskikokoinen kolibri, jolla pituutta 9,9 - 10,9 cm. Koiraalla on punainen pää, naaraalla punatäpläinen kurkku. Pesäkuppinsa rubiinipartakolibri rakentaa oksalle seitistä, ruohonkorsista, kuiduista ja höyhenistä. - Kuva Copyright © Grigory Heaton - Creative Commons.

Pieniä ja värikkäitä lintuja

Amerikan kiehtovimpiin lintuihin kuuluvat kolibrit ovat hyvin pieniä, ja niillä on usein erittäin värikäs, loistava höyhenys. Koiraat ovat väreiltään loistokkaampia, metallinhohtoisen vihreitä, sinisiä ja punaisia - naaraat ovat himmeämpiä. Loiste ja kimallus johtuu ensisijaisesti höyhenten rakenneväreistä. Siksi joskus voi olla vaikeaa määrittää kolibrin lajia, ellei valo satu siihen oikeassa kulmassa.

Kolibreilla on pienet jalat, ne soveltuvat vain istumiseen. Siivet ovat kolibrien kokoon nähden pitkät. Erityisen pitkä ja kapea on nokka, kuten myös kieli on hyvin pitkä.

Kolibrien luokittelu on tuottanut taksonomeille paljon päänvaivaa, sillä kolibrien tunnusmerkilliset piirteet vaihtelevat suuresti.

Tavallisesti kolibrit jaetaan kolmeen pääryhmään. Ensimmäiseen kuuluvat lämpimillä alankomailla asustavat lajit, toiseen Andien, Keski-Amerikan ja Meksikon vuoristojen lajit ja kolmanteen lähinnä Pohjois- ja Keski-Amerikassa elävät pienikokoiset, tai erittäin pienikokoiset lajit.

Peitsikolibri (Ensifera ensifera). Sukunsa ainoa laji. Sen esiintymisalue ulottuu Andien rinteillä Kolumbiasta ja Venezuelasta Ecuadoriin, Peruun ja Bolivian koillisosiin. Peitsikolibrilla on lintujen joukossa pisin nokka suhteessa omaan kehoon. Nokalla on pituutta 10,2 cm eli enemmän, kuin linnun oman kehon pituus. Peitsikolibri on siten ainut lintu, jolla on omaa kehoa pidempi nokka. Istuessaan peitsikolibri kallistaa päänsä taakse ja nostaa nokkansa pystyyn, kannattaakseen sen painon. Samassa asennossa se työntää nokkansa hulluruohon ja muiden kasvien suuriin, roikkuviin kukkatorviin. Painoa lajilla on 10 - 15 grammaa, joten se on yksi suurimmista kolibreista. - Kuva Copyright © Doug Greenberg - Creative Commons.

Paikallaanlento

Kolibrit kykenevät kukista mettä imiessään pysyttelemään lentäessään paikallaan. Tätä varten niille on kehittynyt erikoinen lentotekniikka. Kun muiden lintujen siivet taipuvat ylöspäin liikkuessaan siiventaipeesta, kolibrien siivet pysyvät suorina siivenlyönnin kaikissa vaiheissa. Linnun vartalo on tällöin lähes pystysuorassa asennossa, ja siivet liikkuvat nopeasti vaakasuoraan, eräiden pienimpien lajien jopa 80 kertaa sekunnissa. Näin nopea siipien liike on ihmissilmälle näkymätöntä. Nopeuden tekee mahdolliseksi siiven rakenne. Kolibrien olka- ja kyynärvarren sulat ovat lyhyet, mutta käsisulat pitkät ja kapeat.

Ravinto

Tavattoman vilkas ja nopea aineenvaihdunta saa aikaan sen, että kolibrit tarvitsevat ravintoa hyvin tiheästi.

Kolibrien ravintoa ovat kukissa käyvät hyönteiset, hämähäkit, siitepöly ja kukkien mesi, jota ne imevät, pysytellen ilmassa paikoillaan kiitäjäperhosten tavoin. Meden ne imevät kukasta pitkällä, putkimaisella kielellään ja hyönteisiä ne poimivat ohuella nokallaan. Kolibrit voivat myös porata nokallaan reiän jonkin pitkäteriöisen kukan tyveen, päästäkseen ottamaan mettä.

Myös kukkien pölyttäjinä kolibrit ovat ekologisesti verrattavissa pikemminkin hyönteisiin kuin lintuihin. Trooppisen Amerikan ekosysteemeissä kolibreilla on vakiintunut asema kukkien pölyttäjinä hyönteisten rinnalla.

Jättikolibri (Patagona gigas). Laji on kolibreista kookkain. Ruskeansävyinen jättikolibri muistuttaa enemmänkin pitkänokkaista pääskyä tai kiitäjää. Räpytellessään lepakkomaisesti kukan edessä sen siiveniskut erottuvat hitaampina kuin muilla kolibreilla.

Jättikolibri elää Andien kuivemmilla rinteillä, puoliavoimilla pensaikkopaikoilla ja istuskelee usein tähystämässä kaktuksen laella. Kokonsa ansiosta se kestää vuoriston alhaiset lämpötilat ja säilyttää paremmin ruumiinlämpönsä, koska sillä on suhteessa ruumiin kokoon vähemmän haihduttavaa pintaa. Laji on aggressiivinen ja ajaa usein muut lajit pois ruokapaikoiltaan. - Kuva Copyright © flyingfabi - Creative Commons.

Viherorvokkikolibri (Colibri thalassinus). Lajin esiintymisalue ulottuu Meksikon keski- ja eteläosista Keski-Amerikkaan ja läntiseen Etelä-Amerikkaan, Kolumbiasta ja Venezuelasta Ecuadoriin, Peruun, Boliviaan ja Argentiinan luoteiskolkkaan. Lajista tunnetaan neljä alalajia.

Levinneisyys ja elinympäristöt

Kolibreja esiintyy lähes koko Amerikan mantereella ja Karibiassa Alaskan eteläosista ja Kanadasta aina Tulimaahan asti. Lajirunsaus on suurin Keski- ja Etelä-Amerikassa, eli neotropiikissa. Useimmilla Karibianmeren saarilla on omat kolibrilajinsa, jotka eivät ole kovin läheistä sukua mantereella eläville lajeille.

Erityisesti kolibreja elää trooppisilla seuduilla, missä on kukkivia kasveja ympäri vuoden. Andeilla kolibreja voi tavata 4 000 metrin korkeudella.

Hyvin kauan aikaa sitten kolibreja on elänyt myös Euroopassa. Saksasta on löydetty fossiloituneita, alkeellisia kolibreja, jotka elivät 30 miljoonaa vuotta sitten.

Ametistipartakolibri (Calypte costae). Kooltaan ametistipartakolibri on noin 8 – 9 cm pitkä. Lajin sukupuolet eroavat toisistaan ulkonäöltään. Ametistipartakolibria tavataan Meksikosta ja Yhdysvalloista Arizonan ja Kalifornian osavaltioista. Lajin elinympäristöä ovat kuivat alueet kuten aavikot, kuivat pensaikot ja ruohikkoalueet sekä tammisavannit. Laji vierailee myös puutarhoissa. - Kuva Copyright © Grigory Heaton - Creative Commons.

Lisääntyminen

Kolibrit ovat moniavioisia, ja naaras hoitaa pesinnän yksin. Pesimäaika vaihtelee alueittain ja noudattaa lajin käyttämien kukkien kukinta-aikaa. Trooppisissa sademetsissä kolibrit saattavat pesiä lähes vuoden ympäri. Useimmat kolibrit elävät yksin, eivätkä parisiteet ole kovin vahvat edes lisääntymisaikana.

Kolibrin pesät ovat kupin muotoisia, pieniä ja huomaamattomia lehdellä tai oksalla. Rakennusaineena lintu käyttää sammalta, kasvikuituja, saniaisia, siemeniä ja hämähäkinverkkoa. Emo laskee pesään kaksi valkoista ja pitkulaista munaa, jotka kuoriutuvat 14–19 päivän kuluttua. Emo ruokkii poikasiaan medellä ja hyönteisillä. Poikaset lähtevät pesästä 18–28 päivän kuluttua säästä ja kukkien saatavuudesta riippuen. Suuri osa kolibrien pesinnöistä epäonnistuu, sillä tropiikissa on paljon pesärosvoja.

Elimistön erityispiirteitä ja runsasta höyhenystä

Pienikokoisuutensa takia kolibrit joutuvat ponnistelemaan, pitääkseen ruumiinlämpönsä tasaisena. Tähän ne tarvitsevat runsaasti happea ja ravintoa. Kolibri kuluttaa kahdessa päivässä painoaan vastaavan sokerimäärän. Viileällä säällä ja sateella kolibrit pysyttelevät paikallaan. Ne vaipuvat silloin eräänlaiseen horrostilaan, niiden aineenvaihdunta hidastuu ja sydän lyö hitaammin. Korkealla vuoristossa elävät lajit vaipuvat tällaiseen horrokseen kylminä öinä, silloin niiden ruumiinlämpö voi aleta yli 10 astetta.

Riittävän hapensaannin turvaamiseksi on kolibrien sydämen koon suhde ruumiinpainoon kolme kertaa niin suuri, kuin kyyhkyjen. Vastaavasti on myös keuhkojen hapenottopinta suurempi, lisäksi kolibreilla on kaksinkertainen määrä punaisia verisoluja.

Kolibrien höyhenys on usein hyvin värikäs ja myös runsas. Pienellä kolbrilla on laskettu olevan tuhatkunta höyhentä, eli ruumiin pintaan nähden noin viisi kertaa enemmän, kuin joillakin punarinnan kokoisilla varpuslinnuilla.

Muutto

Useimmat pohjoisamerikkalaiset kolibrit muuttavat talveksi Keski-Amerikkaan. Talveksi Yhdysvaltoihin jääneet kolibrit ovat riippuvaisia ihmisten pystyttämistä ruokintalaitteista. Lämpimämmilläkin seuduilla kolibrit saattavat muuttaa alueelta toiselle kukkien kukinta-aikojen mukaan.

Matkalennossa kolibri voi saavuttaa jopa 100 kilometrin tuntinopeuden. Lentäessään se hallitsee kaiken aikaa lentoliikkeensä erittäin taitavasti ja pystyy lentämään myös takaperin.

Kimalaiskolibri (Mellisuga helenae). Maailman pienin lintu on kuubalainen kimalaiskolibri, joka painaa noin 1,6 grammaa. Sillä on pituutta 5,7 cm. Kimalaiskolibrit pystyvät lentämään paikallaan kuten muutkin kolibrit. Kimalaiskolibrit räpyttävät siipiään 80 kertaa sekunnissa, mutta kosiskelumenojen aikana ne voivat räpytellä siipiään jopa 200 kertaa sekunnissa. Kimalaiskolibrin syke voi olla jopa 1 000 kertaa minuutissa. Tässä suhteessa kolibri on yksi nopeimmista eläimistä. - Kuva Copyright © Ekaterina Chernetsova (Papchinskaya) - Creative Commons.

Hattukoristeena

Värikkään ja kauniin ulkoasunsa vuoksi kolibreja on aikoinaan täytetty naisten hattujen koristeiksi. Erityisesti 1800-luvulla, viktoriaanisella ajalla koristeelliset kolibrit ja muutkin sulat, töyhdöt ja höyhenet olivat Euroopassakin hyvin suosittuja.

Lukuisat muutkin linnut, kuten haikarat ja iibikset, joutuivat luovuttamaan sulkapeitteensä naisten hattumuodille. Vuonna 1886 arvioitiin, että pelkästään Pohjois-Amerikassa tapettiin 5 miljoonaa lintua vuodessa kukoistavan hattukaupan tyydyttämiseksi. Jotkut naiset halusivat jopa täytetyn pöllönpään hattunsa koristeeksi tai täytetyn kolibrin rintapieleensä. Kokonaisia lintuyhdyskuntia tuhottiin, jotta saatiin kylliksi materiaalia tämän erikoisen muodin tarpeisiin.

Lehti Good Housekeeping uutisoi, että yksi ainut hattukaupan edustaja tappoi 40 000 tiiraa kaudella 1886 - 1887. Virginian rannikolla puolestaan eräs "yritteliäs" liikenainen New Yorkista pakkasi myös 40 000 merilintua ja möi niitä hattukaupan tarpeisiin 40 sentin kappalehintaan.

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa virinnyt näkemys siitä, että ympäristöä ja lintujakin olisi suojeltava, teki aikanaan lopun tällaisesta järjettömästä lintujen tappamisesta. Vuonna 1897 lehti Chicago Daily Tribune, pyysi artikkelissaan naisia pelastamaan luonnonvaraiset linnut sukupuutolta vetoamalla, että "he eivät käyttäisi lintuja tai lintujen höyhenpukua, paitsi strutsin sulkia hatussaan". Strutsinsulat, toimittaja selitti, voidaan kerätä ilman lintujen kiduttamista tai tappamista.

Lähteet
*Wikipedia
*Luonnossa, Linnut - Weilin+Göös
*Spectrum tietokeskus - WSOY
*Facta 2001 - WSOY
*Koko maailman linnut - Helsinki Media Company Oy
*Linton Weeks: Hats Off To Women Who Saved The Birds