Haikaroiden heimo

Haikarat kehittyivät omaksi ryhmäksi hyvin varhain - fossiileja on jo varhaiseoseenin ajalta 55 miljoonaa vuotta sitten.

Pelikaanilintujen (Pelecaniformes) lahkossa on heimo haikarat (Ardeidae). Heimon lajit ovat keskikokoisia tai suuria, pitkäkoipisia ja -kaulaisia, kahlailevia lintuja, joilla on tikarimainen nokka. Haikaroiden heimoon kuuluu 64 lajia. Suomessa vakituisesti pesiviä haikaroita on vain kaksi, kaulushaikara ja harmaahaikara. Useimmat Euroopassa pesivät haikarat on kuitenkin tavattu Pohjoismaissa. Useimpien lajien koiraat ja naaraat eivät puvun perusteella eroa toisistaan. Haikaroiden lentokuva on luonteenomainen - ne asettavat lentäessään kaulan mutkalle.

Kaulushaikara (Botaurus stellaris)

Kaulushaikara on piileskelemisen mestari, joten sitä ei maassa helposti pääse näkemään. Erinomaisen suojavärinsä ansiosta se katoaa ruovikon valoihin ja varjoihin täydellisesti. Sen sijaan sen voi kuulla hyvin ja kilometrien päästä, kun se päästää ilmoille sumutorvimaisen tai kuin pulloon puhaltamista muistuttavan äänensä.

Kaulushaikaralla on pituutta 70 – 80 cm ja sen siipien kärkiväli on 1 – 1,3 metriä. Painoa on 1,2 kg. Ruumiinmuoto on tanakka ja kaula paksu. Kellanruskea höyhenpuku muodostaa mainion suojavärin. Se on alta vaaleampi, selkäpuolelta tummempi epäselvin pitkittäisjuovin. Päälaki on tumma, pitkä viiksijuova musta ja kurkku on valkoinen. Silmät ovat keltaiset. Nokka ja koivet ovat kellanvihreät.

Kaulushaikara liikkuu maassa hartiat koholla, pää painuneena ja ikään kuin hiipien. Lintu kiipeilee taitavasti.

Järviruovikon tiheimmissä osissa piilottelevaa kaulushaikaraa ei pääse helposti näkemään. Paljastuessaan se jähmettyy mahdollisimman pitkänomaiseksi, ns. "paaluasentoon". Se tekeytyy silloin mahdollisimman kapeaksi eli ohueksi, jolloin sen pää ja kaula sojottavat suoraan ylöspäin. Vaaran uhatessa lintu ottaa pöllömäisen uhkausasennon, jossa siivet ovat osaksi levitetyt ja höyhenet pörhöllä.

Joskus kaulushaikaran voi nähdä lennolla ruokailumatkalla, muutolla tai "jalan alta" pakoon ajettuna. Se muistuttaa tällöin lähinnä pöllöä leveine, pyöreäpäisine siipineen. Kuuppamaisten siipien lyönnit ovat tasaisen hitaita ja äänettömiä.

Lennossa kaula on heimon lajeille ominaisesti syvälle hartioiden väliin vedettynä. Koivet ovat lennossa ojennettuina koko pituuteen ja pitkät varpaat ulottuvat kauas pyrstön kärjen taakse. Lentäessään kaulushaikara näyttää etupainotetulta.

Sumutorven kumeaa puhaltelua

Ilman mahtavaa ääntään kaulushaikara olisi tuntematon eläjä suurimmalle osalle ihmisistä. Tavallisimmin kaulushaikara havaitaan koiraan jopa viiden kilometrin päähän kantautuvan, sumutorvimaisen puhaltelun eli suoranaisen mylvinnän ansiosta. Koiraan hyvin voimakas ja kumea puhaltelu buuuh, joka muistuttaa tyhjään pullon suuhun puhallettavaa ääntä, toistuu tahdikkaasti 3 - 5 kerran sarjoina. Puhaltelun kaikupohjana toimii ruokatorvi, jonka lintu puhallusta edeltävän ähkinän ja korinan aikana pumppaa täyteen ilmaa.

Kaulushaikaran lentoääni on lokkimainen kao tai harmaahaikaraa muistuttava krauv. Sitä kuvaillaan myös ketun haukahdusta muistuttavaksi äännähdykseksi.

Ravinto

Kaulushaikaran ravintona ovat pääasiassa kalat, mutta myös sammakot, vesihyönteiset, madot, juotikkaat, äyriäiset ja pikkujyrsijät kuten myyrät.

Levinneisyys ja elinympäristöt

1930-luvulla taantunut kanta on viime vuosikymmeninä jälleen vahvistunut. Kanta on kasvanut tasaisesti 1980-luvun lopulta lähtien, ja eniten lintuja tavataan nykyään Pohjois-Savossa, Päijät-Hämeessä, Kymenlaaksossa ja Pohjois-Karjalassa. Pohjoisimmat pesinnät ovat Oulun korkeudella. Kokonaismäärä saattaa ylittää 1 000 paria.

Elin- ja pesimäympäristöä ovat suuret ja rehevät ruovikkoalueet ja kaislikot vesistöjen äärillä, järvillä ja merenlahdilla. Siellä kaulushaikara pysyttelee lähes kaiken aikaa ruovikkoviidakkoon kätkeytyneenä.

Lisääntyminen

Soidinpuhaltelua kuulee toukokuun alusta heinäkuuhun etenkin öisin, mutta yksittäisiä puhalluksia kuulee keskellä päivääkin. Koiras aloittaa kumean puhaltelunsa illan hämärtyessä ja voi jatkaa sitä lähes keskeytyksettä aamun sarastukseen asti.

Naaras rakentaa ruo'oista ja muista vesikasveista pesän, joka kelluu matalassa vedessä. Siihen se munii toukokuussa 5 - 6 vaalean oliivinvihreää munaa, joita se hautoo 25 - 26 vrk. Poikaset jättävät pesän puolentoistaviikon kuluttua, tai vasta 4 - 5 viikon kuluttua (lähteestä riippuen) kuoriutumisesta. Lentokykyisiä niistä tulee 2 kk:n ikäisinä ja silloin ne tulevat toimeen yksin. Koiras voi olla moniavioinen.

Muutto

Kaulushaikara on pääasiassa yömuuttaja. Se saapuu maahamme keväällä huhti-toukokuussa. Elo-lokakuussa se palaa takaisin Länsi-Euroopassa sijaitseville talvehtimisalueilleen. Satunnaisesti kaulushaikara voi talvehtia meilläkin.

Lähteet
*Luonnossa: Linnut - Weilin+Göös
*Linnut laulavat - Pekka J. Nikander ja Juhani Lokki - Otava
*Kotimaan luonto - WSOY
*Wikipedia
*Lars Jonsson: Linnut luonnossa - Tunturit ja havumetsä
*Antti Halkka - Jani Kaaro - Juha Valste - Seppo Vuokko: Suuri suomalainen luonto-opas
*Carl-Fredrik Lundevall: Suomen linnut - WSOY
*BirdLife Suomi
*Suuri suomalainen luonto-opas - Linnut Antti Halkka - Suuri Suomalainen Kirjakerho 2004
*Nicolai, Singer, Wothe: Linnut - Tammi
*Aho, Lähteenmäki: Talvilintujen ruokinta - Kirjayhtymä
*Hario, Lehikoinen, Pyhälä, Pynnönen-Oudman, Toiviainen: Suomen muuttolinnut - WSOY
*Hildén, Tiainen, Valjakka: Muuttolinnut - Kirjayhtymä
*Tapio Solonen: Suomen linnusto - Lintutieto
*Juhani Lokki, Jörgen Palmgren: Suomen ja Pohjolan linnut - WSOY
*Koko maailman linnut - Helsinki Media
*Koko perheen luonto-opas - Gummerus
*Lars Imby: Suomen linnut - Gummerus
*Jim Flegg: Eurooppalainen lintukirja - Karisto
*Taiteilijaveljekset von Wright - Suomen kauneimmat lintumaalaukset - Valitut Palat