Käpytikka. - Kuva Copyright
© hedera.baltica - Creative Commons.
Tikoille, erityisesti käenpiialle ja vihertikalle, on luonteenomaista erittäin pitkä kieli, jonka ne voivat ulottaa kauas nokan ulkopuolelle. Sillä ne saalistavat toukkia puun kätköistä. Tikkojen nokka on pitkä ja voimakas. Sopeutumisesta kapuilemiseen puiden rungoilla kertovat lyhyiden, mutta vahvojen koipien kaksi eteenpäin ja kaksi taaksepäin suuntautunutta varvasta. Hyvänä tukena on lyhyehkö, jäykkä pyrstö. Siivet ovat lyhyet ja pyöreäpäiset.
Tikat ilmoittavat läsnäolostaan rummuttamalla. Niiden aivoissa on eräänlainen iskunvaimennus, estämässä tikkoja saamasta aivotärähdystä, niiden rummuttaessa nopeasti kovaan puuhun. Kullakin lajilla on oma, tyypillinen rummutussarjansa, josta lajit on melko helppo erottaa toisistaan.
Tikat ovat erikoistuneet lähes pelkästään puussa tai pikemminkin puun sisällä elävien hyönteisten pyydystämiseen.
Tikkojen voimakkaan aaltomaisessa lennossa vuorottelevat nopeat siiveniskut ja lyhyet liidot siivet supussa. Tikat kovertavat yleensä itse pesäkolonsa. Sukupuolet voidaan helposti erottaa toisistaan. Lajit ovat lähinnä paikkalintuja.
Suurin tikkamme valkoselkätikan jälkeen on käpytikka. Se on myös yleisin perustikkamme. Täysikasvuisen käpytikan pituus on 23 – 26 senttimetriä ja siipien kärkiväli 38 – 44 senttimetriä. Lintu painaa noin 70 – 105 grammaa.
Käpytikalle tunnusomaista ovat suuret, valkoiset hartialaikut, kuten myös valkeahkoon vatsapuoleen terävästi rajoittuvat, punaiset pyrstön alapeitinhöyhenet. Musta poikkijuova kaulan sivulla rajaa niskan kummallekin puolelle pienen valkoisen laikun, joka tosin joskus voi olla epätäydellinen.
Käpytikkakoiraalla on valkoinen otsa, musta päälaki ja pieni punainen täplä niskassa. Naaraan päässä ei ole lainkaan punaista. Nuorella linnulla on kirkkaanpunainen, kapean mustan rajaama päälaki, epäselvä viiksijuova, likaisenpunainen alaperä ja juovikkaat kupeet. Se saa aikuispuvun yleensä ensimmäisen syksynsä kuluessa, mutta joskus on punapäisiä käpytikkoja tavattu vielä seuraavan vuoden keväänä.
Tikkojen keväinen rummutus vastaa merkitykseltään muiden lintujen laulua ja soidinääniä. Rummutuksen avulla eri sukupuolet löytävät toisensa ja sen avulla tunkeilijat pidetään reviiristä loitolla. Keväisin käpytikat pärryyttävät kuivia keloja ja niiden onttoja oksia tai sähkötolppien peltilevyjäkin. Ne valitsevat siten sellaisen rummutusalustan, että kaikupohja on mahdollisimman hyvä ja ääni kantaa kauas.
Käpytikan rummutus on hyvin lyhyt ja nopea. Sarjat seuraavat toisiaan nopeaan tahtiin ja välillä eri ääniä on mahdoton erottaa toisistaan. Yksi pärryytys kestää puolisen sekuntia. Siinäkin ajassa käpytikka ehtii takoa puun kylkeä 10 - 16 kertaa. Tikkojen parissa rummutuksen kesto ja lyöntien taajuus on kullakin lajilla erilainen, joten innostunut lintuharrastaja kykenee jo rummutuksen perusteella erottamaan eri lajit.
Tällainen rummutus ja pärryytys kuulostaa tietenkin aivan toiselta, kuin käpytikan koputtelu, sen etsiessä ravintoa tai kovertaessa pesäkoloa.
Läheltä, syväaaltoisesti lentävän käpytikan siivistä voi kuulla pärähtävän äänen.
Niillä paikoilla, missä käpytikka työstää ja hakkaa johonkin koloon tunkemiaan käpyjä, näkee puun juurella vähitellen kymmeniä ja satojakin tyhjiksi syötyjä käpyjä, joissa suomut törröttävät avoimina. Tällaista paikkaa voi hyvin kutsua käpytikan työpajaksi. Käpytikka antaa usein seurata touhujaan varsin läheltä, se on niin keskittynyt töihinsä. Varsinkin talviaikana se lennähtää kerran toisensa jälkeen, käpy nokassaan pajalleen. Se takoo nopeasti kävystä siemenet nokkaansa ja pyrähtää taas uutta käpyä hakemaan.
Tikkojen heimo
Lahkossa tikkalinnut (Piciformes) on luokittelusta riippuen 3 – 6 heimoa. Yksi näistä heimoista on tikat (Picidae). Suomessa on tavattu yhdeksän tikkalintulajia, ja ne kaikki kuuluvat tähän tikkojen heimoon. Satunnaisia harhailijoita meillä ovat tammitikka ja vihertikka. Vakituisia pesijöitä ovat käpytikka, pikkutikka, valkoselkätikka, palokärki, käenpiika, pohjantikka ja harmaapäätikka.Tikoille, erityisesti käenpiialle ja vihertikalle, on luonteenomaista erittäin pitkä kieli, jonka ne voivat ulottaa kauas nokan ulkopuolelle. Sillä ne saalistavat toukkia puun kätköistä. Tikkojen nokka on pitkä ja voimakas. Sopeutumisesta kapuilemiseen puiden rungoilla kertovat lyhyiden, mutta vahvojen koipien kaksi eteenpäin ja kaksi taaksepäin suuntautunutta varvasta. Hyvänä tukena on lyhyehkö, jäykkä pyrstö. Siivet ovat lyhyet ja pyöreäpäiset.
Tikat ilmoittavat läsnäolostaan rummuttamalla. Niiden aivoissa on eräänlainen iskunvaimennus, estämässä tikkoja saamasta aivotärähdystä, niiden rummuttaessa nopeasti kovaan puuhun. Kullakin lajilla on oma, tyypillinen rummutussarjansa, josta lajit on melko helppo erottaa toisistaan.
Tikat ovat erikoistuneet lähes pelkästään puussa tai pikemminkin puun sisällä elävien hyönteisten pyydystämiseen.
Tikkojen voimakkaan aaltomaisessa lennossa vuorottelevat nopeat siiveniskut ja lyhyet liidot siivet supussa. Tikat kovertavat yleensä itse pesäkolonsa. Sukupuolet voidaan helposti erottaa toisistaan. Lajit ovat lähinnä paikkalintuja.
Käpytikka (Dendrocopos major)
"Männynrungon koloon kiilattu käpy ja puun alla kasapäin lojuvat männynkävyt kertovat käpytikan askaroineen paikalla, "tikanpajassaan". Pajan omistaja äännähtää läheltä kimakan "kiik"-kutsuhuutonsa asian vahvistukseksi."Suurin tikkamme valkoselkätikan jälkeen on käpytikka. Se on myös yleisin perustikkamme. Täysikasvuisen käpytikan pituus on 23 – 26 senttimetriä ja siipien kärkiväli 38 – 44 senttimetriä. Lintu painaa noin 70 – 105 grammaa.
Käpytikalle tunnusomaista ovat suuret, valkoiset hartialaikut, kuten myös valkeahkoon vatsapuoleen terävästi rajoittuvat, punaiset pyrstön alapeitinhöyhenet. Musta poikkijuova kaulan sivulla rajaa niskan kummallekin puolelle pienen valkoisen laikun, joka tosin joskus voi olla epätäydellinen.
Käpytikkakoiraalla on valkoinen otsa, musta päälaki ja pieni punainen täplä niskassa. Naaraan päässä ei ole lainkaan punaista. Nuorella linnulla on kirkkaanpunainen, kapean mustan rajaama päälaki, epäselvä viiksijuova, likaisenpunainen alaperä ja juovikkaat kupeet. Se saa aikuispuvun yleensä ensimmäisen syksynsä kuluessa, mutta joskus on punapäisiä käpytikkoja tavattu vielä seuraavan vuoden keväänä.
Äänet - rummutus eli pärryytys
Käpytikan tavallinen ääni on kova, lyhyt, terävä ja metallinen "kjik", joka toistuu usein pitkiä aikoja. Kiihtyneellä linnulla siihen voi liittyä läpitunkeva, karhea "krä-krä-krä". Välillä kuuluu kutsuäänen omaisista äänistä koostuva, kimeä "kyk-kyk-kyk-kyk-kyk" - huutosarja. Käpytikalla on myös käheä, kehruuta muistuttava ääni sekä erilaisia karkeita, soidinaikaisia huutoja.Tikkojen keväinen rummutus vastaa merkitykseltään muiden lintujen laulua ja soidinääniä. Rummutuksen avulla eri sukupuolet löytävät toisensa ja sen avulla tunkeilijat pidetään reviiristä loitolla. Keväisin käpytikat pärryyttävät kuivia keloja ja niiden onttoja oksia tai sähkötolppien peltilevyjäkin. Ne valitsevat siten sellaisen rummutusalustan, että kaikupohja on mahdollisimman hyvä ja ääni kantaa kauas.
Käpytikan rummutus on hyvin lyhyt ja nopea. Sarjat seuraavat toisiaan nopeaan tahtiin ja välillä eri ääniä on mahdoton erottaa toisistaan. Yksi pärryytys kestää puolisen sekuntia. Siinäkin ajassa käpytikka ehtii takoa puun kylkeä 10 - 16 kertaa. Tikkojen parissa rummutuksen kesto ja lyöntien taajuus on kullakin lajilla erilainen, joten innostunut lintuharrastaja kykenee jo rummutuksen perusteella erottamaan eri lajit.
Tällainen rummutus ja pärryytys kuulostaa tietenkin aivan toiselta, kuin käpytikan koputtelu, sen etsiessä ravintoa tai kovertaessa pesäkoloa.
Läheltä, syväaaltoisesti lentävän käpytikan siivistä voi kuulla pärähtävän äänen.
Ravinto - aherrusta omalla pajalla
Käpytikan ravintona ovat keväällä ja kesällä puille vahingolliset hyönteiset, kuten kirvat ja niiden toukat sekä muurahaiset, lintujen munat ja poikaset. Syksyllä marjat ja talvellä lähes yksinomaan kuusen ja männyn siemenet, joita irrottaakseen käpytikka kiilaa kävyn puun koloon tai vartavasten kaivamaansa uurteeseen. Talvisin käpytikkoja näkee myös pihojen ruokintalaudoilla ja erityisen persoja ne ovat talikimpaleille.Niillä paikoilla, missä käpytikka työstää ja hakkaa johonkin koloon tunkemiaan käpyjä, näkee puun juurella vähitellen kymmeniä ja satojakin tyhjiksi syötyjä käpyjä, joissa suomut törröttävät avoimina. Tällaista paikkaa voi hyvin kutsua käpytikan työpajaksi. Käpytikka antaa usein seurata touhujaan varsin läheltä, se on niin keskittynyt töihinsä. Varsinkin talviaikana se lennähtää kerran toisensa jälkeen, käpy nokassaan pajalleen. Se takoo nopeasti kävystä siemenet nokkaansa ja pyrähtää taas uutta käpyä hakemaan.
Käpytikka. - Kuva Copyright © caroline legg - Creative Commons.
Levinneisyys ja elinympäristöt
Suomessa käpytikka pesii koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Käpytikkojen määrään vaikuttaa kuusen ja männyn siemensadon runsaus, minkä vuoksi kannanvaihtelut eri vuosina voivat olla suuria. Suomen käpytikkakanta on kasvanut 1900-luvun puolivälistä lähtien. 2000-luvulla käpytikan parimääräksi on Suomessa arvioitu 300 000 – 700 000. Kannan suuruus vaihtelee suuresti vuodesta toiseen. Talvikannan kulloistakin kokoa säätelee männyn ja kuusen siemensato.Käpytikka on avointen metsien laji. Erityisessä suosiossa ovat vanhat haavikot ja rämeiden laitamänniköt, joista löytyy runsaasti sopivia pesäpuita.
Lisääntyminen
Käpytikka pesii lähes kaikenlaisissa metsissä koko maassamme. Käpytikka kovertaa pesäkolonsa haapaan tai johonkin muuhun lehtipuuhun, harvemmin mäntyyn. Pesäkolon korkeus maasta voi vaihdella metristä 15 metriin. Tavallisin korkeus on noin 2,5 metriä. Pesäaukon eli lentoaukon halkaisija on 4,5 senttimetriä.Valkoisenhohtavia munia käpytikka pyöräyttää toukokuussa pesäkolossaan 5 - 7. Molemmat emot osallistuvat hautomiseen, joka kestää 12 - 13 vrk. Poikasaikana käpytikan pesän voi paikantaa helposti, sillä poikasten säkätys ja ruikutus kuuluu pitkän matkan päähän. Pesäkolo on usein niin syvä, ettei ihminen näe poikasia, jos hän sinne alkaisi kurkkimaan.
Poikaset jättävät pesän 20 - 25 vrk:n ikäisinä, mutta usein emot ruokkivat niitä vielä viikon parin ajan pesästä lähdön jälkeenkin. Yksi pesye vuodessa.
Käpytikka. - Kuva Copyright © hedera.baltica - Creative Commons.
Muutto
Käpytikka on yleensä paikkalintu, mutta useina syksyinä esiintyy suuriakin vaelluksia, silloin se vaihtuu paikkalinnusta vaelluslinnuksi. Näin käy silloin, kun kohtaa havupuitten siemenkato. Pohjois-Venäjällä pesivät käpytikat saattavat vaeltaa syksyisin kymmenin tuhansin maamme kautta länteen. Vaelluksien huippu keskittyy yleensä jo alkusyksyyn. Osa vaeltajista tuhoutuu matkallaan, osa palaa takaisin ja osa jää uusille asuinseuduille.Lähteet
*Linnut laulavat - Pekka J. Nikander ja Juhani Lokki
*Kotimaan luonto - WSOY
*Lars Jonsson: Linnut luonnossa - Tunturit ja havumetsä
*Antti Halkka - Jani Kaaro - Juha Valste - Seppo Vuokko: Suuri suomalainen luonto-opas
*Carl-Fredrik Lundevall: Suomen linnut - WSOY
*BirdLife Suomi
*Suuri suomalainen luonto-opas - Linnut Antti Halkka - Suuri Suomalainen Kirjakerho 2004
*Nicolai, Singer, Wothe: Linnut - Tammi
*Aho, Lähteenmäki: Talvilintujen ruokinta - Kirjayhtymä
*Hario, Lehikoinen, Pyhälä, Pynnönen-Oudman, Toiviainen: Suomen muuttolinnut - WSOY
*Hildén, Tiainen, Valjakka: Muuttolinnut - Kirjayhtymä
*Tapio Solonen: Suomen linnusto - Lintutieto
*Juhani Lokki, Jörgen Palmgren: Suomen ja Pohjolan linnut - WSOY
*Koko maailman linnut - Helsinki Media
*Koko perheen luonto-opas - Gummerus
*Lars Imby: Suomen linnut - Gummerus
*Jim Flegg: Eurooppalainen lintukirja - Karisto
*Taiteilijaveljekset von Wright - Suomen kauneimmat lintumaalaukset - Valitut Palat
Tikat