Tikkojen heimo

Lahkossa tikkalinnut (Piciformes) on luokittelusta riippuen 3 – 6 heimoa. Yksi näistä heimoista on tikat (Picidae). Suomessa on tavattu yhdeksän tikkalintulajia, ja ne kaikki kuuluvat tähän tikkojen heimoon. Satunnaisia harhailijoita meillä ovat tammitikka ja vihertikka. Vakituisia pesijöitä ovat käpytikka, pikkutikka, valkoselkätikka, palokärki, käenpiika, pohjantikka ja harmaapäätikka.

Tikoille, erityisesti käenpiialle ja vihertikalle, on luonteenomaista erittäin pitkä kieli, jonka ne voivat ulottaa kauas nokan ulkopuolelle. Sillä ne saalistavat toukkia puun kätköistä. Tikkojen nokka on pitkä ja voimakas. Sopeutumisesta kapuilemiseen puiden rungoilla kertovat lyhyiden, mutta vahvojen koipien kaksi eteenpäin ja kaksi taaksepäin suuntautunutta varvasta. Hyvänä tukena on lyhyehkö, jäykkä pyrstö. Siivet ovat lyhyet ja pyöreäpäiset.

Tikat ilmoittavat läsnäolostaan rummuttamalla. Niiden aivoissa on eräänlainen iskunvaimennus, estämässä tikkoja saamasta aivotärähdystä, niiden rummuttaessa nopeasti kovaan puuhun. Kullakin lajilla on oma, tyypillinen rummutussarjansa, josta lajit on melko helppo erottaa toisistaan.

Tikat ovat erikoistuneet lähes pelkästään puussa tai pikemminkin puun sisällä elävien hyönteisten pyydystämiseen.

Tikkojen voimakkaan aaltomaisessa lennossa vuorottelevat nopeat siiveniskut ja lyhyet liidot siivet supussa. Tikat kovertavat yleensä itse pesäkolonsa. Sukupuolet voidaan helposti erottaa toisistaan. Lajit ovat lähinnä paikkalintuja.

Käenpiika (Jynx torquilla)

"Piiloisaa elämää viettävä ja hyvän suojavärinsä kätkemä käenpiika ei muistuta muita, "normaaleja" tikkoja. Se ei koputtele eikä koloa puita. Se muistuttaa enemmänkin kehrääjää tai pikkulepinkäistä. Nimensä se on saanut siitä, että se käen lailla käyttää hyväkseen muiden pesiä. Kun käki munii munansa salaa toisen linnun pesään, niin sen piikatyttönen heittää pesän asukin kotitarpeet, munat ja poikasetkin pihalle ja ottaa itselleen koko pesän."

Käenpiika poikkeaa muista tikoista siten, että sillä on erittäin hyvä harmaan, ruskean ja mustan kirjoma suojaväri. Höyhenys on hennosti näiden värien vipevöimää. Käenpiialla on pituutta noin 16 – 18 senttiä ja sen siipien kärkiväli on 25 – 27 senttiä. Täysikasvuinen yksilö painaa 30 – 50 grammaa, keskimäärin 37 grammaa.

Päälaki ja selkä ovat pääosin harmaita, kun taas alapuoli on kellanvalkoinen ja tiheästi, mutta hennosti poikkijuovainen. Kurkku on kellahtava. Nokka on kooltaan rastaan nokan luokkaa, melko hento ja teräväkärkinen. Pyrstösulat ovat pehmeät, eivät jäykät, kuten muilla tikoilla. Molemmat sukupuolet ovat keskenään samanlaiset.

Käenpiika liikkuu oksilla pikkulintumaisesti hypähdellen. Lennähtäessään maasta kiireesti piiloon puun oksalle, se jäykistyy suoja-asentoon. Kiinniotettuna, vaikkapa rengastettaessa käenpiika käyttäytyy omituisesti: sen pää ja kaula kiemurtelevat käärmemäisesti ja se vieläpä sihisee.

Käenpiian selässä on pitkä tumma juova. Kun on kerran katsonut käenpiian pesään pöntössä ymmärtää hyvin tuon juovan tarkoituksen: lintu kiemurtelee ja sähisee kolossaan ja ihminenkin ottaa taka-askeleen luullen kolossa olevan kyyn.

Käenpiika kiekuttelee ja kimakasti piipittelee

Käenpiika viettää piilottelevaa elämää ja se ilmaisee olemisensa useimmiten keväisillä soidinhuudoillaan. Heti keväällä Suomeen saavuttuaan koiras asettuu reviirilleen ja ilmoittaa valtaamastaan elinpiiristä kuuluvalla, valittavalla, yksitoikkoisen nenäsointisella "kie-kie-kie-kie-kie-kie" -sarjalla. Naaras vastaa lähes identtisellä huudolla. Käenpiian soidinääniä on myös piipittelevä "pyy-pyy-pii-pii-pii-pii".

Käenpiika ei rummuta laisinkaan muiden tikkojen tapaan, eli se ei kykene hennolla nokallaan hakkaamaan puuta.

Ravinto

Käenpiika etsii niin puiden latvuksista, oksilta kuin maastakin hyönteisiä, varsinkin muurahaisia. Niiden nokkaansa poimimisessa se käyttää apunaan tahmeaa kieltään. Se kaivelee ahkerasti auki myös pienten, mustien muurahaisten pesiä ja syö asukit. Myös muut hyönteiset ja joskus marjatkin maistuvat. Maassa ruokaansa etsiessään lintu hypähtelee heinikossa pyrstö yläviistossa.

Käenpiian mieluisinta ruokailumaastoa ovat villiintyneet puutarhat, joissa on kuolevia hedelmäpuita sammalen ja jäkälän peittämine oksineen.

Levinneisyys ja elinympäristöt

Käenpiika on euraasialainen laji, jonka levinneisyysalue Suomessa painottuu maan etelä- ja keskiosiin. Suomessa käenpiika pesii Oulu–Kuusamo-linjan eteläpuolella. Suomen pesimäkannaksi on 2000-luvulla arvioitu 10 000 – 20 000 paria ja laji on luokiteltu silmälläpidettäväksi. Käenpiika on voimakkaasti vähentynyt 1970-luvulta alkaen.

Käenpiika viihtyy valoisissa lehti- ja sekametsissä sekä myös viljelyseuduilla, puutarhoissa ja pihapiireissäkin. Vanhojen lehtipuiden ja pensaiden rikkoma, avoin maasto on sille mieluisaa elinympäristöä - etenkin, kun lähellä on rantoja ja kulttuurimaisemaa. Pohjoisempana käenpiika elää myös karummissa männiköissä ja hakkuualueilla. Käenpiika pesii myös saaristossa suurilla saarilla, useimmiten sielläkin lähellä ihmisasutusta.

Lisääntyminen

Käenpiian pesä on lahon puun onkalossa tai linnunpöntössä. Se ei kykene itse hakkaamaan pesäkoloaan, sen nokka on siihen liian heikko. Jos käenpiian valitsema kolo tai pönttö on jo asuttu, heittelee se ennen pesään asettumistaan ärtyneenä pihalle kaiken senhetkisen asukin kyhäämän pesämateriaalin.

Jos pesässä on jo munia tai poikasia, ne tulevat ulosheitetyiksi yhtä vauhdikkaasti, jollei vieläkin nopeammin. Siistiä olla pitää! Samanlaisen tyhjennyksen käenpiika voi tehdä yhtä soittoa useammallekin pöntölle, valitessaan itselleen sitä parasta. Käenpiialta tämä käyttää varsin hyvin, sillä se on kooltaan isompi, kuin muut vastaavissa koloissa pesivät linnut. Pesän pohjalla ei saa olla muuta, kuin hiukan purua, kun käenpiika aloittaa munintansa.

Pesäänsä käenpiika pyöräyttää 7 - 10 heikosti hohtavaa, valkoista munaa ja molemmat emot hautovat niitä 12 - 14 vrk. Poikaset jättävät pesän 18 - 22 vrk:n ikäisinä, usein kesä-heinäkuun vaihteessa, jolloin ne vielä lentävät heikosti. Senkin jälkeen emot ruokkivat niitä vielä viikon parin ajan, minkä jälkeen poikaset itsenäistyvät.

Muutto

Käenpiika saapuu talvialueiltaan, trooppisesta Afrikasta Pohjolaan huhtikuun lopulla ja toukokuun alkupäivinä. Loppukesällä se kylmänarkana luonnollisestikin kiirehtii takaisin Afrikkaan. Käenpiika on yömuuttaja.

Lähteet
*Metsälehti: Värillä on väliä
*Linnut laulavat - Pekka J. Nikander ja Juhani Lokki - Otava
*Kotimaan luonto - WSOY
*Lars Jonsson: Linnut luonnossa - Tunturit ja havumetsä
*Antti Halkka - Jani Kaaro - Juha Valste - Seppo Vuokko: Suuri suomalainen luonto-opas
*Carl-Fredrik Lundevall: Suomen linnut - WSOY
*BirdLife Suomi
*Suuri suomalainen luonto-opas - Linnut Antti Halkka - Suuri Suomalainen Kirjakerho 2004
*Nicolai, Singer, Wothe: Linnut - Tammi
*Aho, Lähteenmäki: Talvilintujen ruokinta - Kirjayhtymä
*Hario, Lehikoinen, Pyhälä, Pynnönen-Oudman, Toiviainen: Suomen muuttolinnut - WSOY
*Hildén, Tiainen, Valjakka: Muuttolinnut - Kirjayhtymä
*Tapio Solonen: Suomen linnusto - Lintutieto
*Juhani Lokki, Jörgen Palmgren: Suomen ja Pohjolan linnut - WSOY
*Koko maailman linnut - Helsinki Media
*Koko perheen luonto-opas - Gummerus
*Lars Imby: Suomen linnut - Gummerus
*Jim Flegg: Eurooppalainen lintukirja - Karisto
*Taiteilijaveljekset von Wright - Suomen kauneimmat lintumaalaukset - Valitut Palat