KEIJUT el KEIJUKAISET
Keijuista varmasti tunnetuin on Peter Pan -teoksessa ensimmäistä kertaa tavattu Helinä-keiju.
Keijut ovat olennainen osa satujen maailmaa ja hyvin monet ihmiset pitävät
ihan tarpeettomana sellaista tyhmää kysymystä, että onko keijuja olemassa.
Sillä tietysti heitä on.
Mitäpä olisivat niityt ja metsät, ainakaan saduissa, ilman keveitä keijuja.
Keijut ovat enkelimäisiä siinä, että niilläkin usein on siivet, ei kuitenkaan aina. Keijujen siivet
eroavat enkelten valkoisista, usein melko paksuista ja kuin linnun siivistä.
Keijujen siivet ovat hyvin ohuita, jopa läpinäkyviä ja niiden muodot
vaihtelevat - mutta siipien koko on yleensä selkeästi pienempi, kuin
enkelien siipien koko. Keijujen siivet muistuttavat joskus perhosen
tai sudenkorennon siipiä, mutta ne voivat olla myös hyvin moniosaiset,
täysin fantasian maailmoista.
Kuten ovat enkelit hyviä ja viattomia, niin ovat myös keijut. Keijut
ovat suloisia olentoja, jotka kuljettavat mukanaan hyvää mieltä ja iloa.
Keijut rakastavat tanssimista ja karkelointia ja joskus voi onnekas ihminen
nähdä keijujen tanssivan Suomen yöttömässä yössä jollakin syrjäisellä
suviniityllä. Keijut karkeloivat myös ilmassa
ja siellä, missä hehkuu sateenkaari. Suomalaisten keijujen maailmaa edustavat immet ja ilmattaret
sekä luonnottaret.
Keijujen taianomainen valtakunta
Suurin osa tiedoistamme keijuista ja keijujen valtakunnasta tulee myyteistä, saduista ja tarinoista.
Vaikka keijujen olemassaoloa ei voidakaan todistaa tieteen keinoin, on jokaisella
mahdollisuus omakohtaisiin kokemuksiin. Eri maiden kansanperinne todistaa sen,
että kaikkialla maailmassa uskotaan keijujen ja muiden luonnonhenkien olemassaoloon.
Luonnonhenget on nähty myös osana enkeleiden tai devojen valtakuntaa,
jonka kehitystä on säädellyt sen oma evoluutio.
Keijut - haltiat - luonnonhenget
Keijujen ja haltioiden nimien etymologia on aika epäselvää. Englannin kielen keijua
tarkoittava sana
faerie juontaa juurensa latinan sanasta
fatum, kohtalo (englanniksi fate)
- mikä viittaa keijujen kykyyn nähdä ennalta tai jopa vaikuttaa ihmisten kohtaloihin.
Ranskan kielen nimitys
feer puolestaan viittaa keijujen kykyyn
muuttaa ihmissilmin havaittavaa maailmaa ja lumota meidät.
Feer-sanasta
muodostui englannin kielen
faerie sana, joka viittaa sekä
lumoamiseen, että koko keijuvaltakuntaan.
Yleinen englanninkielinen termi yksittäiselle keijulle oli haltia -
elf.
Kukkaiskeijuja puissa
Kukkaiskeijut viihtyvät myös puissa. Lempipuita ovat tammi ja pihlaja,
mutta myös koivu, leppä, saarni, selja, jalava ja tuomi ovat mieluisia puita.
Kukkivat hedelmäpuut, kuten omenapuu, luumupuu ja kirsikkapuu,
ovat keijuille mieluisia erilaisiin juhliin ja karkeloihin, mutta pesäänsä
ne eivät näihin puihin tee. Kukkaiskeiju saattaa tehdä pesänsä pensaaseen,
kuten orapihlajaan, pähkinäpensaaseen, oratuomeen taikka piikkipensaaseen.
Orapihlaja ja selja ovat keijuille pyhiä puita ja ihmisten tulee välttää
liikkumista näiden lähellä. Orapihlajan ja seljan kaataminen on ehdottomasti kiellettyä.
Pekka Poikanen eli Peter Pan
Peter Pan on J. M. Barrien (1860 - 1937) alkuperäisen näytelmän ja kirjojen kertomuksen satuhahmo.
Peter Pan on poika, joka on karannut kotoaan ja omaa yliluonnollisia kykyjä.
Hän kykenee lentämään, käyttämällä energiana siihen onnellisia ajatuksia ja kultapölyä.
Peter Panin ominaisuuksiin kuuluu myös se, että hän rakastaa nuoruutta ja haluaa säilyä ikuisesti
nuorena poikana, eikä vanheta koskaan
Ensimmäisessä, Tyyni Haapanen-Tallgrenin (tunnemme hänet paremmin nimellä Tyyni Tuulio) suomentamassa kirjassa, joka ilmestyi vuonna 1922, Peter
Pan oli vielä nimeltään Pekka Poikanen. Disneyn elokuvan myötä nimi muuttui
ainakin viimeistään vuonna 1954 Peter Paniksi.
Yhteistyössä ihminen ja luonnonhenget
Keijut ja haltiat ovat aina työskennelleet ihmisen kanssa, yhteistyössä ihmisen hyväksi.
Ihminen on saanut tältä piilottelevalta väeltä apua sadon saamisessa,
koko maanviljelyssä, kasvien ja karjan kasvatuksessa - lukemattomissa asioissa. Entisaikaiset rituaalit,
runot ja rukoukset ovat vahvistaneet ihmisen yhteyttä luonnonvoimiin.
Nykypäivän ihminen on rakentanut loputtomiin rajoja ja rakenteita, jotka
ovat vaikeuttaneet keijujen toimintaa ja tuhonneet tätä ihmisen yhteyttä.
Kun yhteys katkeaa, monia asioita menetetään. Siksipä tarinat keijujen ja tonttujen
tuhotöistä tai ilkikurisuudesta kuvaavat luonnonhenkien reaktiota siihen,
että ne on sivuutettu ja niiden alueet on vallattu.
